Seuraavana aamuna seisoi Hermina taasen ruusupensaan vieressä, jossa
joukko uudestaan puhjenneita ruusuja oli noussut eilisien sijaan.
"Hyvää huomenta, neiti! Niin aikaisin jo ylhäällä, ja noiden rakkaiden
ruusujen luona!" sanoi vanha Werner.
"Eipä tämä niin aikaista ole, hyvä Werner, päin vastoin on nyt jo
suurus-aika. Te voitte juuri lähettää jonkun ylös kysymään eikö
kapteeni tahdo tulla alas. Äitini ei mielellänsä odota kauvan."
Werner katsoi turhaan tuon "jonkun" perään, mutta kun ei huomannut
ketään, niin mennä tapsutteli hän itse, tuon tuostakin itseksensä
mumisten: "Kyllä tulee vielä päivä kun pannaan suu säkin mukaan."
Hermina lausui juuri itseksensä muutaman Werner-ukolle ei erittäin
miellyttävän mietinnön hänen vihaisuudestaan, kun ukko hengästyneenä
tullen hänen luoksensa osoitti vastaisuuden.
"Hän on poissa, neiti, hän on kadonnut!"
"Kuka? Kapteeni Bodendorffiko? Mahdotonta! Jos hän ei ole huoneessansa
on hän varmaan mennyt alas puutarhaan."
"Ei ei, hän on poissa, ja vaunut myös", vakuutti Werner, vetäen
henkeänsä. "Huoneensa ovi oli auki, vuode melkein korjaamatta ja
pöydällä oli kirje. Luulen että se oli teille, neiti!"
Ensikerran sai vanhus armottoman katsannon, ja hän ei tietänyt miten
kävikään, kun neiti yht'äkkiä tuulen puuskana lensi huoneukseen.
Siellä oli kirje; päällekirjoitus majurittarelle. Herminalla oli oikeus
avata ja vastata kaikki äitinsä kirjeet. Kotelo revittiin palaisiksi.
Kirje sisälti ainoasti nämä rivit:
"Arvoisa rouva!
Suokaatte anteeksi että, ilman mitään erityistä hyvästijättöä,
jätän Reihensteinin, mutta kun te vielä kaikissa tapauksissa
viivytte täällä kaksi viikkoa, niin tulen siis tilaisuuteen
puhutella teitä, enkä voi sitä ennen kadottaa toivoani nähdä
päätöksenne muutettuna. Teidän ja neidin uskollinen