Majuritar Räder ei ollut tarkkajärkinen nainen, mutta hän oli lempeä
äiti ja semmoisena näki hän, kasvavalla tuskalla, tyttärensä
tilaisuuden, mutta hän erehtyi kuni useinkin: Hän piti sen
ruumiillisena, joka tykkönään lähti sielusta.
"Tämä todella ei kauvan käy laatuun, lapseni", sanoi hän eräänä
päivänä, kun Hermina oli erittäin heikko ja kelmeä. "Tahdonpa puhutella
vanhaa rykmentinlääkäriä Wahlmannia, hän on meidän entisiä ystäviämme
ja isäsi luotti häneen sangen paljon. Täältä ei ole niin pitkä matka
pääkaupunkiin ja hän sinua paraiten on auttava."
Jo sen paikan nimi, jossa Bodendorff oleskeli, antoi nuoren tytön
sydämeen piston, mutta ensikerran hän ei vastustanut pelkäävän äitinsä
mielipidettä. Vanha lääkäri oli todella koetettu ystävä, Hermina oli
lapsena monta kertaa hänen helmassansa istunut -- hän tulkoon halusta.
Lääkäriltä Hermina ehkä saisi jotain tietoa serkustansa?
Asiasta ei äiti eikä tytär sen enempää haastellut. Seuraavana päivänä
istui Hermina pienessä puutarhassa, jossa asterkukat syksyn tulon
varmoina ennustajina jo alkoivat kukkia, ja katseli puistokäytävätä
pitkin.
Jo kauvan oli hän istunut samassa paikassa, varroten jotain, joka hänen
sisällistä suruansa hillitsisi.
Nyt näkyi etäällä vaunut, jotka tarkasti muistuttivat sitä päivää,
jolloin Bodendorff ensikerran tuli Reihenstein'iin. Ne olivat ihan
samanlaiset tomuiset ja raskaat, niitä veti pari väsynyttä hevosta,
joita ajoi samaten väsynyt ajaja. Tämän muiston häntä saavuttaessa,
vaipui hän taasen niin syviin mietteisin, ettei hän kuullut vaunujen
pidättävän ennenkuin ääni kuului kysyvän neiti Räderiä ja eräs herra
astui puutarhaan.
Herra oli vanha rykmentin lääkäri Wahlman. Hermina, kun ei voinut
itseänsä mieliharhaudestansa eroittaa, ei huomannut ajatella, ettei
kirje äidiltänsä mitenkään voinut ehtiä Wahlmannille ja ettei siis
hänen tulonsa tänne ollut seurauksena siitä. Hänen sanoistansa vielä
lisää vakuutettuna vastasi Hermina hänelle niin levollisesti kuin
mahdollista.
"Armollinen neiti", alkoi vanha ukko, kohteliaasti kumartaen, "suonette
minulle epäilemättä anteeksi, kun melkein hyökkään päällenne, mutta
koska kerran olen täällä käskystä, alan heti, vanhaan totuttuun
tapaani, asiani."
"Pelkään vain, että liiaksi varovainen äitini on turhaan herra tohtoria
vaivannut", sanoi Hermina vähän hämmästyneenä utelevasta katseesta,
jonka tohtori häneen lähetti, istuessaan hänen viereensä.
"Äitinne!" huudahti hän ihmetellen. "Hyvä neiti, siinä tapauksessa on
minulla kahdenkertainen ilo olla täällä, sillä minua huvittaa, että
majuritar vielä antaa minulle luottamuksensa. Mutta -- minun täytyy
myöntää, _hänen_ käskystänsä en nyt ole täällä. Asiani on ihan toinen."
Nyt lensi vapiseva, muodoton arvelu, kertomaton pelko Herminan lävitse.
Hän ei voinut huuliansa avata.
"Virkani", alkoi lääkäri jonkinlaisena juhlallisena esipuheena, "sallii
minun katsoa moneen, muuten hyvin kätkettyyn asiaan. Tahtomattamme
olemme me, lääkärit paljoa useimmin kuin papit hoidettaviemme uskotut,
sillä useassa kohden on meillä paljon enemmän tehtävää hengellisien
asioiden kanssa, jotka asettuvat meidän koetuksiemme välille. -- Sitten
on kulunut monta vuotta kuin olen ollut yhteydessä teidän perheenne
kanssa, mutta nyt hiljan jouduin taasen erään ystävän kautta."
"En ymmärrä mitä tarkoitatte?" kysäsi Hermina epätoivossa.
"Pian näette kaikki selvemmin", sanoi lääkäri hymyillen. "Ystävä, josta
puhun, on serkkunne, kapteeni Rudolf Bodendorff. _Hänen_ käskystänsä
olen täällä."
"Se ei paljoa selitä", sanoi Hermina, joka nyt alkoi tointua, kun ei
se, mitä hän odotti, käynyt toteen. "Me olemme sangen vähän tutut, enkä
minä ole missään yhteydessä serkkuni kanssa."
"No no!" sanoi vanha lääkäri päätänsä pudistaen ja pieniä teräviä
silmiänsä räpyttäen. "Pikku neiti kieltää niinkuin Pietari Herraansa!
Sitä ei rehellinen Bodendorffini ansaitse. Jonkinlaisessa yhteydessä
teidän kai täytyy keskenänne olla, muuten hänellä ei olisi teidän
valokuvaanne. --"
"Hänellä? minun valokuvani -- mahdotonta!" huusi hän kovasti punastuen.
"Asia on niinkuin sanoin!" vakuutti lääkäri vähän leikillisellä
äänellä, mutta äkkiä alkoi hän sangen vakaana: "Noin kolme viikkoa
sitten teimme pienen retken tänne puistolle, Kapteeni Bodendorffia,
joka perinnön saatuansa on tykkänään muuttunut, ko'imme kaikin voimin
saada joukkoomme vielä kerran, sillä minä voin vakuuttaa teille, hyvä
neiti, hänettä ei mikään huvi meistä minkään arvoinen ollut. Hän,
rajuin ratsastaja, paras laulaja meidän seurassamme, tunnettu
rehellisestä, kullankirkkaasta mielestänsä, hän ei saanut jäädä pois.
Tänäkin iltapäivänä lauloi hän meille laulun, -- viimeisen pitkäksi
ajaksi."
"Jumalani, mitä sillä tarkoitatte?" huudahti Hermina vaaleten.
"Vuottakaa, hyvä neiti! -- Hän lauloi, mutta näytti sen jälkeen kovin
rasitetulta ja jättikin meidät pian sen jälkeen. Minä en ollut tyytynyt
häneen aina siitä kun hän hevosensa selästä putosi, mutta hänestä ei
kukaan viisastunut, hän kätki kaikki itseensä. Mitä muuta hänen
kanssansa samana iltana oli tapahtunut, sitä en tiedä, mutta myöhäiseen
palasi hän kasarmiin ja aamulla häntä ei ollut raportissa. Hän oli
ollut niin yksipäinen ettei hän kärsinyt palvelijaa likeisyydessään ja
meidän täytyi siis murtaa hänen ovensa löytääksemme hänen hengetönnä
maaten verissänsä."
"Oi Jumalani! -- Totta hän ei tahtonut." --
"Ei", sanoi vanha lääkäri, joka ymmärsi tytön pelon, "hän ei ollut
mitään tehnyt, mutta tietämättömäksi itsemurhaksi sen kuitenkin voisi
kutsua, siitä syystä, että hän niin kauvan kärsimistänsä salasi."
"Ja nyt, nyt? Onko hän siis vieläkin hädässä?"
"En voi sitä kieltää, ehkä hän nyt on tullut niin pitkälle, kuin hänen,
taiteen avulla olen saanut. Kireässä se oli. Hän puhui tuhansittain
hullutuksia vihasta, perinnöstä ja monesta muusta asiasta, kirosi
erästä tiettyä kuvaa ja huusi yhtäkaikki yhtämittaa sen omistajata.
Selvänä ollessansa ei hän siitä mitään puhunut ja kun minä kerran
kysyin, jos hänelle terveisiä veisin, suuttui hän."
"Te ette siis tulekaan hänen käskystänsä?" kysäsi Hermina
ajatuksissansa.
"Tulen, hyvä neiti. Pahimmallaan ollessansa antoi Bodendorff minulle
luottamuksensa siihen määrään, että hän käski minun toimittaa asiansa
valmiiksi ennen lähtöänsä."
"Onko hän lähtenyt pois? -- Ja minne?"
"Meeraniin. -- Koska hän ei millään muotoa tahtonut tulla
Reihensteiniin ja vuoden-aikakin jo oli myöhäinen, niin lähetin hänet
etelään, sillä penseä ja lauhkea ilman-ala oli hänelle välttämätön. Kun
talvi täällä on meidät jättänyt, toivon hänen terveenä palajavan
luoksemme."
Lääkäri vaikeni ja katseli tyttöä puoleksi säälillä puoleksi leikillä.
Pienien sormien lävitse, joilla hän peitti kasvonsa, tunkeutui
kyyneleet. Tohtori otti hiljaa käden hänen kasvoiltansa pois.
"Te ette siis ole missään yhteydessä serkkunne kanssa? Oh, te olette
pieni teeskentelijä, neiti!"
Tämä sana pisti häntä taas, kuni kerran ennenkin, mutta sen kautta sai
hän ryhtinsä jälleen.
"Ja teidän toimenne, herra tohtori?" sanoi hän kylmästi.
"On tässä", sanoi tohtori, antaen hänelle suuren sinetityn kirjeen ja
lisäten vakaasti: "Tämä on kopia kapteeni Bodendorffin jälkeen
säätöksestä. Alkukirja on laillisesti valvottu. Hän on valinnut teidän
perijäksensä!"
Tukahutettu huudahdus oli kaikki mitä Hermina vastasi.
"Koska serkkunne lähti ihan toivottomana, piti hän välttämättömyytenä
järjestää asioitansa. Muuten, jos häntä oikein ymmärsin, oli hänen
aikomuksensa: ei milloinkaan asua Reihensteinissä."
Nyt ei enää ollut yksi vastustettu kyynel, joka immen silmistä tunki,
vaan koko virta syvän surun kyyneleitä, jotka ikäänkuin yhteen
painettuna hänen sydämeensä, sulkunsa murtaen tulvasivat ulos.
Sillä hetkellä oli Tohtori Wahlman'illa yksi ainoa toivo, -- se -- että
Bodendorff senlaisena olisi nähnyt serkkunsa.
Mutta Herminan tila tuli nyt paljoa pahemmaksi, ja vanha lääkäri joutui
tilaisuuteen hänelle antamaan sitä apua, jota hän tarvitsi.
Pelästynyt majuritar itki tyttärensä kera, mutta ei tarkemmin
mietittyänsä voinut ymmärtää, mistä tuo äkkinäinen sielun kiristys oli
tullut.
Kun tytär myöhemmin illalla vähemmän väsyneenä, mutta muuten vielä
sangen heikkona, istui kuunnellen hyväntahtoisen lääkärin mietteitä,
sanoi majuritar: "Rudolf parka! Hän mahtoi olla kovin suuressa
epätoivossa, kun hän tämän voi tehdä! Hän on vielä niin nuori ja
ryhtevä, kuinka hän niin itsensä pelastamattomaksi luulee!"
"Sentähden, kun hänellä ei ollut mitään toivoa, johon hän iloisena
olisi tarttunut, arvoisa rouva. Ilman ihanata, tahi ainakin lempeätä
päämaalia, ei kukaan ihminen halusta elä, ja ollensakin kun kärsimys on
ihmisen niin syvään painanut, tarvitaan välttämättä jotain, joka hänen
taluttaa raittiimpata elämätä nauttimaan, tarvitaan ainakin toivo,
josko se olisikin kuinka kaukainen tahansa, mutta Bodendorff paralla ei
sitäkään ollut! Ajatelkaapas hänen suruista olemustansa niin monena
kiusan ja kivun päivänä! Pari ajattelemattomasti puhelevata kumppalia,
jotka tulivat ja menivät, häntä enemmän kiusasivat kuin huvittivat, ja
kun minä hänelle lausuin hyvin ajatellun pilan, näytti hän vain kylmiä
kasvoja. Luulenpa että hän minun sielustani luki, että häntä tuskin
enään voi pelastaa."
"Mutta nyt teillä on toivoa? Oh! eikö ole totta, että hän paranee
varmaan?" sanoi hiljainen majuritar joutuen ihan intoihinsa.
"Toivonpa niin", sanoi Tohtori Wahlman, "sitä enemmän kun hän tietää
ettei Reihenstein enää alppina paina ja raskauta häntä."
"Ettehän luulle että hän tällä määräyksellä on siitä vapaaksi päässyt?"
kysäsi Hermina äkkiä.
"Noin joksikin sen luulisin, hyvä neiti."
"Mutta se ei koskaan, ei koskaan tapahdu!" huusi hän palavin kasvoin.
"Tiedänpä mitä minun on tekeminen."
"Teidän tulee tehdä se, minkä sydämenne sanoo oikeaksi", vastasi
tohtori Wahlman painavasti.
"Ei, -- oikeuden tuntoni ja ylpeyteni tässä asiassa minulle kaavan
tekevät", sanoi Hermina katkerasti liikutettuna, "että hän niin on
voinut tehdä, on varmana todistuksena, kuinka vähässä arvossa hän minua
pitää!"
Vanha lääkäri ei kumminkaan vähintäkään ymmärtänyt tätä naisellista
logiikaa. Se näytti hänestä erinomaisen kummalliselta, mutta ukko
luotti nuoren, "hieman romantillisen" tytön vaihtelevaan luontoon.
Hänen kaksinainen lähetyksensä oli nyt päättynyt, sillä Herminan
luontokin sai pian entisen elävyytensä takaisin, kuni maa ja ilma
ukkos-ilman loputtua.
Jos Hermina taikauskotta olisi katsellut serkkunsa käytöstä -- olisi
sydämensä löytänyt oikean tolan ja olisi silloin ilosta tykyttänyt,
mutta ehkä hän tunsi ylpeytensä syvästi loukatuksi, ei hän kuitenkaan
sielussansa löytänyt sitä ihanata, naisellista henkeä, joka uhraa
ylpeyden nöyrän lemmen hengen edestä.
Bodendorff, antamalla hänelle vihatun perinnön oli häntä syvästi
loukannut. Luultavasti hän antoi sen tytölle siinä luulossa, että tyttö
kadehti häntä!
Lukemattomia kertoja olisi hän mielinyt repiä säätöstä palaisiksi ja
semmoisena lähettää se hänelle takaisin, mutta hyvä henki esti hänet
siitä.
Ajatus, että hän voisi kuolla siinä uskossa että Hermina ilolla oli
ottanut sen perinnön haltuunsa, jonka hän siten oli itsestänsä
viskannut, oli tytöstä yhtä hirveä kuin kysymys: Miten sitten käy, kun
hän palajaa takaisin?
Mikäpä esti tämän, muuten niin selvään näkevän tytön, huomaamasta
rakkautta serkkunsa teossa?