"Lakoonillinen kuin Turkkilainen!" huudahti Hermina suuttuneena.
"Tämäkö olisi jotain ei niin mitään!" Toki hän lohduttui pian
huomatessaan kapteenin kauniin käsialan, joka ei ollut niinkuin
sotilaiden yleensä on, nimittäin kuin riviin asetettuja sotamiehiä.
Yhtäkaikki hehkuivat silmänsä vielä petetystä toivosta, kirje
kädessänsä astuessaan äitinsä luo.
"No, nyt on lakkaamattomalla kinalla loppu", tuumi majuritar leppeästi.
"Niin on, se on nyt loppunut, mutta ainoasti taas kahden viikon
kuluttua alkaakseen", sanoi Hermina liikutettuna. "Ah äiti, mikä
kummallinen ihminen hän on!"
"On todella hän kummallinen, mutta lapseni, häntä emme saa kovasti
tuomita. Hän ei ole koskaan vanhempiansa tuntenut ja setänsä, joka
hänen sotakouluun vei, kuoli pian sen jälkeen. Hän sai kokonaan
itseänsä kiittää siitä, mikä hän on, eikä voi olla sisällisittä
hyveittä, koska hän kahdeksankolmatta vuotiaana on kapteeni."
Vanha nainen puhui aniharvoin niin paljon kuin nyt, mutta hänen
sydämellänsä lepäsi mieli tytöstä kadottaa kaikki vihan serkkuansa
kohtaan, että tyttöön samalla nousisi kateus.
Olipa aika, jolloin majurittaren mielestä hänelle tyttärineen oli tehty
vääryyttä. Olihan hän, majuritar, myöntynyt onnettomuudessa olevan
maalaajan sydämellisiin rukouksiin ja jättänyt oman kotinsa
hoitaaksensa hänen talouttansa ja häntä itseänsä. Olihan Hermina
kolmena vuotena ollut hänen seuraajansa ja joutohetkiensä valo. Kun
Hermina istui harmoonion edessä, jota hän itse oli opettanut hänen
soittamaan, uneksui sokea taiteilija itsensä takaisin entiseen
elämäänsä, silloin unohti hän huonoutensa ja säveleiden siivillä nousi
hänen murrettu sielunsa ylös kärsiväisyyden taivaasen.
Jokainen piti nuoren tytön hänen perillisenänsä; niin, majuritar luuli
niin itse, ehkä hän oli liiaksi tunnollinen ja karttava siitä
puhuakseen tyttärelleen.
Hermina sitä vastoin eli suruttomasti, katsomatta nykyisyyttä ulommaksi
ja tämä nykyisyys olikin hänestä verrattoman ihana.
Josko eno olikin oikullinen ja mieleltänsä murtunut, jos hän kärsivän
itsekkäisyydellä tuntikausia vangitsi hänet, jäi vielä monta hetkeä
hänelle itselleen nauttiaksensa puutarhan, puiston ja kirjaston
nautintoja.
Hänen kuolemansa ilmaantui yht'äkkiä ja hänen viimeisen tahtonsa säätös
ei majuritarta yksin kummastuttanut. Hän kuitenkin osasi hyvin peittää
petettyä toivoansa ja hänen nöyrä mielenlaatunsa nuhtelikin häntä tästä
liian rohkeasta toivosta.
"Minä olen ainoasti hänen veljensä käly," arveli hän, "ei Hermina kanna
hänen nimeänsäkään."
Mutta perillinen ei myöskään hänen nimeänsä kantanut, hän oli vainajan
sisarenpoika. No -- samahan se.
Lahja, jolla vainaja oli Herminaa muistanut, varmuutti hänen
tulevaisuutensa ja nyt oli ainoastaan perustettavana uusi koti. Ennen
oli majuritar asunut pääkaupungissa, mutta nyt hänellä oli luonnollinen
syy pysyä sieltä pois, sillä Bodendorffin rykmentti majaili siellä!
Sitte päätti hän muuttaa erääsen pieneen naapurikaupunkiin, jossa
olisikin enemmän rauhaa. Tämän rauhan rikkominen tapahtui aniharvoin,
mutta joskus sentään, sillä likeisyydessä oli suuri linna ja
yhteispuisto, siis oli tämä rikkominen, silloin tällöin tullen,
mieluisata. Ensiksi tahtoi majuritar sentään käydä muutamassa
kylpylaitoksessa, sillä tämä olisi Herminan terveydelle tarpeellista.
Joka päivä voi selvää selvemmästi huomata, että nuori tyttö paljon
kaipasi Reihensteiniä. Hänen iloisuutensa väheni nyt jo päivä päivältä.
Epätoivoisena ja mitään tekemättä kuleksi hän ympäri, jätellen kaikille
lempipaikoilleen hyvästi.
Kaikki oli matkaan valmistettu. Määrätyt kaksi viikkoa olivat
loppuneet, mutta vielä ei kapteeni ollut itseänsä näyttänyt. Tänään hän
kuitenkin oli tuleva, sillä sanaansa hän ei syöne.
Hermina kuunteli suuremmalla tarkkuudella jokaista jylinää maantieltä,
ja pian kuuluikin, mutta vanhoja vaunuja ei näkynyt, vaan niiden
sijassa lensi ratsastaja komealla ratsullaan maataloa kohden, sepä
olikin Bodendorff.
Kuinka hän nyt näytti toisemmalta! Kun hän ainoalla vedolla pakoitti
hevoisen pysähtymään, sievästi hyppäsi sen selästä ja lyhyesti
sotamiehen tapaan tervehtäen astui eteenpäin, ei hän ollenkaan
näyttänyt olevan sama mies.
Eteisessä sattuivat silmänsä matka-kirstuihin, ja rypistyneellä otsalla
sanoi hän: "Ja kuitenkin!"
"Niin, kuitenkin", sanoi Hermina nostaen olkapäitään. "Mutta mikä jalo
eläin teillä tuossa on! Vähän raju vaan, ei ole oikein hyvin opetettu."
"Erehdytte", vastasi hän, "Almansor ja minä olemme vanhat toverit. Enpä
tiedä ketään, johon niin voisin luottaa kuin tähän uskolliseen
eläimeen!"
"Enpä juuri usko semmoista luottamusta. Jos se usein noin rajusti
tanssii, niin se pian heittää teidät tomuun."
"Ja mitäpä se olisi?" sanoi hän katkerasti. "Meidät heittää usein
tomuun -- sallima."
Viimeinen koetus, jonka kapteeni vielä ehkä aikoi tehdä, koettaessaan
saada majuritarta jäämään, raukesi itsestään, kun hän näki matkan
valmistukset. Otsansa kävi syviin ryppyihin ja hehkuvin, melkein
vihaisin silmin katseli hän serkkuansa. Koska Bodendorff piti tytärtä,
äitiin katsoen, väkevämpänä tahtona, niin luki hän ainoasti hänen
syyksensä heidän kovan kieltonsa.
Samana iltapäivänä puhui hän ison aikaa Werner-ukon kanssa ja kun he
viinein erosivat nosti ukko syvästi kumartaen lakkiansa ja katsoi mitä
suurimmalla mielihyvällä uuden hallitsijansa perään.
"Mutta nytpä täällä tulee hirmuisen yksinäistä, hyvä neiti", sanoi
vanhus myöhemmin, kun Hermina jo huomispäivän matkapuvussa kuljeskeli
puutarhassa.
"Niin, niin -- sangen yksinäistä. Mutta varmaankin vain lyhyeksi
ajaksi. Kapteeni kyllä tulee hauskan seuran kanssa usein tänne."
"Hm, hm!"
Werner pudisti harmaata päätänsä.
"Minulla on valtuuskirja kolmeksi vuodeksi, joka näyttää siltä, kuin
kapteeni lähtisi joko Egyptiin tai Kiinaan. Muuten hän on ajatellut
kaikkea ja ottanut tiedon kaikesta, jossa auttavaa herraa tarvitaan.
Köyhiä hän ei myöskään ole unohtanut ja minulle, neiti, minulle on hän
luvannut isommat huoneet! 'Koska näki minut nyt kerran herranansa
pitää', sanoi hän, 'niin tulee heidän nähdä, että minä muistan heitä
siinä, missä sitä tarvitaan.' Tietäkää neiti, sitä en olisi hänestä
uskonut ja se tuntui minusta niin hyvältä. Hänellä on sydän oikealla
paikallansa."
Herminakin tunsi saman kun Werner-ukko: hänestä tuntui hyvältä se,
jonka hän kuuli.
Vielä elähytettynä siitä tapasi hän Bodendorffin, joka ei ymmärtänyt
mistä tuo aurinkoinen hymy tuli, jolla tyttö häntä tervehti.
"Vieläkö kerran tahdotte seurata minua enoni huoneesen?", kysäsi hän
äkkiä.
"Jos niin haluatte -- tahdon. Muuten olen jo jättänyt hyvästi hänen
muistollensa."
"Ei sentähden", vastasi hän äkkiä. "Ett'ette _siihen_ tarvitse mitään
vaivaloista todistajata, sen kyllä ymmärrän."
Tyttö vaikeni vähän ihmetellen hänen liikutettua ääntänsä.
"Aikomukseni oli pyytää teiltä ystävän palvelusta", kysyi hän hetken
äänettömyyden perästä.
"Mikä se olisi?"
"No niin, ensiksi kysymys, sitten, rukous!"
"Joihin vastataan ja myönnytään mahdollisuuden mukaan."
"Sanokaa minulle suoraan", alkoi Bodendorff, ensikerran syvästi hänen
silmiinsä katsoen, "eikö sydämenne ole mihinkään tähän kiinnitetty,
joka teille täällä on ollut uskottua ja arvoista. Tahdotteko todella
erota täältä ottamatta mitään mukaanne näistä, jotka teille ovat
aarteita, mutta joita minä ainoasti pidän kuolleina esineinä. Oletteko
niin ylpeä tahi välinpitämätön, ett'ette rehellisesti voi tunnustaa,
mikä teille tuottaisi iloa?"
"Rehellinen olen", vastasi hän, "ja oikeudellinen myös. Ja juuri
sentähden tiedän, ettei minulle tule mitään muuta kuin se, minkä olen
tänne tuonut, tai minkä enoni vapaehtoisena lahjana on antanut minulle.
Minä en tahdo mitään, en mitään, en edes ruusua pensaasta, niinkuin
tiedätte!"
"Mutta -- sen kuin teille tarjoisin, jota rukoilisin teitä ottamaan?
Ottaisitteko sen?"
"En, -- en nyt, enkä koskaan! Se on viimeinen sanani. Lausukaa nyt
rukouksenne, kysymyksen olemme jo päättäneet."
Bodendorff ei vastannut mitään. Niin liikutettuna, että tumma suoni
nousi hänen otsallensa, työnsi hän akkunan auki ja tirkisteli illan
rauhaisuuteen, joka näytti tekevän pilkkaa hänen raivoisille
tunteillensa.
"Oliko teillä vielä mitään sanottavaa?" keskeytti Hermina tukalan
äänettömyyden.
"Aijoin pyytää teitä vielä kerran soittamaan!"
Pakoitettu rauha vapistutti hänen ääntänsä ja häneen katsomatta meni
Hermina soittamaan.
Hän soitti kuni -- unessa. Kädet kävivät harhaan ja rinta kohosi.
Muutamia tahteja soitettuansa nousi hän ylös.
"Tänään en voi!"
"Minä olen tyytyväinen", sanoi Bodendorff kumartaen. "Minä kiitän teitä
_tästäkin_!"
Samana iltana vallitsi näissä teepöydän ympärillä istuvissa ihmisissä
raskaus ja -- en tiedä mitä --, tuntuipa ikäskuin olisi ukkonen ollut
ilmassa.
Hermina kuuli kapteenin käskevän että hänen hevoisensa aamulla aikaisin
satuloittaisiin.
"Lähdettekö meidän kanssamme?" kysyi Hermina innolla.
"En, minä lähden ennen teitä!" sanoi hän kolkolla äänellä.
Päivän valjetessa seisoi Almansor satuloittuna varroten herraansa,
mutta naisetkin tahtoivat lähteä aikaisin ja Bodendorffin tullessa
alas, oli Hermina täydessä työssä matkakirstujensa kanssa.
Bodendorffin silmäily osoitti, ettei hän tahtonut serkkuansa tavata.
Ikävyydellä ojensi hänelle Hermina kätensä ja sanoi todellisella
sydämellisyydellä: "Eläkää hyvin!"
"Te teeskentelette, serkku", sanoi hän kolkosti, "eilen näytitte kuinka
syvästi te minua halveksitte ja tänään te ojennatte minulle kätenne
jäähyväisiksi!"
"Minä -- halveksisin teitä?"
Bodendorff ei pitänyt vaivaa maksavana katsoa miten tyttö vaaleni, vaan
katsoi alas ja kun hän koetti estää puhkeavia kyyneleitänsä, piti
Bodendorff sen pahana omanatuntona.
"Hyvästi", sanoi hän kolkosti.
Almansor kiiti pois, kuin siivillä ja pian ei edes tomupilvikään
näyttänyt hänen retkensä suuntaa. -- --