hämmästyksestään tointunut, "sanokaas muuta!"
"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin", sanoi
Johanna sokuripalaa imeksien; "saa nähdä, jos he minua enää tuntevat."
"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties
haluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?" kysyi Lotta, joka oli sen
verran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja
hänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta.
"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua", lausui Johanna ja
kääntyi naurahtaen mieheensä. "Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja
yksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana
siellä juoksennella."
"Sitä teen minä vieläkin", lausui Lotta pyyhkien kiharia
hiuksiaan silmiltä, "minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan,
säikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia
marjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä."
"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia", arveli Johanna nenäänsä
rypistäen.
"Älä moiti omenia", lausui nyt Maijakin lauhkeasti ja loi Johannaan
rukoilevan katseen. "Isä-vainaja istutti puun... voi kuinka hyvin sen
vielä muistan; sen alle hän usein istui viuluneen eikä hänen soittonsa
missään niin hyvältä kuulunut kuin siinä paikassa."
"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin", arveli räätäli ja pian sen
jälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin
näkyi alempana.
"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne
muutimme", lausui Maija. "Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän
tarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä
vähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön."
Maija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. -- "Mutta mene
sisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika
mennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa
lihapalan, jonka Johanna toi muassaan."
Johanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin
miehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin.
Tietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita
vaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä
kumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. "Eipähän täällä tarvinne
olla kuin muutama tunti", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa
käydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo
edeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa
herättäisi.
Nyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen,
mustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon
Johanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen
huivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin,
jotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista,
sinisistä silmistään loisti ilo.
Kirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi
seisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän
jälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä
maantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman
varovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle
hameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan
käännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa
sinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen
ympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi
hän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän
silmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan.
Lotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta
Johanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan
vasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua
hänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund
itse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa
vaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen
katsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä
tervehtimässä kaupungissa käydessään.
"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa
häntä tätä ennen nähnyt", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan,
kuunnellakseen hartaudella papin saarnaa.
Kirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti.
Miehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli
puhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin
kielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi
haluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä,
mitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut.
Johanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä
mietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös
Töyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen
sukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa
siellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei
hän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän
hän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan.
Sisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen
toimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä
panemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan
ei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin
rohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli
rikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan
viedä pöydälle.
"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani", lausui
Berglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, "sinun täytyy tulla
meillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy
sanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy
kuin Liina on, -- ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi."
"Hän... vai niin..." Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli
saappaitaan. "Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto", lausui hän;
"tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne
kallioiden keskeltä."
Mutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli
iloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se
ajatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta
tytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon
liemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin
laidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata
ja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori
pariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija
mielestään kuin taakan alta päässyt.
"Johanna on sentään hyvin onnellinen", ajatteli hän, "muuten on
naiminen..." hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa
naimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri
senlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin!
vainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja
huvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin
tavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa
poissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään
kuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli
Maija naimisessa ollessaan viettänyt, -- ja hän taittoi nyt muutamia
kukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä
saattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie.
Sen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko
tämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin;
tulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki
Lotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän
tuskin näytti Lassia huomaavankaan.
Lassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen
käytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär
punastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin
huvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin
otteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti
ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin.
Eräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli
miettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka
käsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut,
ellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä
ylhäällä.
"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi", lausui Lotta
vetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan
päästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin.
Juuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen,
sillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta
pysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli
katonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka
omistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli
myöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet
tuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista
pitänyt parhaana ystävänään.
"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa", huokasi
Lotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä,
hiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi
olkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi.
Hän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan
vähitellen hän kuitenkin tointui. "Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli",
puhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; "sinä vaan aina elät
juomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani."
"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee", vastasi nuorukainen. "Isä
jätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on
vastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta."
"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli
hyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit
toimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa
selviäisit."
"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni",
vastasi Olli katkerasti.
"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin..."
"Se sanoo", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; "se
sanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada
minut komentosi alle."
"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt", vastasi hän, "mutta olipa sen
kanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos
sinä ryhtyisit työhön..."
"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni", lausui mies haukotellen,
"ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!"
"En, en annakaan!" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan
rinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. "Jos muuttuisit
toiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät."
Mies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja
tyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta.
"Lotta", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi,
"odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain"; hän veti tytön luokseen,
mutta tämä tempaisi itsensä irti.
"Niinpä mene sitten!" ärjäsi mies hänen jälkeensä; "tästä hetkestä
saakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa."
Mutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen
ryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden
välissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa
sanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan,
mutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja
kunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut,
eikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun
ihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan
mielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt -- Lotta painoi
kätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä
ymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää
mitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta
seisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen
tulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän
sitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään
tekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista.
"Semmoista on elämä", lausui Töyry-Maija, "kun ihminen ensin saa sen,
jota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta
silloin vasta huolet tulevatkin."
Lotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään
marjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin
raskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään.
"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema", lausui Johanna,
kun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna
oli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa
he eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona.
"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee..."
Mylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin
mielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän
väliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä
silloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen.
"Sisarellani", lausut hän, "oli niin hirmuinen halu päästä maalle. --
Se on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla
tohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan... hän
se on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee."
Myllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan,
aukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko
olennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen.
"Talon emännäksi Liina myöskin on oivallinen", pitkitti Berglund, ja
väistyi vähän loitommalle sisarestaan, luultavasti siinä ystävällisessä
tarkoituksessa, että tämän komea puku paremmin tulisi näkyviin. "Hän
niin sievä liikkeissään kuin kala vaan, eikä hän ole leväperäinen
palvelijoitakaan kohtaan, vaan ymmärtää konstin saada niitä
tottelemaan. Niin nyt me tulemme sinun luoksesi. Kaiketi sinulla oli
hauskaa viimeksi kun kaupungissa kävit? Mitä pidit minun
sifoneeristäni? Minä teen valanikin sen päälle, että maksoin siitä
puhtaassa rahassa sata kruunua, mutta se onkin sitten kiillotettu."
Liina katsoi suloisin silmin serkkuunsa ja pyysi saada olla hänen
luonaan pari päivää, mutta Lottaa hän ei ollut näkevinäänkään. Jos
hänen veljensä oli nainut Johannan ja hänen sentähden täytyi tätä
kärsiä, niin hän ei kumminkaan ollut velvoitettu noita köyhiä
sukulaisia suosittelemaan, ajatteli Liina ja käänsi selkänsä Lottaan.
Mutta juuri samassa tarjosi Lassi leveätä kättään Lotalle, kiitti
viimeisestä ja pyysi häntä tulemaan myllylle, koska hänkin kerran jo
oli käynyt heidän luonaan Töyryllä.
"Kiitoksia", vastasi Lotta, "en minä tule, äiti odottaa minua kotona."
Mutta nyt Lassi oikein vakaasti vaati häntä tulemaan, ja räätäli puoli
piloillaan kysyi, mitä he oikeastaan ajattelivat, kun noin kursailivat;
jos ei tyttö tahtonut tulla mukaan, niin jääköön pois, siinä se.
Lotta nauroi ja suostui, kun Lassi lupasi lähettää pyytämään Maijaakin
tulemaan. Nyt he kaikin menivät Siljamyllylle, jossa oli komeata ja
uutta joka haaralla. Pian tuli Maijakin ja ihmetteli heti tultuaan
talon kauniita huonekaluja, jotka paistoivat niin että Maijan oikein
silmiä häikäisi.
"Ei tämä ole niin mitään sen suhteen kuin meillä on", kuiskasi hänelle
räätäli salavihkaa, "ja kun muori tulee kaupunkiin, niin käykää meillä
katsomassa."
Maija-muoria niin huvitti, kun sai olla mukana tällaisessa kestissä,
että hän lakkaamatta myhäeli, ja kun päivällisen syötyä muut menivät
ulos keinulaudalle istumaan, meni Maija kyökkiin auttamaan piikaa
astiain pesemisessä ja pyyhkimisessä, eikä hänellä ollut lepoa
ollenkaan ennenkuin sai kaikki kaappiin korjuusen, jonka jälkeen hän
katseli ja ihaili kaikkea, mitä tuossa varakkaassa talossa löytyi.
"Kyllä siellä emäntä tarpeen olisi", lausui hän Johannalle ja katsoi
salaisesti Liinaan, joka käveli ylpeänä huoneesta huoneesen ja näytti
pitävän kaikkea omanaan; mutta Maija onnitteli sydämessään sitä tyttöä,
joka kerran saisi Lassin miehekseen.
"Se on jo melkein varmaa, että Liinasta ja hänestä pari tulee",
kuiskasi Johanna vastaan. "Ja huonomman tytön saattaisi Lassi saada!
Liinalla on niin monta leninkiä, kuin vuodessa on kuukausia, ja nuo
korvarenkaat, jotka hänellä on korvissaan, ovat oikeata kultaa, ja
sormus on karmolia."
"Niin, sanos muuta", lausui Maija.
"Berglund hänelle nuo kaikki on lahjoittanut; hän tietää, kuinka
nuorilla tytöillä olla pitää. Täti ei usko kuinka paljon hän on
ihmisten parissa."
"No, sanos muuta", päivitteli Maija ruumistaan heilutellen; hän katsoi
tuohon pikkuiseen räätäliin ja olisi vaikka heti ollut valmis
osoittamaan hänelle minkä kunnioituksen hyvänsä.
"Jos sinä jäät tänne pariksi päivää, niin saattaisi Lotta tulla sinulle
ratoksi", lausui Lassi Liinalle.
"Varmaan on Lotalla muutakin tekemistä", arveli Liina antaen tälle
vihaisen katseen. -- "Minä olen kuullut heidän olevan suuressa
köyhyydessä siellä Töyryllä", kuiskasi hän Lassille, "ja silloin heille
työnteko on kyllä tarpeen."
"Kaiketi se niin on", vastasi Lassi ja muisteli kuinka ahkerana hän
aina oli Lotan nähnyt. Hän arveli tyttöraukalla olevan varmaan paljon
huolia, ja hän meni ystävällisellä katseella Lottaa likemmäksi, mutta
mitään puhetta ei heidän välillään tahtonut syntyä.
Tämä sunnuntai ei hevin mennyt Maijan mielestä; hän puhuikin siitä
usein Lotalle ja halusi tietää, jos Berglundin Liina tosiaankin tulisi
emännäksi myllyllä. -- "Kyllä Lassi hänestä saa hienon vaimon; muutamat
ihmiset ovat oikein onnen lapsia."
Kirkonmäellä puhutteli Lassi usein Lottaa ja kun tämä meni kotiinsa
seisoi Lassi katsellen hänen jälkeensä ja ihmetteli tytön sievää
käyntiä, ja kun Lotta nauroi toisten tyttöjen parissa, silloin meni
Lassinkin suu nauruun.
"Kas nyt Berglundin väki tuli Liinaa noutamaan", lausui Maija, joka
iltahämärässä oli käynyt kylässä. "Minä tapasin Lassi Martinpojan ja hän
pyysi sinua heillä käymään."
"Sitä en voi tehdä", vastasi Lotta, "kun kenkäni ovat korjattavana.
Berglund ja hänen hieno sisarensa varmaankin pyörtyisivät, jos
näkisivät minun avojaloin tulevan." Ja hän katsoi nauraen pieniä
pyöreitä jalkojaan.
"Nyt saat nähdä, että siellä pidetään kihlajaiset ja suuret pidot."
Mutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa
yhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt
ollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään
Berglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja
kertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se,
jota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta,
vaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun
hänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi
marjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja
luultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä.
Oli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran
tapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia
tavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän
vieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli.
"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan", pyysi Lassi.
"Eikä se raskas ole", vastasi Lotta.
"Anna se yhtä kaikki minulle."
Lotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti
hänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi
Lotan poskipäihin.
"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!"
"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on", lausui Lassi ja oli niin
hämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. "Kyllä minä poimin
ne takaisin vakkaan... tuossa..." Hän otti Lottaa vyötäisistä. "Se nyt
on sillä tavalla, Lotta -- etkös sinä voi ymmärtää..." Ja kun Lassi
vieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi
ensimmäisen suutelon hänen huulilleen.
"Sinä kuristat minua", lausui Lotta. "Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en
ole koskaan tänlaista aavistanutkaan... mutta kuitenkin tuntuu minusta,
niinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi."
"Sen voit tehdä, Lotta."
"Mutta en minä käsitä..."
"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta... kenties
nyt paremmin käsität?"
Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä
Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli
täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.
Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä
unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille
nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen
olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika
sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua
kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi
ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen."
"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa
ruveta rengiksi, ei meidän taloomme -- se ei käy laatuun... mutta minä
toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä
hoitaakseen."
Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas
tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää:
sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi
häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija
painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.
"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä,
Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?"
"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse
ajattelee."
"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein
onni."
Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta
myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.
"Näetkös", puhui Lotta Lassille, "kuinka kauniin keltaisiksi lehdet
käyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin
äkkiarvaamatta seisoit takanani... luulenpa melkein, että siitä
hetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut."
"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi
kerran teidän tuvassanne kävin."
"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi.
Näetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää,
tiedätkös!"
Aurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja
sammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina
noiden mahtavain honkainkin varjoon.
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa
ollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne
tuloaan katua.
Lassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen
myöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen
paikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi
silmänsä siihen suuntaan.