Ma katson kuvaa lapsosen
ja pyhän, puhtaan neitsyen,
ja sydämeni heltyy ain':
Madonna, kuule huutoain!
Jumalan äiti, miksi niin
sa painat lasta parmaisiin
kuin kohtalonsa aavistain! —
Madonna, kuule huutoain!
On ilta, päivä mailleen käy,
mut ystävääni vain ei näy.
Oi, etkö helly itkustani!
Madonna, kuule huutoain!
Oi neitsyt puhdas taivahan,
oi lapsi, Poika Jumalan,
sa auttaos mua murheissain!—
Madonna, kuule huutoain!
Oot puhdas yli kaikkien,
mut minä kurja syntinen.
Ah, jospa pyhyytes ma sain!
Madonna, kuule huutoain!
"Kuka on sen kirjoittanut? Katri! Sinä!" huudahdin.
"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken
oikku, päähänpisto."
Liikutettuna kysyin:
"Missä, milloin on se syntynyt?"
"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana.
Olin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta,
saavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä.
Huokaukseni sai rukouksen muodon."
"Kuuliko madonna rukouksesi?"
"En tiedä, mutta seuraavana päivänä tapasimme, ja suruni oli laihtunut."
Minusta tuntui ihmeelliseltä, kuin olisin joskus itse kokenut samaa.
"Ja sinä uskot, että madonna tuottaa onnea?" kysyin.
"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten
kiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!"
"Katri!"
Hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi:
"Madonna rakastaa. Ja se, joka rakastaa, on onnellinen."
Minä vedin hänet rinnoilleni.
"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen.
Rakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni."
Aurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon
madonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden
loisteen... näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt
meille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme...