Me vietämme häitä ja kuherruskesää.
Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön
kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana
saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla
maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.
Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista
kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset
löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä,
uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.
Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran
kihlauksemme jälkeen.
Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö
lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä
ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja
paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.
Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti,
että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin
saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna
sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:
"Vai niin, sinä siis yhä otat tuon ijänikuisen, kuluneen hattureuhkan!"
Minä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se
ikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen
tuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että
parista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä
ilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.
Mutta Katri torui:
"Niin olet kuin mikäkin italialainen posetiivinsoittaja."
Siihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä
posetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran
kuullut m.m. Verdin aarian "La donna é mobile", joka niin liikuttavasti
ylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui;
sanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko
vetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin
pitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen,
johon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi:
"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua.
Sulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu."
Estääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden
pääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat
strateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.
Kadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut
sanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.
Teimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat
pitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on
kihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa
nopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä
päättelivät, ja jatkoimme matkaa.
Samassa huomasin ihmisvirrassa tutut naisen kasvot. Kuiskasin Katrin
korvaan:
"Pidä nyt lujasti kiinni minusta! Tuossa tulee rouva Sutinen."
Katri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin
kaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua
ei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin
hänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin
ottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen
näet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja
muille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa
vakavaraiselle kannalle.
Katri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai
askartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan
pienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja
kirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä
lieneekään se veitikka tarkoittanut.
Huomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen
herrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä
turkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä
sateensuojakin kainalossa.
"No, kah, setä!" huudahdin. Samuli-sedäksi minä näet tunsin tulijan.
Ukko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän
kuitenkin Katriin.
"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinun
_uusi_ hempukkasi?"
Katri nyrpisti nenäänsä, varmaankin laatusanalle.
"Saanko luvan: morsiameni neiti Valkama — setäni", esittelin minä.
Katri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä
tervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:
"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin
olen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos
lähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siis _taas_ on uusi!
No eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset
olivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat!
Hahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä
ihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä,
vaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin
sanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio
väliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten
suosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi."
Hän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei
se lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.
"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on
vielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!"
Ja setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi
ihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin
karkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän
välttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja
varakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua
opintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä
minä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä
ennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä
antaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista
sedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin
puolin yhtyä.
* * * * *
Samana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä
ehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät
tyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli
tapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta
minä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri
numero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.
Varsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus
oli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin
todistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva
Sutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän
tunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri
suhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin
naimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin
vähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.
Kehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut
mukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään
olleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon
näköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt
hevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla,
etten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon
kaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.
Ylimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi
näyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta
täysissä talvitamineissa ja sanoi:
"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain
vihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä
väleissä neitosten kanssa."
Lausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä
riisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti
vetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.
Me saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä
höystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea
reumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan
suoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin
luentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.
Illemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä
jumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin,
vaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme
toimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa,
kirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:
"Tässä on pohjaraha omaa kotia varten, hupsut!"
Katri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän
kaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.
Setä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti
samanmoisen summan.
"Ja tässä on teidän tulevalle perillisellenne..."
"Hyi, setä!" keskeytti Katri punehtuen hiusrajaa myöten.
Setä nauroi, jotta maha hytkyi:
"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin
muutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja
lihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin...
"Mutta, setä! Minä panen vastalauseen", sanoin häpeissäni Katrin
puolesta.
"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se
mieleenne, rakastuneet narrit."
Mutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan
ja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut
kolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt
väliin. Katri sanoi äkäisesti:
"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi
saada."
Setä oli sanomattomasti huvitettu suudelmista.
"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen
lämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin
vielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi."
"Me ristimme sen Samuliksi", lupasi Katri.
"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin
se rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua
suudelmalla."
"Se olisi liian kovaa. Sitä ei hän ole ansainnut", puutuin minä
puheeseen.
Setä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia
poteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset
ja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt
oltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia
esteitä ilmaannu.
Häitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin
kuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli
samalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian
sulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme
elämämme ihaninta aikaa viettämään.
On turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa.
Samosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä,
jotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa
lueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään.
Välipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.
Enimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen
vakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä
kohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää
kohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että
me emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli
jonkunlainen "rakastavaisten päiväkirja", mutta minä huomasin, ettei
hänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna
päivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti
hänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta
muuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista
15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä
varkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan "ankaran
vastalauseen", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.
Tällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä
piti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.
Lopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien
ylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli
minun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen
silmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli
ihaillut.
Vähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut
itseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat
Katrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut
olla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä
päiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti
näistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden,
joka peittää virheet.
Kuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta
muutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti
kuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri
karistaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan
oloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen.
Kun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja
huolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle
sijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea
itseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että
siihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni,
sikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi
myöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.
Sanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo
rakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaan _yhtä_.