puhu sen enempätä."
"Kuolema ja kadotus!" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; "mikä
minulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta."
"Salomonilta?" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana.
"Veljeltäni? -- Mitä sanotte?" huusivat Jaakko ja Gunnar.
"Niinpä todellakin", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen;
"minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje."
"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!" huusi Gunnar maltittomasti.
"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä
Vousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja
laiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko
Hollesen, minnekä matka tällä kertaa? -- Pohjoiseen päin, vastaan minä,
pohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. -- Tuletteko menemään Silkkiporin
tienoolle? -- Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. -- Ehkäpä
sitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta
metsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa
kanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen
sillä aikaa valmiiksi. -- Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä
puukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin
hammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja
sitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen
sen tuonne kartuusin viereen? -- No niin, me menimme yhdessä
rouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän
antoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei
Salomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon
aikoo matkata? minä kysyin -- Se on pantu kirjeesen, vastasi hän.
Jumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he
varmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. -- Sitten me
toisistamme erosimme."
Puhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri
kätköjä hän tarkastelee.
"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti
hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta
kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli
viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin
tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki
sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen
kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle
mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: --
mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen
kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen
sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin
hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'"
Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa
ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli
kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä,
hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu;
jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan
sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:
"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen."
"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on
minulle."
"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään
salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. -- Haepa
lasisilmäni, -- Jaakko, etsi sinä myöskin. -- Odottakaa hiukan!
Täällähän ne ovatkin taskussani."
Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna
katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi
myhäellen käsiään.
"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän,
varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon.
"Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri
kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi,
herra luutnantti."
Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon
hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut,
mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä
näytti hän miettivän sisältöä.
"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin.
"Mitä siinä on? -- Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna.
"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään", pitkitti Gunnar, "Ei koko
kirjeessä ole päätä eikä pontta." -- Taaskin hetken tukala äänettömyys.
-- "Se nyt kumminkin on varma", huudahti hän viimein juhlallisella
arvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, "ettei _Salomon ikänä tule
vävykseni_. Nyt se on päätetty. -- Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä
saat selvää."
Anna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää
kohden ja luki:
"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden
verran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin
aavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän
metsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan
häntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää
toisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden
sen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt
sinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus.
Jumalan haltuun jätän teidät molemmat!"
Kun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta.
"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta", tuumi Gunnar. "Hittoako
hänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen
otuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut
häntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä
luulette Mikko Hollesen?"
"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!" vastasi kauppias.
Levottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana
aamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella
paikallaan kellon luona.
Hän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin
ennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken
edun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti.
"Ilma näyttää niin sateiselta tänään", lausui hän, "parasta kun odotan
täällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää."
Gunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että
hän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa
odottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen
mukaansa.
Vähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne,
istui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa.
"Tänä vuonna on ollut oikein herttaiset ilmat", alkoi hän, "sadetta ja
märkää lakkaamatta, eikä päivänpaistetta paljon nimeksikään."
"Sitäkö te herttaiseksi ilmaksi sanotte, metsänvartija?" kysyi Jaakko
ihmetellen.
"Sitä tietysti. Onhan nyt ollut melkein mahdoton turpeita kerätä, ja
sekin vähä, mikä on saatu kootuksi, on mennyt sateessa pilalle; se,
poikaseni, korottaa puiden hinnan ja siitä taas on minulle hyötyä."
Jaakko hämmästyt, hän ei ollenkaan ymmärtänyt Gunnarin tarkoitusta; se
oli hänestä kummallista, että tämä oli ottanut häntä mukaansa metsään
puhuakseen puiden hinnasta. Mutta heti sen jälkeen alkoi Gunnar
suurempia mutkia tekemättä:
"Kuule nyt, Jaakko, minua haluttaisi tosiaankin tietää, kuinka teillä
oikeastaan on laita kotonanne. Olettehan sinä ja Salomon ainoat lapset
ja saatte periä kaiken omaisuuden isänne, tuon vanhan myllärin jälkeen,
vai kuinka?"
"Niin on", vastasi Jaakko. "Isäni ajatteli jo keväällä luovuttaa talon
ja maan minulle."
"Niin, kyllä sen tiedän", lausui Gunnar. "älä sinä keskeytä minua
suotta. Jos nyt tuo Salomon-jörö tosiaankin meni pois iäksi päiviksi
tai jos hän menettää henkensä ja elämänsä vieraassa maassa, niin saat
sinä myöskin hänen osuutensa -- tarkoitan, että sinä tietysti perit
hänen samoin kuin vanhan tätisikin, olethan kaiketi varma siitä?"
"Kyllä tätini jo Kynttilänpäivän aikaan teki testamenttinsa ja antoi
prokuratorin lukea sen meille."
"No niin, mitä sinä sitä kerrot, ei se minuun kuulu. Jos saat rahoja,
on se kaikki sinulle hyväksi, mutta älä luule, että minä rikkauden
tähden annan kellekään suurempaa arvoa kuin muutenkaan. Minä olen
antanut sinun auttaa täällä ylähällä yhdessä ja toisessa työssä,
nähdäkseni minkä verran sinussa olisi kuntoa, ja sinä olet ollut ahkera
ja roteva toimissasi, se on pääasia Jaakko, ja sentähden olen päättänyt
jättää Salomonin sikseen, ja ottaa sinut vävykseni. Nyt saat mennä
sisään puhumaan Annalle asiasta, sillä hänellä on valta ottaa kenenkä
hän itse haluaa. Niin on laita. Minulla on vaan valta kieltää tai
myöntää. Minun puolestani saatte pitää häitä, koska tahdotte. Minä
menen nyt asialle Jahtimestarin luokse. Kun tulet jälkeen puolenpäivän
tänne jälleen saat auttaa Mattia perun-nostossa. Jää Jumalan haltuun
Jaakko!"
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat
naimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä
uudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle.
Sekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki
varallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli
hedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan
lapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana
metsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli
kuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon
jälkeen. "Minä olen varsin onneton ihminen", oli hänellä tapana
vakuuttaa; "tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne
hoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse
syyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen."
Eräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He
olivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä
päivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa.
Auringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa,
jossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko
istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran
haukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan,
nousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan
pihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän
seisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista.
"Sotamies tuli ratsastaen pihaan", lausui Jaakko. "Mitähän asiaa
hänellä lienee?"
He menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen
ohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat
silmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman
puolen kasvoista tykkänään.
"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui hän ojentaen heille molemmat
kätensä. "Ettekö minua enää tunne?"
Anna parkaisi. "Herra Jumala!" huusi hän, "Salomon, Salomon! Missä olet
näin kauan oleskellut?"
Se oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli;
hän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää
liikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia
vaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut
sanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun
tämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko
otti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. "Älä riisu hevosta",
lausui Salomon, "aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä
tänä iltana."
"Tänä iltana!" toistivat Anna ja Jaakko.
"Niin, ei siinä muu auta", vastasi Salomon lempeästi. "Minulla oli
teitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä
tervehtimään."
"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?" kysyi
Jaakko.
"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä.
Huomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä
paluumatkalle."
Kun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka
paljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset
taistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se
ankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa
hämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan
voinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän
ei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka
parantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti
kuolettavia.
Jaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä
säihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui
hymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan.
"Kyllä tosin", lausui hän, "täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan
isäkin kuoli viime vuonna."
"Vai niin."
"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!"
"Sen kyllä tiesin."
"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. -- Voi, rakas veli,
minkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille
sanaakaan kirjoittanut?"
"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä", vastasi Salomon. "Minä lähdin
Länsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin
tekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin
mielin määrin toisen palvelukseen."
"Kerro meille vähän oloistasi", rukoili Jaakko. "Ei koko mailmassa
löydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi."
"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa
sen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään
sinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen
voittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole
pakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat
muistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin
kuolleet haudoissansa."
"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä", kuiskasi Jaakko, nojaten
päätänsä Salomonin olkapäähän.
"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin
hyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei
ole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä
teille tässä vaan olen kertonut."
"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä", puhkesi Jaakko hetken
kuluttua puhuuman. "Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa,
sillä pieni poikamme on tänään kastettu, -- ja sitten osuit sinäkin
tulemaan juuri tänä päivänä."
"Vai on tuo teidän pieni poikanne", lausui Salomon, vilahdukselta
katsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi
sen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. "Ah,
onpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?"
"Salomoniksi hän kastettiin."
"Salomoniksi!" toisti hän. "Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa
mailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, -- ja vieläpä vähän
enemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit
osaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin
kun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta
laskee ja minun täytyy piakkoin lähteä."
"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?"
kysyi Jaakko, "kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme
tavata."
"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko", vastasi Salomon, "ei voi toisin
olla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin.
Myöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni."
Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään,
tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät
vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän
kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin
valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken!
Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan
hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi
hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui
hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä
mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon
pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää
merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli
Salomonin mielen valloittanut.
Puoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen
takaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan
heittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut
sanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki
hän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Salomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan
tykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän:
"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen
kärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä
hyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te
toisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko,
enempää en pyytänyt. Hyvästi!"
Hän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat
jäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää
kuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä
saattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan
taakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty.
Loppu.
AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ
Kuvaus kansan elämästä
Kirj.
Sylvia (Suomennos)
Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten
latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat
sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa
liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden
toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren
reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana
ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana,
likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.
Neitonen, joka metsässä oli poiminut esiliinansa täyteen risuja ja
männynkäpyjä, varjosti silmiään kirkkaalta päivänvalolta sillä välin
kun hän kiinnitti katseensa siihen kohtaan kaukana laaksossa, jossa
katonharja ja vaalea haiku näkyi lehtipuitten välistä.
"Lotta", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla
hymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta
ikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui
nopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen
hyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia.
"Johanna ja räätäli ovat täällä", lausui vaimo, joka häntä oli ovella
huutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena
kunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan
hämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona
istui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja
hohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan
ei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna,
Lotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa
vaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin
kanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui
pöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan
kerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa.
"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen", lausui räätäli,
katsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; "tuskin minä saatan täällä
suorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta
luulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna
niin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä
suinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken
mokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut."
Johanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään,
jotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin
kun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri
senlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla.
"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran
olen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut,
niin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut
niin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi,
jonkatähden minäkin olen rouva!"
"No, sanos muuta", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä
niin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi
Lottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein
iloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta
mitä oli nähnyt ja kuullut.
Maija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle
punaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia
vieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja
mahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen
karkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin.
"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös", lausui räätäli, "ja
melkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä
olisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt
kutsumustakaan."
"No sanokaas muuta", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja
alammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla
vieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt,
jotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. "No, sanokaas muuta", toisti
hän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että
Johanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä
orpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne
holhottavaksi.
"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja
muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa
hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt
lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut
muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä
puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi,
ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan
paheksuvan.
Nyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda
kasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa,
niin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla
olikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi
sydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis
kuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa
kuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä!
"Minulla on korppuja ja pullia laukussani", lausui Johanna
arvollisuudella, "sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut."
Ja nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin
räätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti
tyytyväiseltä. "Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa", lausui hän ja kaasi
viinaa kahviin, "erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista."