Myötäjäisten laita on niin ja näin, mutta parempi jotain kuin ei mitään.
Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua
ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä.
Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta
katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että
nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen
ylläpito vaatii.
Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä
sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen
lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi
hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista.
Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun
tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.
Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut
omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan
vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti
hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.
Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin
säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja
kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin
kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka
suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut
vastustavallekaan kannalle asettua.
Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori,
lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun
huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai
seuraavan muodon: "Nuori, _toistaiseksi_ lapseton pariskunta" j.n.e.
Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle
toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian
ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.
Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla.
Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat
ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen
löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni
ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala:
takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja
lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön
kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat
varmaan ottaneet 60 markkaa.
Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin
kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden
palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten
toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti
kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin
luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut
soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua.
Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa
kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin
tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli
ruhtinaallinen tulo minun oloissani.
Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta.
Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi
hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta
hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle
ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen
tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti
koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri.
Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan
laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi
aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin
omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa,
josta summasta minä kirjoitin vekselin.
Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta
uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen.
Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta
tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.
"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen
enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti
pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki
kuin rasvattu."
Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani
ajoin.
Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin
se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat
toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin,
jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli
seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä,
suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi
taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään.
Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan.
Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen
sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin
ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä.
Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan
muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.
Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri,
elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.
Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa
ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa
taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet
minä kerran sanoin:
"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin
vuokraisimme oman huoneuston."
"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo
silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja
säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua
silmiin.
Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia
vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan
keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä
pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena.
Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja,
puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin
arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani:
"Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko..."
"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri
loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei
suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."
"Tyhmyri! Tyhmyri!" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.
Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot
lähteä ostamaan!"
"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!" hän mutisi ja kurkoitti
varpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti,
mutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta
mätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi
itsekseen:
"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä... Piironki sopii paraiten
nurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka..."
Sitte hän puhui vielä monenmoista, mutta niin hiljaa, etten voinut
kuulla.
Minä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun
viisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian
virallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:
"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta
kuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne
jotakin."
"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?" kysyin. Hän vastasi
siihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä
mallisia huonekaluja otetaan.
Arvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui
tuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset
saisi lainaksi naapureilta.
Koko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja
kulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun
osakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran
sain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.
Aamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä.
Sain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta
lähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla
pysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti
ihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi —
useimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.
"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi
tekee?" kysyin.
"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen
keittokirjaa", selitti Katri.
Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä
hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja
arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän
käski minun maksaa ja lähti.
Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi,
tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä
kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin
viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran
niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden
tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat
olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa
ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin,
että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.
Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten
tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla
liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin
esimakua.
Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan
puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä
moinen herkku oli nimeltänsä.
"Se on muhennosta", selitti Katri viisaan näköisenä.
"Eikö sillä ole sukunimeä?"
Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian-
vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko
"muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot
ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani", rohkenin arvostella.
Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi:
"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia
mitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat
hämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen
niitä, vieläpä kiitänkin."
"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta
puhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni."
Katri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen.
Lupasi laittaa "vanukasta".
Syötyämme kysyin, eikö rouvalla sattumalta ollut mitään jälkiruokaa.
"Tuossa on!" sanoi hän ja suuteli minua. "Saako olla lisää?"
"Samahan tuo, jos sinulta liikenee", sanoin minä.
"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa", vakuutti Katri ja
suuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.
Pöydästä noustessa kiitin ja sanoin:
"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin
miellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta."
Katri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen.
Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin
taitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin
herkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden
sanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se,
jota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte
tällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa;
päivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa,
perunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!
* * * * *
Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta
siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan,
että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan.
Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa
neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut
niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.
Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä
— rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon
ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän
arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä
kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli
minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin
poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia
ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin
muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on
tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä
tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista
suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla
voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen
kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten!
Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua
kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja
vangitsi minut lopullisesti.
Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko
kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun
tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista
polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea
siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.
Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine,
jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin,
tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti,
ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä
koholla ja sanoin:
"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!"
Kun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:
"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?"
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.
Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:
"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?"
Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut
tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset:
uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä
ansaitsenkaan."
Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä
nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"
"Historian! Onko sillä sellainenkin?"
Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä
tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.
Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti
maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan
aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin
maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen
pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti!
Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua
silmissäni.
"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi", sanoin minä.
"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri
hymyillen.
"Mutta historia?"
"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut
suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa
onnea ja että madonna kuulee rukouksen."
Nyt nauroin minä vuorostani:
"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaan
Jumalan äitiä ja muita pyhimyksiä."
"Uskovatko he todella, että neitsyt voi auttaa?"
"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen
kirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen."
Olin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle
rypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin
ottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.
"Et saa, kuule! Anna se tänne! Hyi, kun olet ilkeä!"
Hän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se
repesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.
"Mitä, runo!" huudahdin.
"Tuossa! Ota loppukin!" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa.
Sovitin palaset yhteen ja luin: