Ei hän vielä voinut lähteä kotiin, ja koska ei kumppalien hauska seura,
johon hän tänään poikkeuksella oli ottanut osaa, häntä miellyttänyt,
kulki hän edestakaisin puistossa Herminan kuva yhä kädessään.
"Ja näillä ihanilla kasinoillakin on niin taipumaton luonne!" sanoi hän
vaipuneena surumieliseen tarkastelemiseen. "Onko hän todella niin jalo,
kuin tämä kuva osoittaa? Jos hän olisi jalomielinen, olisi hänen
pitänyt huomata, mistä takasta hän olisi minut pelastanut, ottamalla
edes osan siitä, jonka hänelle tarjosin. Silloin hän ei vihaisi minua
rosvona, joka ajoi hänet pois rakkaasta kodista, ei halveksisi minua
onnen-etsijänä, joka häneltä on hänen oikeutensa anastanut."
Näistä suruisista mietteistä leijuivat ajatuksensa toisiin, ei vähemmin
suruisiin. Hän hengitti syvään ja sitä seuraavasta kivusta muisti hän
syyn siihen.
Sittenkuin hän viimeisenä aamuna oli sanonut jäähyväiset, oli hänen
elämänsä alinomainen muute epätietoisuuden, surumielisyyden,
odottamisen ja petettyjen toivojen välillä. Ensi aikoina toivoi hän
itseänsä kutsuttavaksi, ellei hänen, niin ainakin hänen äitinsä luokse.
Häntä suretti, kun hän näki että olivat hänen niin unhoittaneet. Hän
unohti sen, että hän kylmyydellään oli itse ollut syynä siihen, sekä
että hänen olisi pitänyt käydä molempia naisia etsimässä.
Sitä hän ei myöskään huomannut. Hän oli liiaksi ylpeä pakoittamaan
itseänsä heidän seuraansa ja liian vähän turhamainen luulla itseänsä
kaivatuksi. Ja kuitenkin -- kuitenkin voi hän toivoa, varrota
kutsumusta!
Hän punehtui omasta heikkoudestaan ja koki väkisin tunteitansa hillitä,
mutta yhtäkaikki häntä vaivasi polttava epäilys ja palava halu saada
kerta vielä kuulla hänen soittavan.
Hänen ainoa lohdutuksensa oli se, ettei Hermina ollut lähettänyt
harmooniota takaisin, ehkä häntä pahetti kun siitä ei hänelle mitään
ilmoitettu.
Tässä mielenlaadussa hänen tunteitansa ei mikään muu hillinnyt, kuin
raju ratsastus, ja ehkä Almansoria moitittiin, kantoi hän herraansa
niin pitkälle kuin tämä vain tahtoi. Alussa näillä matkoilla ei ollut
mitään tarkoitusta, pää-asia oli kauvas -- pitkälle vain mennä, kunnes
eräänä iltana, kuun jo korkealla kirkkaana paistaessa, uskollinen eläin
nosti päätänsä ja pysähti. Ei mitkään käskyt tai hyräilyt auttaneet.
Bodendorff antoi väsyneen hevosensa huo'ata ja katsoi ympärillensä; nyt
vasta huomasi hän että hän jo oli ajanut lähes neljä tuntia ja ehtinyt
naapurikaupunkiin.
Mutta -- mitä nyt...?
Kantoihan tuuli hänen luoksensa hyvin tunnetuita säveleitä.
Niin -- hän oli ainoastaan pyssyn kantaman matkaa Herminan kodista ja
säveleet kauniista kansanlaulusta: "lennä lintuseni", juhlallisena ja
sävelrikkaana tunkeutuivat ihmeteltävällä ihanuudella hänen rintaansa.
Hän sitoi hevosensa kiinni muutamaan aitaan ja lähti Herminan akkunan
alle. Tämä soitti kauvan, ja pitkä aika kului ihanasti Bodendorffille.
Siitä hetkestä hän usein tuli sinne. Ei kukaan ymmärtänyt missä hän
kävi ja miksi hän vasta puolyön aikaan palasi kotiin vaahtoisella
ratsullansa. Hän oli niitä luonteita, joita utelijaatkin jättävät
rauhan.
Palausmatkalla eräältä näiltä retkiltä kompastui Almansor ei koskaan
enää noustaksensa. Toinen reisi oli taittunut.
Kapteeni Bodendorffkin loukkasi itsensä sangen pahoin ja, ehk'ei hän
sitä tunnustanut, kärsi hän useinkin sanomattomia tuskia, mutta pahin
niistä kuitenkin oli se, kun hän hevosensa menetti. Vapisevalla kädellä
laahasi hän pistoolin ja sillä lopetti eläinraukan tuskat. Nyt piti hän
itsensä vielä yksinäisempänä. Toinen hevonen oli tosin myöskin
tallissa, mutta se ei voinut Almansoria vastata ja Bodendorffin täytyi
jättää öiset retkensä, sillä se ei voinut kärsiä niin pitkää rasitusta.
Hänen pitkä poissa olonsa Herminan likeisyydestä oli varmaankin
pää-asiallisesti saattanut hänen tänään seuraamaan kumppaliansa. Mutta
vaikka tämä ratsastus oli ollut sangen hiljainen, tunsi hän,
laulettuansa, seurauksen siitä. Nyt oli hän väsynyt, hurmeuksiin saakka
väsynyt, niin että hän mielihyvällä vaipui viheriöille lehville ja
sulki silmänsä. Pitkänänsä lavitsalla voitti hänet väsymys, ja
houraavan uni hänet saavutti, niin ettei lintujen viserryskään häntä
herättänyt.
Askeleita kuului lähenevän, mutta makaava niitä ei kuullut.
"Jumala, äiti, tuoss' on joku!"
"Hiljaa, lapseni, hän makaa."
"Suuri Jumala! -- se on Bodendorff!"
Hän ei herännyt Herminan huudosta, ja siinäpä todistus että hänen
unensa oli enempi hurmeista kuin oikeata unta.
Majuritar meni lähemmäksi.
"Kummallista", sanoi hän hiljaa, "hän on täällä makaamassa, kumppalien
tuolla aimo tavalla iloitessa."
Äkkiä tunki hyvän rouvan päähän ajatus, että hän voisi olla juopunut.
"Katsokaahan äiti, miten hän näyttää muuttuneelta!"
"Samalta näyttää se minullekin. Mutta -- me emme voi jäädä tänne, tällä
aikaa voi kävelijöitä olla kaikkialla."
Hermina myöntyi vastahakoisesti ja katsoi mennessään tuon tuostakin
taaksensa, mutta serkku jäi vain makaamaan.
"Mikäpä hänelle on tapahtunut?" Hermina ei saanut ajatuksiansa hänestä
pois. Surumielinen tuska hänen muodossansa juurtui tytön mieleen.
"En tiedä, mutta ehkä viini ja helle on häntä väsyttänyt."
"Näittehän, äiti, ettei hän Reihensteinissä nauttinut tippaakaan
viiniä."
Majuritar muisti sen ja vaikeni.
He olivat palanneet ensimmäiselle paikallensa. Meluava joukko oli
poissa, ne olivat menneet keilinheitto paikalle, josta kuului pallien
jylinä.
Hermina istui paikallensa epätietoisuudella, joka tavan takaa ajoi
veren hänen poskillensa ja saattoi hänen hengittämättä kuuntelemaan
ikäänkuin joka hetki toisi mukanansa jotain kummallista, mutta mitään
ei tapahtunut.
Miellyttävä illan hiljaisuus oli hänestä raskas, ja tähän asti
tuntematon suru täytti hänen silmänsä kyyneleillä. Niitä peittääksensä
laski hän päänsä käsiänsä vastaan ja vaipui surullisiin mietteisin. --
Painoiko hänen elonsa hermoja maneitillisen valon voima kahdesta
leimuavasta, tarkastavasta silmästä.
Viheriään pensaan takana seisoi Bodendorff, joka oli herännyt hurmeen
tapaisesta unestansa ja tietämättänsä joutunut heidän läheisyyteensä.
"Tuohan on sokean maalaajan viimeinen kuva!" ajatteli hän, kun Hermina
istui alas vaipuneella päällä, tuulen hiljaa hänen ruunia kiharoitansa
tuuvitellessa.
Kapteenin sydän tykytti niin kovasti että se oli tukehduttaa hänet,
eikä hän kuitenkaan uskaltanut astua esiin.
Majuritar rikkoi hiljaisuuden.
"Nyt meidän pitää mennä, rakas lapseni!" Nuori tyttö nousi
vastustelematta ikäänkuin unesta heränneenä.
Bodendorff, joka oli oikaissut erästä sivutietä myöten, seisoi nyt
heidän edessänsä.
Heikko huuto tunkeutui Herminan huulien yli.
"Pelkäättekö minua?" kysyi hän pahastuneena.
"Myönnänpä että jo ennen", sanoi majuritar, "meitä vähän peloititte,
kun löysimme teidät makaamassa lavitsalta tuolla."
"_Näittekö_ sen? Ja -- mitä siitä _ajattelette_?"
Rouva raukka oli, kun olisi kynttelillä valaistu kaikkia hänen
ajatuksiansa.
"Minä luulin teidän olevan sangen väsyneenä eli voivanne pahoin, eli
ehkä vielä molempiakin", sanoi Hermina lempeästi nostaen silmänsä
häneen, "ja luulenpa vieläkin niin. Oletteko kipeä?"
"Pieni pahoinvointi joka pian minun jättää."
"Ja mikä siihen on syynä, mikä teitä vaivaa?" uteli majuritar.
"Hevoseni pudotti minut!" vastasi hän lyhyesti.
"Noo, ja --?"
"Niin, mitäpä vielä?" kysäsi hän ivallisesti. "Minähän vain heitettiin
tomuun!"
"Oh, tuo ilkeä Almansor!" huusi Hermina. "Sanoinhan minä, että sen niin
piti käydä."
"Voittepa iloita nyt, sillä Almansor on kuollut!" sanoi hän katkerasti.
"Minäkö siitä iloitsisin, kun te siitä niin paljon piditte?" sanoi
Hermina pahoilla mielin, "pidätte minua siis pahantahtoisena!"
"Pelkäänpä että te pidätte minua semmoisena", sanoi hän puoli-ääneensä.
Tyttö katsoi häneen suurin silmin, mutta Bodendorff häntä ei
ymmärtänyt. Eihän tyttönen tietänyt, että serkku oli siinä uskossa että
hän -- Bodendorff -- muka oli rosvonnut tytön omaisuuden, mutta sen
hän tiesi, ettei Bodendorff uskonut hänen ystävyyttänsä. Sana:
"teeskentelijä" kaikui vielä hänen korvissansa. Nämä ajatukset tekivät
hänet taasen kylmäksi, Bodendorff teki samoin, hänkin tuli kylmäksi ja
katkeraksi, ja kuitenkin olivat heidän sielunsa riemuinneet tästä
yhteentulosta; kumpikin olisi voinut sanoa toisellensa: "Sinutta on
elämäni iloton ja autio!"
Bodendorff käveli koneellisesti molempien naisien vieressä, kunnes
olivat joutuneet heidän kodillensa, jonne ei ollut hänen aikomuksensa.
"Juokaatte kupillinen teetä kanssamme", sanoi majuritar ystävällisesti,
"te näytätte sangen väsyneeltä!"
Leimuava katse kiitti häntä, mutta Hermina vaikeni, eikä edes
katsonutkaan häneen -- ja hänen iloisesti tykyttävä sydämensä kokoontui
taasen.
"Minun tulee olla kotona tänään, sillä huomenna aamulla aikaisin on
minulla virkatoimia!" sanoi hän karttaen. Kuitenkaan hän ei voinut olla
suutelematta majurittaren kättä -- poikana? Olihan rouva lausunut
sanan, joka olisi tehnyt hänet onnelliseksi, jos se olisi löytänyt
myötäisyyttä tyttäressä.
Kuni untunut palasi hän ravintolaan, jossa hänen hevosensa oli, ja
kumppalien, jotka päivänsä olivat hauskasti viettäneet, jo aikoja
sitten levätessä, palasi hän -- viimeinen -- hiljaa, väsyneenä _ainoa_
tunne mielessänsä, tunne, joka sisälti kuoleman halveksimista koko
elämällensä ja olennollensa.
Samalla aikaa sanoi Hermina äidillensä: "Tuossa nyt näet, äiti, kuinka
koston haluinen hän on; kun me emme hänen pyyntöänsä, Reihensteiniin
jäämällä, täyttäneet, niin hän ei nyt tule meille!"
"Mutta, rakas lapseni, hän kielsi nähtävästi vastahakoisesti, ja
luultavasti se olikin totta, että virkansa kutsui häntä."
Majuritar oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan toisessa ihmisessä näe
virheitä. Heillä on aina puolustus tai ainakin syyn pienennys valmiina.
Jos joka kahdestoista ihminen maailmassa olisi semmoinen kuin
majuritar, niin varmaankin täällä olisi enempi rauhaa.
"Hän tulee kaiketi toisten!" lohdutti äiti, joka todella oli niin
hyvä-mielinen, että hän uskoi omia sanojansa.
"Ei koskaan!" ajatteli tytär.
Kun Hermina suuttuneena kapteenin kiellosta -- johon hän kuitenkin itse
oli syypää -- ei enää tahtonut muistaakaan koko miestä, lensivät
kuitenkin hänen ajatuksensa häneen, eikä mikään voinut hillitä suuren
suurta surua hänen sielussansa.
Harmooniokin jäi aukaisematta, ja hän, joka ennen teki monen tunnin
matkan saadaksensa kuulla sen säveleitä, hänkin oli poissa.
Kuni unissa-kävijän, meni tytön ohitse kaiken ulkomailman tapaukset.
Hän melkein ei huomannut, että hänen kiusallinen rakastajansakin
yht'äkkiä lakkautti käyntinsä ja kukkaisvihkonsa ja tuli ainoasti
jäähyväisille. Se hyvästijättö oli kohtelias ja melkein pelollinen;
nuorukainen ei edes uskaltanut katsoakaan häneen.
Hermina jätti nyt seuraelämän ja jäi kotiinsa, jossa hänen päivänsä
paraiten kuluivatkin.
Muutamat viikot elettyä tässä mielen laadussa ja näillä tunteilla
saavat pian vuosien merkityksen! Mieli sen alla kypsyy kuni hedelmä
kesä-auringon paistaessa. Ja kesä olikin kuumimmallansa niin luonnossa
kuin Herminan sydämessäkin, mutta yhtä vähän kuin hedelmä tietää, mikä
sen kypsyttää, yhtä vähän tiesi Hermina, mitä hänen povessansa palava
liekki merkitsi.