Katriltasi.
P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta,
ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen."
Kun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä
tai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani
kävi naisvieraita.
Yhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli
kädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se
yllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.
"Arvaahan, mitä tässä on?"
Minä en rohjennut edes yrittää.
"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi,
kun lanka loppui kesken."
Hän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli
ommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli,
takasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.
Mieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli
kutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.
"Miellyttääkö se sinua?" kysyi hän.
"Sehän on suurenmoinen! Idylli, runo kankaalla!"
"Runo!" kuiskasi hän.
"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun
lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen
suudelman."
Katri punastui ja sanoi:
"Yhden...!"
"Kaksi... kolme... neljä... viisi..."
Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei
kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista
kyllikseen.
Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle
vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin
herätessäni.
Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli
jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui
ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:
"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan
väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat
menettelemään toisin kuin tahto olisi."
"Katri-kulta, minä en käsitä..."
Hän istui kauan ääneti.
"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään
ajatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen.
Ihmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme
seurustelleet ilman..."
Tiesin sanomattakin aivan hyvin, miten jatko olisi kuulunut.
"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään", sanoin minä ja tunsin, että
sanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.
"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja
puhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole
hauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että
meidän on erottava tai...
"Mentävä naimisiin", lisäsin minä. "Hyvä — minä olen jo tehnytkin
ratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton,
Katri-kulta."
Sanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi
kätensä kaulaani ja sanoi:
"Tarkoitatko todella, mitä sanot? Mikä sinut siihen päähän sai?"
Selitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt
vetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei
minun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja
pahoitteli:
"Hyi, Kalle! Joutavan vedon tähden! Sinä olet pettänyt minut."
Vähemmästäkin voi naiselle tulla kyyneleet silmiin. Koetin lohdutella:
"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin
syitä."
"Esimerkiksi?"
Viivytin tahallani vastausta.
"Muun muassa se, että... että minä... että minä niin kamalasti rakastan
sinua."
Katri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä
kaulaani hän puheli:
"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen
toisen..."
"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi
tulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?"
Hän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut
nuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:
"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan
vaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin."
Puhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen,
keskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:
"Luulenpa, että sinä äsken teit pienen kiertoliikkeen."
Katri nauroi ja sanoi:
"Entä jos teinkin. Mutta sanoppa, eikö manööverini onnistunut."
Nipistin häntä korvasta ja sanoin:
"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä
vielä ole voitettu."
Hän otti taas ankaran juhlallisen ilmeen ja sanoi:
"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen
tänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan
lopullisesti. Äitikin arveli..."
Hän oli muuttunut kysymysmerkiksi, arvoitukseksi.
"Ei, Katriseni", sanoin minä, "me emme eroa, Minä olen tehnyt
päätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi... veto... tiedäthän..."
Katri tukisti minua ja sanoi:
"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!"
Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa.
Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli
kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä
yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen
takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don
Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja
toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin
tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti!
Minä peruutan jokikisen sanan."