Esimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.
Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt,
kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin
vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.
Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon
kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies
tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti
aina vaimon pää ja luomakunnan herra.
Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden —
naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan
taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin
tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle
moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi
naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.
Herrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina
jäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi.
Minua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan
kuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän
kumarsi ja sanoi:
"Herraseni! Oletteko vilkaissut peiliin?"
"En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena",
vastasin mielestäni purevasti.
Kuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee
miehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat.
Ajattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:
"Ettekö ole ajatellut mennä naimisiin?"
Mietin hetken ja vastasin:
"Ajatellut! Olen — ja siksi jäinkin naimattomaksi."
Viekas rouva tirkisteli minua toisella silmällään salaperäisesti
hymyillen ja sanoi:
"Olisi hyvä, jos joku huolehtisi teidän ulkoasustanne!"
Tämä letkaus selvitti aseman. Jotakin _oli_ epäkunnossa. Olinko saanut
mustepilkun nenänpäähäni, oliko kaulukseni likainen, kävelikö hämähäkki
selässäni?
Perinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani
kuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua,
se oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan
kustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: "Lainaahan, veliseni,
hieman peiliä."
"Peiliä! Olenko minä keimailijatar, joka käy peili taskussa!"
Tyly vastaus kohteliaaseen pyyntööni nosti sisuani. Minä suutahdin.
"Mille hitolle täällä sitte virnistellään koko ilta?"
Tuttavani hymähti säälivästi:
"Niin että millekö virnistellään? _Kravattisi istuu niskassa!_"
Muistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa
seisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun
tuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa
hommissaan.
Kopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini.
Niskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin
sen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin
kaupungille.
Kello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini
ei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin
ravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului
lasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä
ruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin
tuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin
haihtuvan.
Pienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa
herrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat
aviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa
liivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä
vapaudestaan.
Minut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata
minulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:
"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!" Ja hän syleili minua
innoissaan.
"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!" pistin
minä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.
Kysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin,
etten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan.
Mutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan
mitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he
kallistavat minun terveydekseni.
Alistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä
höystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin
iletä kuin humalaisten lavertelut.
"No, miten se vanhanpojan rakkaus palaa?" kysäisi muuan.
Pilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään
sukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella,
annoin vastaiskun:
"Ovatkos herrat saaneet rouviltaan luvan olla ulkona näin myöhään?"
Heillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat
pommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä
kysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni
nuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä,
että minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani
kanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä
ylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni
seurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut
tappiolle.
Mutta samassa kysäisi muuan herroista:
"Mikähän siihen on syynä, ettei tuosta Kallesta tytöt huoli?"
Ja he lähtivät arvaamaan, miksi naiset muka halveksivat minua. Siinäkös
noukittiin kaikki minun virheeni ja heikkouteni, sekä sisälliset että
ulkonaiset. Lopputulokseksi jäi, ettei vielä ollut syntynyt niin hullua
naista, joka minun muijakseni suostuisi.
Mutta nyt oli minulta kärsivällisyys lopussa. Jymäytin nyrkkini pöytään
ja lausuin:
"Kuka teistä lyö vetoa siitä, etten minä ole naimisissa ennen tämän
vuoden loppua?"
Aviomiesten joukossa syntyi ääretön hälinä. Joka taholta ojennettiin
minua kohden käsiä:
"Minä lyön! Minä myös! Ja minä!"
Ehdotin vetoa tuhannesta markasta. Mutta kun he näkivät, millä
päättäväisyydellä minä esitin asian, vetivät he kätensä pois yksi
toisensa jälkeen. Lopuksi oli vain Holopaisen käsi koholla.
Minä tingin viisisataa, mutta hän epäröi.
"Lyö! Voitat sinä, varmasti voitat. Kuka tuosta hakoniskasta huolisi",
yllyttivät toiset.
Holopainen lupasi lyödä sadasta markasta. Vaikka pidinkin summaa
pienenä, suostuin kumminkin lopuksi. Toverit eroittivat kädet.
Vedonlyönnin synnyttämä jännitys vaikutti, että minä sain hetkeksi
jäädä rauhaan. Käytin tilaisuutta ja lähdin pois. Hyvästi jättäessäni
tarjouduin:
"Jos joku herroista on ilman portinavainta, niin hän voi tilata sen
minun välitykselläni."
Omituisessa mielentilassa laskeusin portaita. Lisäksi satuin
puolipimeässä käytävässä törmäämään suunnattomaan möhömahaan, joka
puhisten kuin moottorivaunu ajelehti minua kohti. Vaikka törmäys oli
tavaton, ei tuo norsu hievahtanutkaan, jota vastoin minä viskauduin
tolalta kappaleen matkaa. Ja vaikka minä olin loukattu puoli, muljotti
otus minuun kuin härkä ja karjaisi:
"Aasi!"
"En ole tiedustellut teidän sukuperäänne", sanoin minä ja jatkoin
matkaani, viisaasti välttäen uutta yhteentörmäystä.
Kadulla teki tuuli minulle sen kiusan, että riisti lakin päästäni ja
pyöritti pitkin käytävää. Juostuani karkulaisen perässä pari kilometriä
sain sen kiinni. Kotiportilla huomasin unohtaneeni avaimen arkipuvun
taskuun. Kiusaannustani lisäsi se, että vastikään olin tehnyt pilaa
aviomiehistä ja nyt sain kokea, miten poikamieskin voi jäädä portin
taakse.
Käveltyäni tunnin paikkeille talon edustalla tuli muuan neitonen
kotiin kavaljeerinsa saattamana. Heidän kuherteluansa portin pielessä
kesti tarkkaan laskettuna tunnin ja kolme neljännestä. Vilu vihdoin
ajoi kotiin, ja samalla pääsin minä portin sisäpuolelle. Kun pimeitä
portaita noustessani otin esiin sähkölamppuni, huomasin patterin olevan
lopussa. Kauvan kopeloituani löysin oven ja sovitin avainta reikään.
Se ei kuitenkaan mistään hinnasta onnistunut. Aloin kaikin voimin
röykyttää ovea. Kun ei sekään auttanut, soitin vimmatusti ovikelloa.
Vihdoin ilmestyi eteiseen valoa, ja äreä herrasmies alusvaatteissaan
ärjäisi:
"Kuka tänne soittaa sydänyönä!"
Pyysin parituhatta kertaa anteeksi ja lähdin kompuroimaan alaspäin —
olin näet noussut porrasvälin liikaa.
Olin siis vihdoin onnellisesti omassa huoneessani. Jättäen silleen
sellaiset pikkukiusat kuin että huone oli kylmä kuin kellari ja lamppu
ilman öljyä, heittäysin raskaasti huoaten tuolille. Kuten Job kirosi
syntymäpäivänsä, sadatin minä nimipäivääni.
Aloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin
kaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta
muistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin
hintainen. Se sai siis armon.
Paneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta
uni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä
korvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan
kuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja
mollissa kirkunut:
"Naimisiin! Naimisiin! Sinun pitää mennä naimisiin! Kuuletko,
vanhapoika!"
Taistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua,
näytti pitkäänenää ja virnisteli:
"Naimisiin siitä, vanhapoika — jos joku sinusta huolii!"
Sinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen: _päätin mennä
avioliittoon_... Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani
voinut toisin tehdä.
Tähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha.
Kiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.
Herättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut.
Vähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti,
yhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä
päätökseni. Ja minä sanoin:
"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani
peräydyn."
Lukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni
pussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen
sakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan
avioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.
Maltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea
hänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.