Kaksi kuukautta on kulunut ja neljä viikkoa on majuritar uudessa
kodissansa pienessä kaupungissa asunut. Hän oli vahventunut
terveyteensä katsoen, ja voi taasen ottaa osaa niihin harvoihin
huveihin, joita oli tarjolla, mutta jotka Herminalle olivat sangen
tarpeen.
Tyttö huomattiin pian sievän käytöksensä ja kauniin muotonsa tähden.
Häntä kuljetettiin kaikenlaisiin huveihin, jotka olivat ihan
tuntemattomia sille, joka oli Reihensteinin rajapiirin sisäpuolella
asunut ja kuitenkin --. häneltä aina puuttui jotain. -- Majuritar piti
puuttumisen luonnollisena.
"Hän kaipaa sitä komeutta ja niitä sielun nautintoja, joista
Reihenstein on niin rikas", ajatteli äiti huo'aten.
Heidän asuntonsa oli melkein kaupungin toisessa päässä, se oli pieni,
sievä huoneus pienen viheriän ruoho-lakeuden vieressä. Siihen kuului
pieni sangen hyvin hoidettu puutarha, jossa oli pari varjokasta
paikkaa, jossa kävi lukea, työskennellä ja vieläpä teetäkin juoda.
Mutta Hermina uneksuen pudotti kirjan eli työn helmaansa. Tarkasteliko
hän nykyistä ja entistä elämäänsä. Sen hän vain tiesi että kaikissa
niissä ruusuissa, joita hän täällä poimi, oli ohdakkeita. Hänen olonsa
täällä oli kuni raskasta päivätyötä. Vasta silloinkun hän iltasella
astui kammioonsa, hengitti hän helpommin, sillä siellä seisoi -- enonsa
harmoonio.
Niin todella, se oli siellä ja joka ilta raikuivat urkuisen sävelet yli
puutarhan ja vieläpä uloimmaskin.
Kun Hermina ensikerran astui huoneesensa, näki hän soittokoneen. Se
häntä odotti ja tervetuliaisia toivotti, kuni vanha ystävä, mutta
Hermina ei tahtonut ystävyyttä tunnustaa.
"Me emme sitä pidä, äitini!" huudahti hän liikutettuna.
"Mitä sinä ajattelet, lapseni?" kysyi äiti ihmetellen. "Totta et sinä
tahdo Bodendorffin kohteliaisuutta kieltää? Katsomatta siihen, ettei
hän sitä itse voi käyttää, niin on hän erittäin huomannut mikä sinusta
on kallista, ehkei hän muuten mitään erittäin arvoista kappaletta
sinulle lahjoittanut. Tiedän nimittäin varmaan, että Reihensteinissä
kaikki on arvoisampata, kuin tämä, mutta hän arveli ettei mikään sinua
enemmän miellyttäisi."
Hermina omisti, tällä kertaa niin kaunopuheiselle, äidillensä oikeuden,
kuitenkin kiitti hän: "Se minua aina on rasittava, äiti!"
Oi, kuinka usein hän ei myöhemmin ajatellut niitä sanoja. Nyt enään hän
tuskin voi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi istuutua soittamaan
mahdikkailla sävel-aalloilla surunsa takkaa sielultansa pois.
Mutta niinkuin ei riviäkään ollut seurannut lahjaa, niin jäi Bodendorff
itsekin näkymättömiin, kuin maailmasta kadonnut. Hän näkyi todella
asettuneensa joko Niili- tahi Gangesvirran rannoille. Ja kuitenkaan
niitä ei eroittanut kuin neljän tunnin matka. Bodendorff ei tahtonut
lähestyä häntä, se oli selvää.
Mutta toiset Herminaa etsivät ja saattoivat hänen jokapäiväisien
kuivien, yksitoikkoisien lavertelemisien kautta epätoivoon. Erittäinkin
oli niissä eräs hiljan vänrikiksi päässyt nuorukainen, joka äitinsä
kautta -- majurittaren vanhoja ystäviä -- antoi itseänsä esitellä
majurittarelle.
Luutnantti Wellnau ilmestyi vielä usein äitinsä kera, todistus hänen
lapsellisesta viattomuudestansa.
Hermina vakuutti hänelle yhtämittaa, että hän suututti häntä leveillä
puheillaan; tämä vain tuotti hänelle itserakkaan hymyilyn. Hän näytti
olevan todellinen todistus herra Bolgac'in selitykselle: "herra
saappaineen". Ainakin alkoi tämä ritarillinen nuorukainen
itseihailemisensa alhaalta ylöspäin ja katseli aina todellisella
lemmellä jalkineitansa.
Kuitenkin eli Hermina siinä iloisessa toivossa, että hän pian muuttaisi
pääkaupunkiin ja kuunteli kärsiväisesti hänen keveitä puheitansa ja
raskaita kukkais-vihkojansa.
Päivät olivat nyt jo niin helteisiä, että molemmat naiset jättivät
puutarhansa ja menivät suureen siimeksiseen kansanpuistoon, jossa
yksinäisiä paikkoja oli viljoin tarjona vahtera- ja pyökkipuiden alla.
Eräänä iltapäivänä istuivat he muutamalle jo sangen tutulle paikalle,
jossa tähän aikaan mikään ei ollut heidän rauhaansa rikkonut. Hermina
näytti ihanalta kuni ainakin, mutta hänen kasvoillansa lepäsi
surumielisyys, joka osoitti että hänen ajatuksensa olivat kaukana
poissa.
Kaikkialla oleva hiljaisuus, jota ainoasti lintujen viserrys keskeytti,
oli ihana, mutta nyt sen rikkoi aika meteli. Sapelien helinätä, monta
yht'aikaa puhuvaa ääntä ja rivakkaat askeleet ilmoittivat upseerijoukon
tulon, jotka kuni joukko lavertelevia papukaijoja, istuutuivat
tavalliselle paikallensa.
"Lähtekäämme, äiti!" kuiskasi Hermina mielipahoillaan.
"Ei vielä, lapseni! Tätä paikkaa ympäröitsee vahvat pensaat ja
luultavasti herrat eivät jää istumaan, varmaankin he menevät keiloja
heittämään."
"Mutta äiti, -- tiedäthän kuinka vapaasti ne usein haastelevat!"
Sen majuritar omasta kokemuksestansa tiesi, eikä siis voinut muuta kuin
etsiä turvallisempaa olo-paikkaa. Pöydän ympärillä olikin pelkkää
iloista väkeä ja sittenkuin muutamia pulloja oli tyhjennetty, nousi
riemu kuni elävä hopea auringon paisteessa.
"Kas niin, ei noin surullisena, veikko!" kuului monelta taholta.
"Laulapas meille laulu!"
Hän, jolle nämä sanat lausuttiin, ei ollut niitä kuulevinansa, mutta
kun meteli lisääntyi pyysi hän hiljaisuutta.
Kaikki huuto loppui heti ja norjalla, sointusalla barytonilla alkoi hän
mainion sotalaulun, jonka loppusävelen: "Tyroolin maass'", kaikki
köörinä kertoivat. Raivoisa mieltymys seurasi laulua. "Bravo,
Bodendorff!"
"Vielä laulu, vielä yksi!" huusivat uudestaan kaikki.
"Antakaa minun olla rauhassa, min'en osaa enempää!" vastasi kapteeni
Bodendorff ja pyyhki nenäliinallansa hikeä otsastansa.
"Hän on kankea, kuni muumio!"
"Hänellä on hermotauti!"
"Häntä vaivaa onneton rakkaus!" kuului joka taholta.
"Luulenpa sinut sairaaksi!" virkko säälivä ääni hänen vieressänsä.
"Jotain semmoista!" sanoi Bodendorff vihaisesti.
"Sitäpä jo useasti olen sanonut teille, Bodendorff", sanoi alempana
istuva rykmentin lääkäri. "Teidän tarvitsisi ottaa virkavapautta ja
hengittää maailmaa. Kuka sitä helpommin voisi tehdä kuin te? Lähtekää
Reihensteiniin!"
"Me sinua kyllä käymme tervehtimässä ja maistelemassa niitä
viinipulloja, jotka jo liian kauan ovat saaneet levätä kellarissa!"
Kapteeni Bodendorff kuunteli kaikkea tätä ja hymyili katkerasti.
Samassa silmänräpäyksessä kuin laulu loppui, oli kaikki väri hänen
kasvoiltansa kadonnut ja nyt hän nousi rauhattomana ylös suurien
hikipisarien tippuessa hänen otsaltansa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hänen säälivä naapurinsa.
"Ei mikään", vastasi hän yhteenpuristetuin huulin. "Täällä on
kärsimättömän kuuma!" ja nyt vaaleutta seurasi rusko, joka punotti kuni
kuumetautisen.
"Kerronpa sanani vielä", sanoi vanha, ystävällinen lääkäri, "onpa
välttämätöntä että muutamaksi ajaksi jätätte tämän pelumyllyn, jota
viraksi nimitetään. Lankeemisenne oli kuitenkin vaarallisempi kuin
luulitte!"
"Kirottu Almansor! En ole siitä koskaan uskonut hyvää!" huusi eräs
upseereista.
"Almansor on saanut sen maksaa kuolemallansa!" vastasi Bodendorff
synkkämielisenä.
"Ja sinä saat siitä vielä yhtämittaa maksaa", sanoi hänen säälivä
kumppalinsa. "Sinä et nyt enään koskaan ole itsenäsi. Voipa hyvin
päältäsi nähdä."
"Hiljaa!" huusi Bodendorff suuttuneena. "Oletteko nyt kaikki muuttuneet
vanhoiksi akoiksi?"
Heti muutettiin puheenainetta ja pian kokoontui koko joukko erään
nuoren upseerin ympärille, joka oli ottanut esiin erään valokuvan.
"Ah! kauneuden-galleria on taasen lisääntynyt yhdellä onnellisella!"
"Kauniit kasvot!"
"Ihmeteltävän kauniit, voin vakuuttaa teille, mutta hän on ylpeä --
sangen ylpeä!"
"_Sinulle_, -- sen kyllä uskon!" pilkkasi muuan vanhempi luutnantti,
jolla ei ollut galleriaa.
Tämän, jo sanantavaksi joutuneen valokuvakokoelman omistaja oli
luutnantti Wellnau. Lyöden rintaansa sanoi hän sangen miehevästi: "Hän
on ylpeä kaikille!"
"Ja kuitenkin lahjoittaa hän valokuvansa sinulle?"
"Ei! Minä olen sen ostanut -- valokuvaajalta!" omisti hän
lapsellisesti.
"Hyväpä että olet kylliksi rehellinen sitä omistamaan!" mumisi
Bodendorff, joka ei voinut nuorta upseeria kärsiä.
Samalla tuli kuva sattumasta hänen likeisyyteensä ja yksi silmäys
siihen oli tarpeeksi. Se oli Hermina.
Bodendorff nousi ylös lumivalkeilla kasvoilla.
Kuitenkin huomasi hän, ettei tässä ollut paikka siitä enempää mainita
ja, väkisin tunteitansa hilliten, hän melkein kaatui takaisin
paikallensa.
Kaikki näkivät hänen liikutuksensa, mutta kukaan sitä ei ymmärtänyt.
Hetken päästä hän taas nousi ylös.
"Ethän vielä tahtone meitä jättää?" huusivat kaikki.
"En. Menen vain ravintolaan juomaan lasin -- sokurivettä!"
Sivumennen kuiskasi hän luutnantti Wellnau'lle: "Tulkaa jälestäni
kymmenen minuutin perästä. Minä tahdon puhutella teitä!"
Wellnau näytti sangen hämmästyneeltä. Onneksensa ei kukaan ollut
huomannut tätä käskyä, jota Wellnau'n luonnollisesti tinkimättä tuli
totella.
Bodendorff menikin todella ravintolaan. Hän tilasi lasillisen vettä,
kaatoi sen pöydällä olevaan suolalla täytetylle lautaselle ja joi äkkiä
kaikki. Sitten nojasi hän päänsä erästä puun runkoa vastaan ja painoi
nenäliinan huulillensa.
Kun Wellnau aivan määrälleen kymmen minutia myöhemmin saapui paikalle,
tapasi hän kapteenin rauhallisena kävelevän Sveitsiläis-tapaan
rakennetun ravintolan edessä.
"Luutnantti Wellnau", sanoi Bodendorff melkein uhaten, "min'en tahdo
sekautua teidän, enemmän tai vähemmän lapsellisiin lempi-asioihinne,
siihen toimeen on teillä äiti, -- mutta se valokuva, jonka tänään
olette antaneet kumppaniemme pilkalle, on paljon suuremmassa
arvossa pidettävä. Paha kyllä että se jo kerran on häväistykselle
joutunut. Mutta, kuuletteko, se ei saa tapahtua! Sanokaapas nyt,
kunnian-sanallanne vakuuttaen, oletteko todella sen ostaneet?"
"Miten sitten, herra kapteeni?" änkkäsi Wellnau hämmästyneenä. "Jos
tunnette tämän naisen, tiedätte myös ettei hän valokuvaansa lahjota
nuorelle luutnantille, joka -- joka --"
"Hyvä", keskeytti häntä kapteeni kärsimättömyydellä. "Tehkää nyt minun
tahtoni mukaan ja antakaa valokuva minulle. Ne maksavat kaikki
yhtäpaljon", mumisi hän kylmällä pistoisuudella, "kauniin kuvitelma ja
häjyin jokapäiväisyys -- aina sama hinta!"
"En epäilekään täyttää tahtoanne, herra kapteeni", sanoi Wellnau vähän
peläten, "sillä minä voin vakuuttaa, ettei minulla ole paljoa toivoa,
mutta jos tämä on teille mieliksi, niin olkaa niin hyvä, -- voinhan
minä ostaa itselleni toisenkin kuvan."
Tämä lapsellinen totuus nosti taasen veren Bodendorffin vaaleille
kasvoille.
"Mutta te ette saa sitä tehdä!" sanoi hän melkein käskien ja kuitenkin
oli kuni rukous äänessä, kun hän lisäsi: "Minä pidän teitä nuorena
kunnian miehenä ja semmoisena pyydän teidän luopumaan kaikesta
yhteydestä tämän naisen kanssa."
"Se loppuu itsestään, sillä minä jätän tämän kaupungin pian", sanoi
Wellnau hiljaa.
"Hyvä, te olette nuori vielä, luutnantti", sanoi Bodendorff hiljaisella
äänellä, "pitäkää tämä tapahtuma muistutukseksi teille. Te ette voi
arvata, minkä uhrin nyt olen nuoruudellenne tehnyt. Jokaisen toisen
olisin pitänyt lurjuksena."
"Tässä on kuva", sanoi nuorimies, vaikutettuna Bodendorffin vakavasta
käytöksestä, "ja tässä on käteni, minä pidän sanani!"
"Se on oikein, jääkää hyvästi. Jos palajatte seuraan, sanokaa minun
menneeni kotiin!"
"Näytte sairaalta, herra kapteeni."
"Olkoonpa. -- Eläkää hyvin!"