Minä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.
Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä.
Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli
ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.
Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat
vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja
influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat
muiden mukana.
Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä,
elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen.
Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys
päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli
ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni
elämän suurissa arpajaisissa.
Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani.
Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut
ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta
lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani
kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta
yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi!
Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset
vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan
lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä
pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen,
— koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä
uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin
sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia
esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja
suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.
Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä
kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton
kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät
sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat
olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven.
Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli
kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut
tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin,
jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut
vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin
siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään
yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta
halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä
voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma
voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.
* * * * *
Kesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.
Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello.
Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti
hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian
nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret
rouvat ovat erittäin taipuvaisia.
"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään
liikuttanut.
"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on", sanoi Katri.
Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän
kädestäni ja menin eteiseen.
"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä
hansikas peitti.
Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso
kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän
puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi
paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.
Tehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.
"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?"
kysyin.
Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti
hautajaistunnelmaa.
"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin
tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.
Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan
itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein
silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista.
Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta
— ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen
kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista
täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä
huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.
Hän huokasi syvään, loi kyyneleiset silmänsä minuun ja sanoi:
"Me odotimme enoa hautajaisiin, mutta eno ei tullut."
"Se tuli niin odottamatta, matkakin oli pitkä, ja..."
Hän meni eteiseen, toi käsilaukkunsa, otti kirjeen ja antoi minulle.
"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa."
Kirje oli kyhätty kuolevan kuumeisella, vapisevalla kädellä ja kuului:
"Rakas veljeni!
Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen
ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme.
Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi!
Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa
joutuvan hyviin käsiin.
Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle
luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä
sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää
aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon
hänellä on suuret lahjat ja palava halu.
Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun
hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan
toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu
avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen
elämänkumppanin.
En jaksa enempää. Kuolema seisoo kynnyksellä ja odottaa.
Jumala siunatkoon sinua ja rakasta tytärtäni! Viimeinen tervehdys
siskoltasi