Vaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä
liikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.
Katri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa
vielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes
ehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi
asua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli
on huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja
tuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.
Kun Katri kuuli, että Sirkka tulee asettumaan kaupunkiin, sanoi hän:
"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää.
Olisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä
kuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana."
Sirkka kiitti liikutettuna, ja Katri riensi keittiöön hommiinsa.
Neuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen
perintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa
ja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta
pidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja.
Musiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana,
jollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan.
Hänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi
ollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.
Katri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen
valmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä
pyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista
vierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi
osattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.
Tyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten
olisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi
ilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin
ventovieraiden parissa.
Päivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa
oppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön
olisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.
Sade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka
herätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti
kadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että
musta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka
miehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis
maalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti
minussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle
uskottuun kasvattajatehtävään.
Sirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla.
Ymmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa
tokaisin paremman puutteessa leikillä:
"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan
surupukua?"
Myönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan
loukkaantunut, vaan sanoi:
"Luuletko, ettei musta minulle sovellu! Odotahan, niin saat nähdä."
"Siksikö kun minä kuolen!"
"Tyhmyri! Kuole vain — niin minä panen ylleni punaisen hameen."
"Saammepa nähdä!"
Sirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat
ikkunasta, mihin päin hän menisi.
Lähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja
puheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty
— mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme
Sirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.
Hänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista
väsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan
hänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä
Jumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.
Sinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan
painon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan
tehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.
Katrikaan ei ollut nukkunut, ja minä ilmaisin hänelle huoleni.
"Tässä ei riitä ihmisvoima. Täytyy rukoilla Jumalaa", sanoi hän
vakavasti.
"Niinpä rukoile!"
"Sinua asia lähemmin koskee."
"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena
rukoilin usein."
Näin Katrin nousevan ja polvistuvan. Sitten kuulin hänen hiljaa
lausuvan:
"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka
pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä
edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein
kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"
"Sekö sinusta on pääasia?" sanoin minä.
"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin
kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin
rukoukseni."
"Voi teitä hupsuja!"
"Sinä hupsu olet!" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja
käski:
"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot."
Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin
omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi
kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen.
Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!
Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen
huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"