Rudolf Bodendorff ei seuraavana yönä paljoa levännyt.
Mikä ero hänen loistolla valmistetun lepohuoneensa ja kylmäkolkkoisen
kasarmihuoneen välillä! Ja kuitenkin oli hän siellä monta surutonta
yötä viettänyt. Moni olisi häntä kadehtinut. Mutta täällä
Reihensteinissä ei hänelle suotu unta, vaan levottomana virui hän
vuoteellaan, koettaen nukkua vaivalloisista, ennen arvaamattomista
tunteista.
Syvän alentumisen tunteella nousi hän varhain ylös, lintujen kirkkaana
aamuhetkenä hänen akkunansa edessä visertäessä. Hän tunsi sekä
päässänsä että sydämessänsä jotain -- hän ei tiennyt mitä --, mutta
tuntuipa hänestä kuin olisi sydämeensä ilmestynyt hirmuinen luola, jota
ei milläkään voitu täyttää.
"Enpä ole milloinkaan tähän asti pitänyt itseäni tyhmänä", mumisi hän
itsekseen ja muisti samassa että hänen sanansa kumppalien joukossa oli
päättävä, "ja nytpä olen kuin poika-nulikka, kainompi kuin kahdentoista
vuotiaana tullessani sotakouluun. Ja tähän kaikkeen on syypää tuo
inhoittava tyttö! Kaikki hän tietää, hän on hullumpi kuin rohvessori ja
kärsimättömämpi kuin naisopettajatar."
Niin pahalla tuulella ollessansa, teki hän serkullensa väärin, Eipä
tyttö taitavuuttansa tahallansa tai turhamaisuudesta näyttänyt, syy
siihen oli ainoastaan hetkellinen into tutustuttaa Bodendorffia
kotonansa.
"Hyvää huomenta serkku!" huusi tyttö puutarhasta. Bodendorff vastasi
hänen tervehdykseensä lyhyesti, melkein epäkohteliaasti, sillä Herminan
iloinen mieli oli mitä suurin vastakohta hänen omalle mielialallensa.
Tyttö katosi pensaitten taakse, ja nyt katui hän tekoansa.
"Ennen jo tytön mielestä olin yksinkertaisen oikullinen olento, nyt hän
minun ehkä pitää raakana karhuna!" Hän ei tietänyt itse miten olikaan,
mutta pian astui hän alas puistoon ja etsi pensaitten välistä valkeata
hametta. Vihdoin löysi hän immen istuen muutaman ruusupensaan vieressä
ihaillen nauttimassa ruusujen huimaavata tuoksua.
"Miksi ette ennemmin laita itsellenne kukkaisvihkoa?" kysyi Bodendorff
läheten häntä. "Olisihan se paljon mukavampaa kuin tuossa kumarruksissa
niiden tuoksua nauttia."
"Ensiksikin", sanoi Hermina kuivasti, "en mielelläni taita kukkaisia ja
toiseksi -- nuo ruusut eivät ole minun!"
"Oh, sekö vain on esteenä!" Bodendorff otti kynäveitsen taskustansa ja
alkoi, sanan mukaisesti, rosvota kukkaispensasta, kunnes Hermina estäen
laski kätensä hänen päällensä.
"No, lakatkaa jo, te pahuuden tekijä!" huudahti hän nauraen. "Tehän
teette koko pensaan kelvottomaksi. Olipa onneksenne ettei tässä
pensaassa ole ohtakkeita, muuten kyllä olisitte saaneet pahuutenne
kostetuksi."
"Ohdakkeita?" sanoi hän ja katseli vihkoa miettien. "Niin todellakin,
ei _ainoatakaan_ piikkiä. En tietänyt semmoisia ruusuja olevankaan.
Tässä siis sananlasku tekee poikkeuksen."
Kumarruksetta, kohteliaista sanaa sanomatta, kurotti hän vihon
Herminalle sanoen: "Ottakaa!"
"Kiitos!"
Pila hymyili hänen silmistään ja suunsa ympäriltä, kun hän kohteliaalla
kumarruksella otti vihon vastaan.
Bodendorff taasen huomasi taitamattomuutensa ja puri suuttuneena
huuliansa.
"Nyt tahdon teille näyttää vielä jotain", sanoi Hermina kädellään
viitaten Bodendorffia itseänsä seuraamaan.
"Eikö katseleminen milloinkaan lopu?" kysäsi hän ja jäi seisomaan.
"Pitääkö tämän päivän taasen alkaman niinkuin eilen loppui?"
"Eilinen loppui sillä, että kävimme levolle", sanoi tyttö hymyten.
"Mutta menkäämme nyt!"
Bodendorff lähti vihastuneena siitä että hän seurasi tyttöä ja
kuitenkin hän ei voinut olla sitä tekemättä.
Huoneuksen toiselta puolelta astuivat he erääsen sangen vähän
valaistuun eteishuoneesen; siellä avasi Hermina oven.
"Täällä vietti onneton enoni viimeiset elonhetkensä suruisessa
yksinäisyydessä."
Huone tummentui siitä, että se oli ympäröitty viheriäisellä vaatteella,
niin että ainoasti epäselvässä valossa voi nähdä yksinkertaiset,
viheriäiset huonekalut, korkean viheriöillä uutimilla ympäröidyn
vuoteen ja rukoustuolin yläpuolella olevan neitsy Marian kuvan.
"Tämä näyttää sangen mystilliseltä", sanoi Bodendorff melkein
kammoittavalla tunteella. "Onko tämä kirkko vai vankihuone?"
"Eno paralleni tämä oli kumpaistakin laatua", sanoi Hermina suruisesti.
"Miksi häntä aina paraksi ja onnettomaksi sanotte?" kysyi Bodendorff.
"Siksi, että onnetar, hänen kauniisen ympäristöönsä katsomatta, teki
hänet säälittäväksi; -- kolme vuotta ennen kuolemaansa tuli hän --
sokeaksi!"
"Sokeaksi? -- sitä en tietänyt!"
"Niin, sentähden suru häntä vaivasi, sentähden häntä nimitettiin
'erakoksi'. Hän, nerokas taiteilija useammassa kuin yhdessä taiteessa,
sillä hän myöskin veisti kuvia sangen hyvin, mutta etenkin oli mainio
maalaja, jonka somat kuvat ihastuttivat koko maailmaa ja vakuutti
hänelle taiteen historiassa kuolemattoman nimen, hän kadotti silmiensä
valon siinä ijässä, jossa voimat vielä olisivat häntä auttaneet
työssänsä, jolloin koko hänen sielunsa vielä eleskeli taiteen
maailmassa ja jolloin näön lahja olisi voinut tuottaa hänelle
lukemattomia nautintoja."
"Se on surkuteltavaa! -- Mutta -- hänellä oli kuitenkin tieto, oli
muisto siitä, että hänkin on ollut jotain!"
Hermina ymmärsi esiin vivahtavan katkeruuden Bodendorffin sanoissa.
Parempi että ihmiselle olisi teon ja tiedon rikas maailma ikuiseksi
suljettu, kuin että olisi sen valoisasta portista astunut sisälle! --
Hermina nosti vaatteen akkunan edestä pois ja nyt levisi täysi päivän
valo huoneesen ja kirjoitus-pöydän päällä olevan taulun ympärille.
"Tämä oli hänen viimeinen työnsä", sanoi hän surumielisesti,
"sitten otti sallima siveltimen hänen kädestään äkkiä, ja --
iki-päiviksi! -- --"
Kuva osoitti hempeätä naisen päätä, täynnänsä viattomuutta,
immellisyyttä ja ihanuutta. Harva, läpitsehohtava huntu ympäröi vaalean
ruunit hiukset ja suloisen kauniin vartalon; näkyipä sen alta
kuvaama-taiteellisesti ympyriäinen käsivarsi, jonka sievästi
muodostunut käsi varjoten lepäsi uneksuvien silmien yläpuolella.
Selittämätön ihastus vangitsi katsojan tämän kuvan viereen, jolle
kaikki somuus, kaikki kauneuden ja sulouden valo oli suotu, ja
kuitenkin puuttuu siltä korkein ihanuus -- silmien auringoinen säde! --
Tahtoiko maalaaja sillä omaa kohtaloansa kuvata? Oliko hänelle
vastenmielistä maalata kirkasta silmä-terää, kun hän tunsi omansa
pimenevän?
Hiljainen, melkein jumalainen pöyristys tunki Bodendorffin sielun
lävitse. Tämä näkö pyhitti muiston hänen muuten niin yksimielisestä
enostansa. Nyt ymmärsi hän paremmin, mikä henki oli elähyttänyt tämän
huoneen, ja että kaikki mitä täällä löytyi, oli koottu todellisella
innolla, korkealla taiteilijan mielellä ja rakkaudella kaikkeen mitä
kauniista ja jaloa on. Nyt ei hän enään pitänyt vainajata turhamaisena,
oikullisena arvollisien aarteiden kokoojana, joilla hän ainoasti tahtoi
koota loistoa, vaan hän näki hänen oikeutettuna, itseluojana
taiteilijana, joka tässä ympäristössä oli löytänyt elämänsä
päätarkoituksen.
"Löytyneekö mitään surkeimpaa, kuin tuollainen kohtalo?" sanoi Hermina
ajatellen. "Sallima ei milloinkaan niin rajusti ilveile kuin silloin,
kun se kuolettaa sen hermon, jota taiteilija taiteensa täyttämiseen
välttämättä tarvitsee."
"Sama surullinen suhtaisuus on Beethoven'inkin kanssa, joka keskellä
ihanimpia säveliänsä kadotti korviensa käytännön -- kuulonsa!"
muistutti Bodendorff, yhtämittaa vielä katsoen kuvaan.
Hermina katsoi Bodendorffiin mieli-hyvän hymyllä, joka kirkasti koko
hänen muotonsa.
Ikäänkuin olisi suuren sävel-taiturimme nimi huomauttanut häntä
soitannon valtakunnasta, arvasi hän huoneessa olevan harmoonion ja
soitti muutamia säveliä.
Ensimmäiset sävelet "Kuutamo sonaatista" suhisi lempeinä, sulavina
ääninä huoneessa. Sitten aikoi tyttö taasen nousta ylös, mutta
Bodendorff seisoi estäen hänen takanansa.
"Oh -- vielä kerran!" sanoi hän hiljaa ja rukoillen. Hermina soitti
saman kappaleen vielä kerran ja Bodendorff nautti sen säveliä kuin
kukkasen tuoksua.
"Te siis rakastatte soitantoa?" kysyi Hermina sulkiessaan harmonion.
"Rakastan! -- Enkä ole vielä kenenkään kuullut niin soittavan!"
"Onko teillä lempi soittokonetta? Soitatteko mitään?" huusi tyttö
elähyttävästi.
"Ei, -- en!"
Taasen hän käytti lyhyttä, kuivaa puhetta, jolla käänsi itsestään
äkkinäiset kysymykset; kuitenkaan hän ei nyt puhunut totta. Hänellä oli
maailman sointuisin soittokone: kaunis ääni, jota kumppalien joukossa
pidettiin mainiona, sitä paitse muisti hän sangen paljon lauluja ulkoa.
Mutta hän häpesi sitä puhua, sillä hän ei sitä minäkään aarteena
pitänyt. Tarkalla tutkivalla silmällä katsoi hän takaisin koko entiseen
elämäänsä ja huomasi sen tyhjäksi, ilman arvoa ja tarkoitusta.
Hetkellisen vihan käsissä ollessansa alensi hän itsessään kaikki,
ainoastaan ihaillaksensa Herminaa, ja kuitenkin ajatteli hän: hän vihaa
minua ja minä -- vihaan myös häntä.
Mitä tyttö tunsi eli tiesi, seuraus tarkasta kasvatuksesta, oli hänestä
pahe. Luonnolliset taipumukset eivät hänessä olleet mistään arvosta,
koska ei kukaan ollut tullut noitasauvallansa lähteitä kalliosta
avaamaan.
Hermina pahastui uudestaan Bodendorffin kylmästä käytöksestä, ja
hänenkin käytöksensä sentähden muuttui kuivaksi.
Bodendorff ei ollut tottunut sievempään kohteliaisuuteen huomataksensa
että kukkaisvihko, jonka hän aamulla oli Herminalle antanut, oli
päivällispöydällä, ja että ainoasti yksi ruusu kaunisti tytön hiuksia.
Hän näytti siten aina käyttävän kukkaisia päässänsä. Eilen hänellä oli
purppuraneilikka.
"Kas niin, serkku", sanoi Hermina, kauvan aikaa hiljaa ja vaijeten
istuttuansa, vielä hiljaisemman majurittaren vieressä, "päättäkäämme
nyt asiamme. Neljäntoista päivän perästä olemme valmiit
lähtemään, mutta siksi vielä pyydämme saada hyväksemme käyttää
vierasvaraisuuttanne!"
"Vierasvaraisuuttani!" huusi Bodendorff punastuen vihasta.
"Tahi keneltä sitä pyytäisin? Ehkä teidän pehtoriltanne?" vastasi
Hermina kylmästi. "Muuttaa tilaamme väkisin olisi arvoa alentavaa sekä
teille että meille."
"Teistä olisi pitänyt tulla pappi", keskeytti Bodendorff häntä
pilkallisesti. "Kuitenkin voin vakuuttaa teille ett'ette minua voi
muuttaa. Minulla ei ole liukkaita sanoja, ei minkäänlaisia turhamaisia
tapoja naisille näyttää, mutta minulla on vankka tahtoni, joka tähän
päivään asti on ryhtinsä pitänyt."
"Kukapa sitä epäilisikään?" kysyi Hermina taasen hyvillään.
"Minä en tahdo kantaa Bodendorff-nimeä, jos jalallani astun tänne
teidän muutettuanne. Heti lahjoitan Reihensteinin jollekulle
kumppanilleni, eli pelaamalla sen hävitän, ehkä muuten sydämestäni
halveksin korttipeliä. Minä annan kirotun huoneen rapistua, rauveta,
hävitä tai palaa, jos ette lupaa sitä pitää kotinanne!"
Hermina nauroi sydämellisesti, Bodendorffin innossaan ja kiukussaan
painaessa pistimen pöytäliinaan.
Nytpä hiljainen majuritar alkoi puhua.
"Hyvä Bodendorff, ajatteletteko ensinkään mitä sanotte? Ehkä
ehdoituksenne yhdeltä puolen katsoen on sangen arvoisa, niin se
toisaalta on liiaksi jyrkkä ja sopimaton. Minun tulee tyttäreni maineen
tähden jättää Reihenstein, ja oikein on oikein. Te olette herra täällä
ja meidän tulee mennä!"
"Jospa minäkin jo ennen teitä täältä lähden _ainaiseksi_?"
"Siinäkin tapauksessa. Muuten; ettehän te voi koko maailman edessä
meitä solvaista. Ihmiset pian luulisivat teidät hulluksi."
"Minä taidan jo ollakin!" sanoi hän työntäen kätensä paksuihin
hiuksiinsa. "Te siis ette jää?" kysyi hän vielä kerran.
"Emme todella?" vastasi majuritar päättävästi.
"Ja mitä silloin luulette Reihenstein'istä tulevan?"
"Oh, viehättävän asuinpaikan joutoajoillanne syksy-metsästyksille ja
iloisille seuroille!" sanoi Hermina.
"Niinkö luulette?" kysyi hän katkerasti. "Pakoittasinpa itseni ampumaan
luodin otsaani, jos kahta viikkoa täällä voisin olla, sillä minä olen
kuni karhu kullatussa lintuhäkissä."
"Te pidätte paljon liikamaisuuksista, serkku, mutta ennen pitkää
pitkästytte virkaanne ja silloin tulette Reihensteiniin."
"Älkää puhuko mitään virastani", sanoi hän vakaasti, "tähän asti oli se
minulle kaikki, jonka ympärillä koko olentoni kääntyi, minä pidin sitä
korkeassa arvossa, sillä sen kautta odotin minä itselleni jonkunlaista
tarkoitusta, mielihyvää. Luvallinen kunnianhimo virassani ja puhdas
kunniani olivat koko rikkauteni ja niissä oli minulle tarpeeksi. Nyt
näen, että se on toisin."
"Ja mistä sen näette?"
"Anteeksi. Aikomukseni oli sanoa: nyt tunnen sen", sanoi hän ja nousi
ylös. Lyhyellä tervehdyksellä jätti hän molemmat naiset, jotka,
sekoitettuna kummallisiin tunteisin, katsoivat hänen jälkeensä.