"Nytpä hän jo voisi olla täällä! Kyllähän nyt jo päivällisaika on!"
Tätä lausui äreällä äänellä ja suurella malttamattomuudella vanha ukko,
joka kuitenkin näytti olevan hyväntahtoisuus itse. Hän seisoi muutaman
ruusupensaan vieressä sitoen siellä täällä kiinni jonkun heikon oksan.
Likellä otevalta lavitsalta, niinikasvilla ympäröityn huoneuksen
vierestä kuului vastaukseksi heleä ääni: "Olettepa kovin tarkkaan
lukeneet minutit, hyvä Werner! Arvatkaapas kuinka paljon esteitä voi
ilmautua matkustajalle!"
"Niin, neiti rupeaa aina koko maailman asianajajaksi", alkoi vanha
pehtoori taasen, tuon tuostakin murmattaen jotain "onnen helma
lapsista, jotka paisuvat ja ajavat toiset tieltänsä pois", ja muuta
senkaltaista.
"Nytpä teihin on juurtunut pelkkiä pahoja luuloja tulevasta
herrastanne, Werner", sanoi nuori tyttö, katsoen vanhukseen moittivasti
suurilla, kauniilla sini-silmillään. "Mistä syystä katsotte niin
vierain silmin entisen herranne perilliseen? Kenelle Reihenstein
tulisi, ellei minun serkulleni."
"Hm! -- Tiedän kyllä kenelle", mumisi Werner-ukko kiukkuisena reväisten
poikki muutaman niininauhan. "Älkää suuttuko, neiti, mutta kylläpä se
oli konnan työ ja senpätähden en häntä koskaan voi luullakaan
autuaaksi."
Nuoren tytön poskille levisi säälinhymy harmaantuneen pehtoorin
ymmärtämättömyydestä. Hän heitti ruunit, paksut kiharansa taaksepäin ja
huusi nuoruutensa elävyydellä: "Te olette yks'päinen, Werner. Minulleko
enoni olisi pitänyt antaa omaisuuden, vaikka serkullani on yhtä suuri
oikeus siihen? Tiedätte kyllä, että yhtäpaljon huolta, kuin iloakin
seuraa semmoista omaisuutta kuin tämä on. Muuten eno vainajani kyllä on
meille ollut niin antelias, että mainiosti voimme elää yhdessä, ja se
omaisuus ehkä vielä minulle toimittaa miehenkin!"
Tämä pila, jolla tyttö sekä vältti ukon periaatetta, että yhtäkaikki
viittasi siihen, oli sangen hyvin sovitettu, mutta ennenkuin ukko tähän
ehti vastata, kuului vaunujen kolina, jotka tulivat ihan portaitten
eteen.
Ajokalut olivat mitä suurin vastakohta hyvin hoidetulle ympäristölle ja
somalle, mainion kauniille maatalolle. Ne olivat vanhat, tomuttuneet ja
raskaat ja niitä ajoi unelias ajaja. Niistä astui nyt kuitenkin alas se
mies, joka täst'edes oli omistava edessänsä olevan rakennuksen
kukoistavine puutarhoineen, metsineen ja peltoinen.
Ainoalla silmäyksellä näki nuori tyttö serkkunsa ulkomuodon, näki
hänen, jota hän ei ollut nähnyt, sittekuin pienenä poikana. Rudolf
Bodendorffin korkea, hoikka, mutta vankan suora vartalo, jota
vihkatakki ei liiaksi kiristänyt, näytti sotamiestä, joka ei tahtonut
olla muu kuin -- sotamies. Hän varmaankaan ei ollut aikanaan niitä
seura-uroita, joiden perään tytöt naisväen kouluissa huokailevat.
Hän ei ollut kaunis, mutta hänen koko olennossansa oli levollinen
vakavuus. Vilkas katsanto tummista, pitkillä silmäripseillä
varjostetuista silmistä, joilla hän silmäili huonetta, ei vähintäkään
salannut omistajan iloista ylpeyttä. Hän oli kylmä ja vakaa.
Vasta sitte kun hän lyhyesti, ehkei äkäisesti, oli käskenyt ajajansa
pois, katsoi hän tarkempaan ympärillensä, mutta Herminan lähestyessä
levisi tumma varjo hänen kasvoillensa.
"Terve tuloa Reihensteiniin, Bodendörff-serkkuni. Se on jo liian kauvan
saanut olla herraansa paitsi!"
Kapteenin ensimmäinen aikomus oli: olla tarttumatta tytön ojennettuun
käteen, vaan vähän mietittyänsä koski hän niin vähän kuin mahdollista
serkkunsa sormenpäihin. Olihan tyttö tähän asti ollut hänelle melkein
vieras.
"Enpä tietänyt -- en aavistanut --"
Kapteenin vähäpuheliaisuus saatti hänet, tuon tuostakin, yhtämittaa
pinteesen.
"Ette luulleet nyt vielä talonne olevan meidän hallussamme?" keskeytti
Hermina häntä. "Syylläpä sitä ihmettelette ja minä olen velvollinen,
teille asiata selittämään. Ensiksikin oli kuolleen enoni viimeinen
tahto, että äitini ja minä jäisimme tänne, kunnes itse ottaisitte talon
haltuunne ja toiseksi on äitini melkein kaiken aikaa ollut niin sairas,
ettemme ole voineet muuttaa täältä."
"No, sepä nyt vielä todella puuttui, että te juhlallisesti pyydätte
anteeksi", sanoi Bodendorff melkein suuttuneena. "Minä puolestani
luulen että te paljoa suuremmalla oikeudella kuulutte tänne, kuin minä,
ja että ainoasti vanhan, omituisen ukon kummalliset oikut valitsi minut
sen takan kantajaksi, johon en ensinkään sovellu."
"Kiitän teitä!" sanoi Hermina heleällä naurulla. "Se, joka teidän
hartioitanne liiaksi painaa, sen tahtoisitte nostaa minun hartioilleni.
Mikä itsekkäisyys! Mutta jahka olette vähän kodistunut täällä,
ajattelette varmaankin toisin!"
Bodendorff nosti olkapäitään ja näytti äkästyneeltä, vaikka jo
mestarillisilla veistokuvilla koristetusta eteisestä korkeisin,
valkeisin käytäviin ja somiin huoneisin kaikki näytti hymyilevän
hänelle.
"Mikä mies hän oikein on?" arveli Hermina itsekseen, "koska hän niin
halveksimalla voi kaikkia taide-aarteita katsella täällä? Eli olisiko
hänen vastahakoisuudellaan toinen peruste. Ehkäpä olisi vanhalla
viinillä täytetty kellari, biljaardisali, ja somilla hevoisilla
varustettu talli häntä paremmin miellyttänyt?"
Mutta muistaessaan serkkunsa surkeannäköiset ajo-pelit, peruutti hän
päätöksensä.
Samalla aikaa kun tyttökin, mietti Bodendorff näin: "Mitä tyhmyyksiä;
panna minua seurustelemaan elottomien kivikuvien, öljymaalausten ja
muun kilisevän ja kalisevan turhamaisen loiston kanssa. Minä halveksin
kaikkea tätä ja vieläpä tyttöäkin tuossa, joka täällä on elänyt ja jo
pitänyt itseänsä kaiken tämän omistajana. Hän varmaankin haluaa tätä
loistoa ja vihaa minua, joka sen häneltä anastan. Häpeä, vanhan ukon
säätökselle, vielä enemmän kun hän ei eläessään minulle edes
ajatustakaan jakanut."
Arvasiko Hermina edes osaksikaan serkkunsa mietteitä? Tyttö näki
ainoastaan hänen vastenmielisyytensä kaikelle kauneuden jaloudelle,
hänen pimeän vastahakoisuutensa kaikille taide-aarteille, joita enonsa
niin suurella innolla oli koonnut; ja nuori, ei vielä kolmenkymmenen
vuotias serkkunsa, oli hänestä paljoa kummallisempi kuin vainaaja, joka
täällä oli päivänsä kuluttanut lukemattomien mietteiden ja oikkujen
keralla.
Hän ei ollut nähnyt Bodendorffia sitte lapsuutensa aikoja ja nyt kysyi
hän itseltään: mitä tämä pitkä aika kätki, mitä elämä oli tehnyt
silloin rajusta, myöhemmin niin ylen annetusta pojasta. Hän kadehti
vai'eten miestä, joka näytti sille, ettei tahtonut hän itseltään paljoa
kysyttää, vielä vähemmin tahtoi hän -- tytön mielen mukaan -- vastata
kysymättä.
Kuitenkin oli tytöstä mieluisata näytellä hänelle kaikkea katsomisen
ansaitsevaa. Hän tunsi jokaisen veistokuvan tekijän, hän tiesi niiden
merkityksen. Tunsipa kaikki kirjat hyvin varustetussa kirjastossa, --
ne olivatkin hänen uskotut ystävättärensä, -- ja virkkoi lapsellisen
ilonsa ja riemunsa kasveista ja kaikista vähimmistäkin esineistä.
Kaikille muille, paitsi Kapteeni Bodendorffille olisi tämä ensimmäinen
katselmus-matka huoneiden ja puutarhojen lävitse ollut ihmeteltävän
miellyttävä ja hän olisi itselleen sanonut: tämä tyttö on helmien
helmi. Toki; kaikki mitä voitiin Bodendorffissa katselmuskävelyn
jälkeen huomata, oli -- väsymys. Hän unohti kiittääkin serkkuansa.
Pitkänänsä kauniin salin mukavimmassa nojatuolissa, sekoitti hän
kukkaishajulla täytetyn huoneen ilman savupilvillä muutamasta, todella
ei huonosta, sikarista. Teepöytä oli sangen viehättävästi valmiiksi
katettu ja nyt tuli huoneesen vielä Herminan äitikin, leskimajuritar
Räder.
Hänen emännöitsijätoimensa otti Hermina osallensa ja yleensä näytti, ei
vielä vanha, mutta sangen heikko, nainen äänettömällä, ylhäisellä
liikunnollaan ja pelkäävillä silmäyksillään rukoilevan toisiltakin
samaa hiljaisuutta.
Harvat sanat, jotka majuritar tervehdyksien jälkeen lausui, olivat
niinikään anteeksi pyyntö siitä, etteivät olleet tilaisuudessa heti
Reihensteiniä jättää.
"Enpä ymmärrä", keskeytti häntä Bodendorff, "kuinka siitä voitte
puhuakaan. Toivonpa että siksi pitkää päivää voisitte jäädä tänne.
Minusta on ihan kummaa, miten enoni oli voinut niin päätöintä määräystä
tehdä; hän varmaankaan ei saa haudassansa lepoa. Olenpa vakuutettu
siitä, että vielä joskus, jostakin vanhasta kirjoituspöydän laatikosta
löydän myöhemmän testamentin, joka määrää teidän tyttärenne
perilliseksi."
Majuritar hymyili, mutta Hermina puhkesi sydämmelliseen nauruun.
"Niin, naurakaa vain!" sanoi Bodendorff äkästyneenä, "siitä en voi
teitä kieltää, ainakin koska se tapahtuu minun kustannuksellani, mutta
yhtä vähän te voitte minua kieltää sanomasta, mitä tahdon."
"Niin, niin, -- mutta kukapa sitä tahtoisikaan?" kysäsi Hermina
hyvillään.
"Tästä päivästä alkain on teidän tahtonne täällä laki, ja mitä taasen
keksintöihinne kirjoituspöydän laatikoissa tulee, on teillä vapaus
siten lyhentää aikaanne."
"Te teette minusta pilkkaa!" sanoi hän suuttuneena purren tummia
viiksiänsä.
"Kyllä te sitä vähän ansaitsisittekin", sanoi Hermina puoleksi
leikillä, puoleksi todella, "mutta minä sitä en tee. Minä pidän arvossa
teidän hyvää tahtoanne, enkä vaadi enempää. Te olitte jo poikana,
serkku, vähän lyhytnokkainen, vahinko vaan, ettei tiemme sitten olleet
enemmän yhdessä!"
"Niin", sanoi hän katsoen lattiaan, "N:n sotakoulu oli liian pitkällä
täältä, eikä kukaan huolinut rajusta pojasta. Joutoajat olivat kahdesti
vuodessa kaikille muille, vaan ei minulle. -- Minnepä minä olisin
mennyt?"
Hermina antoi hänelle lempeän osaaottavan silmäilyn, vaan hän ei sitä
huomannut.
Tyttö ymmärsi kuinka yksin ja turvattomana hän aikaisemmasta
nuoruudestaan oli ollut. Hyvää vaikuttavan suunnan, jonka hyvä seura,
järjestetty ja tarkka kasvatus antaa, sitä hänellä koskaan ei ollut.
Hermina näki nyt mikä oli syynä synkkämielisyyteen, jolla Bodendorff
vastaanotti tämän tilan, johon hän ei yksinkertaisella mielen
laadullaan sopinut. Täällä tunsi Bodendorff vajavuudet ja aukot
olemassaan, ja nyt alkoivat kiukku ja kainous riidellä hänen
sielussaan. Näissä huoneissa, joissa enonsa korkealle nouseva
taiteilijahenki oli vallinnut, oli hän -- Herminan mielestä kuni tumma,
vankka ja yksinäinen honka, joka kylmänä ja taipumattomana oli otettu
kauniiden ja ihanien lehmipuiden keskelle.
Ja kuitenkin -- eikö mikään tunteellinen henki asuisi tuon vapaan,
leveän otsan takana?
Koko Bodendorffin elonaikana ei häntä koskaan niin tarkoin läpi-nähty,
kuin nyt.
Senkötähden hänen otsansa pimeni? Tunsiko hän, että monen nuoren tytön
hengellinen silmäily lepäsi hänen päällään? Näin sanoi hän nyt jo: jos
hän ennen ei ollut arvossa pitänyt enonsa päätöstä niin hän kirosi sitä
nyt!