Eräs vierailu ja sen seuraukset.
Emme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin
hartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman
kadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin
olla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet
sijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan.
Siirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta.
Hyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias
kehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani,
että samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni,
mitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.
Helsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja
harvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä
ei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja
musiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti
häntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan
toivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon,
saadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.
Naisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja
Sirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi
päivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana
toisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen
pohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he
osoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.
Minä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua
puheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä
naisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän
puhelunsa otin vapauden virkkaa:
"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien
tilattomien kohtalo."
Siihen suvaitsi Katri vastata:
"Älä sinä, Kalle, aina puhu turhia. Meillä on tässä tärkeitä asioita."
Ja hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi
pukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.
Minun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta
varovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan,
mutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta
vaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys.
Tyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan,
mutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en
ollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti
minulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen
rahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:
"Ei se asia minua liikuta. Eno saa tehdä niinkuin parhaaksi katsoo."
Aivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai
jonkun muun!
* * * * *
Setä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme
vuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta
sanoi Katri:
"Katsos, tuolla menee setäsi!"
Käännyin katsomaan, mutta setä se ei ollut.
Luultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti
reumatismia ja siten muistutti setää.
Iltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän
oli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua,
vaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella.
Olihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle
tuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.
Kun olimme tulleet kadulle, sanoi Katri äkkiä:
"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole
täällä ketään, jonka luo mennä."
"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan", estelin minä
muistaen sedän karkeapuheisuuden.
"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen
seurassaan."
Eikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.
Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa.
Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa
ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa.
Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta
kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti
kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei
voinut vaatia mestarin tulkintaa.
Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.
Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.
"Jatka vain! Se on Beethovenia", sanoin minä.
"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon."
"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?" pyysin.
Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin
hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.
Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen _Marcia
funebren_. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului
vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin
meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi
raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi
kääntyä pois salatakseni liikutustani.
Vielä oli _allegro_ soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan
kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:
"Miksi eno huokasi?"
"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut
pitkän taipaleen musiikin alalla, mutta..."
"Mutta?"
"Leipäkysymys! Varat loppuivat. Piti keskeyttää opinnot."
"Kyllä se on katkeraa!" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen
tytön silmäkulmassa.
"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa
soiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua
siihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa."
Katri oli istuutunut ja selaillut Sirkan nuottivarastoa. Hän nousi ja
sanoi:
"Jos jatkamme tällä tavalla, alamme pian itkeä kaikki kolme."
"Siitä tulisi ikävä _trio!_" sanoin minä.
"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?" kysyi Katri saadakseen kaihon
haihtumaan.
Sirkka kiitteli pehmeätä kaunista ääntä ja muita hyviä ominaisuuksia.
Kysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim.
Chopinia, mutta Katri päätti:
"Ei, nyt lähdetään. Pue yllesi, Sirkka. Sinä tulet mukaan!"
Tyttö lensi ylös kuin raketti.
"Mihin sitte?"
"Nuoren, kauniin herrasmiehen luo", vastasi Katri salaperäisenä.
Sirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta.
Vähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian
hän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja
"nuoresta herrasmiehestä". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.
* * * * *
Setä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa
lähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa
persoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että
tulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti
hän:
"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä
reisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä."
Katri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista
paranemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät
tervetulleiksi.
"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?" kysyi hän
Sirkkaa katsellen.
"Eikö setä muista Sirkka Vanamoa?"
"Aa, perh... Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen
daami! Niin ne nuoret kasvavat."
Setä vei vieraansa sisään ja käski painaa puuta.
"Onko hän käymältä kaupungissa?"
"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri
pianisti", sanoin minä.
"Suurenmoista!" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. "Minä
pidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen
epämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen
laulua virheettömästi."
Hän otti savukelaatikon, mutta sanoi äkkiä:
"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta
tupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei
pyhäpäivänä ole parempaakaan työtä."
Keskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän
vaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä
huvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme,
että jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista
kertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.
Kevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli
emännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin
miellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta.
Puhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka
tuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy
— minua lukuunottamatta.
Jäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa,
liike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää
kohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija
arvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain
tilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.
"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo
kuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne", puheli
setä.
"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni
rahat, joiden hoito on uskottu minulle."
Viime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut
näin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle
tuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse
poikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan
uskaltanut sedälle ilmaista.
Ukko imeskeli piippuansa mietteissään.
"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras
hankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa
sakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa."
"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin",
sanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos
toden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa
hepreaa.
Liike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin
kysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on
verrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota
täytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.
Emännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan
kupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:
"Sedällähän on oikein hauska huoneusto. Suuriko vuokra?"
"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna... 78 mk 96 p
muistaakseni."
"Kaksi huonetta ja keittiö?"
"Kolme ja keittiö."
Katri oli ihmeissään.
"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme
60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään
mukavuuksia."
"Tämä on vanha, hyvä yhtiö", sanoi setä ja joi kuppinsa loppuun.
"Yhtiö?" tartuin minä puheeseen. "Mikä yhtiö?"
"Minulla on osakkeita talossa." Ja setä alkoi selittää, miten ja
milloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä
tuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän
kuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin
hän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille
ylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20
markkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.
Emme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää
asuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta.
Hän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja
mukavuuksia.
Mentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän
olisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä
näytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja.
Katrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi
"muhennosta" ja "vanukasta" valmistaa.
Sitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka-
ja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone
ammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli
käsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.
Samassa tempasi setä toisen oven auki ja sanoi hymyillen:
"Entäs tämä sitten!"
Katri ja Sirkka vetäytyivät äkkiä pois...
Setä nauraa hohotti ja sulki oven sanoen:
"Hyödyllinen laitos — vai mitä? Joka ei usko, koettakoon."
Naiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin
kahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!
"Kelpaa tällaisessa talossa asua!" kehuskeli Katri.
"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä
hiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja
lopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti",
selitti setä.
Sanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla
heti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:
"Voi sentään, jos meilläkin olisi...!"
"Niin, jos olisi...!"
Ei kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen
ajatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka
säännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?
Kun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin,
että oli kierähtää lattialle.
"Mitä hullutuksia sinä latelet unissasi!" kysyi hän.
"Hullutuksia?"
"Niin, toruit lapsia, kun muka..."
Hän oli haljeta nauruun.
"Oletko menettänyt järkesi, hupsu! Minäkö toruin lapsia?"
"Kun he muka olivat jättäneet erään erityisen oven auki."
"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille
rottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan."
"Minä en koskaan puhu unissani."
"Vai et. En minäkään."
* * * * *
Toisena päivänä sain kirjeen, jonka käsiala oli outoa. Se kuului:
"Arvoisa herra!
Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa
asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin
edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat,
vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä
5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.