Lukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.
Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta
hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen
tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä
hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha
veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän
on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä
muuta kuin jaa ja aamen.
Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee
jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa,
kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan
täydellisyyteen.
Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on
pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin
muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä,
kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka
eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys
on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa
rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino,
millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse
olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia
päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s.
ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.
Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun
verran romantillisissa olosuhteissa.
Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi —
se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa
näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut
kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli
sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän,
ja hänen silmänsä painuivat alas.
Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä
oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella,
mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään
huomannut minua, mutta miten lieneekään: _andante'n_ aikana kohtasimme
toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden
omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!"
Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän
kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko
se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta
sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme
koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.
Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut
toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi
järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.
Olin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan
"vakinaista". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät
heti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään —
se oli elämän laki, ankara ja säälimätön.
Vihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen,
mutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian
vapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus
löisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa
sanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja,
osittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja
moni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta
niitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat
palauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella,
että tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen
puutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta.
Sepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minä _itse_ nauroin
vatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin
surkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle
pahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden
olevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties
soveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.
Moiset vastoinkäymiset panivat epäilemään koko kirjailijakutsumustani.
Mutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta
soitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka
luonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen.
Mutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain
lisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.
Eräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen
jälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo
kaukaa. Avasin kirjeen ja luin:
"Kalle kulta!
Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe.
Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä
tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan
rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan
kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä,
vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisit
_suudellut_ minua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä
aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen
heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia,
vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.
_Apropos!_ Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä
joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle.
Vakuutan että tulet iloiseksi.