eikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin
typerä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi;
sillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä
hyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen
seurustella.
Sillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja
monta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan
tupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan.
"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin", lausui Maija varsin hämillään
noin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen
syliinsä ja rukoili: "ottakaa mua vielä kerran luoksenne!"
Vähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön
ja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa,
sillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat
matkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi
hän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. "No niin, sitä nyt ei
voi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat
minun luonani olla." Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin
ystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän
kevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle.
"Hyvä kun istun täällä levossa", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat
aina runsaammin; "voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on
paljon murheita."
"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka
hyvin hän nyt voi... sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna... työ ja
rukous ne elämälle siunauksen antavat."
"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia", lausui Maija, "ja kenties
Jumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja
ylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä,
ettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme
Häneen, joka kaikki hallitsee."
"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!"
Loppu.
VELIVIHA
Kirj.
Berthold Auerbach
"Kniedis" nimisen harvaan asutun ja likaisen kadun varrella on pieni
talo, jossa paitse tallia ja vaunuliiteriä on kolmella paikatulla
ikkunalla varustettu huoneus. Ylähältä ullakon reiästä riippuu luukku
ainoastaan yhden sarannan varassa ja uhkaa joka silmänräpäyksessä
pudota alas. Huoneuksen vieressä on pieni ryytimaa, jonka kuivettunut
ruusupensas-aita vielä päälliseksi jakaa kahteen osaan.
Talossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet
alituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu
kahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku
tosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen
puoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat
olisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti
tallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse
kun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla
äänellä kiroomaan.
Mikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä
miehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten
kuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin
yksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan.
Suuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten
eripuraisuuteen.
Äidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli
naimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti,
että hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan
lainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan;
mutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä
siis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin
asia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin
myytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat
olivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin
huutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut,
saivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi
nyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa.
Tuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin
tavallisesti tavataan.
Jokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan
halukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä
oikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja
muistoja, joita ei vieras tunnekaan.
Semmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta
sukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin
sortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä
taikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon
kadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin
takaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät
kapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut.
Senlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun
nuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja
kun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja
eräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea
siinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän
tarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan.
Vihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen
veljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi
riksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja
hypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli
rohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei
toinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin
he myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja
niin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein
lankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa
korkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli.
Nyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään
muuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen
avonainen suunsa ja koko katsantonsa. "Kun sinä kuolet, lahjoitan
sinulle kirstun ruumis-arkuksi", lausui hän vihasta vavisten Mikolle,
ja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista
vuoteen puhunut.
Kirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin,
ja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon
hävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään.
Muutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän
tiensä ja työnsäkin erkanivat.
Konradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa,
Riston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti
kadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä
päivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui
hyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan
nenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt.
Häntä sanottiin yleisesti kylässä "sokeaksi Pikku-Konradiksi",
Pikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli
lyhyt-kasvuinen.
Mikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja
käytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka
hän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi
kaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina
suurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa.
Mikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli
herroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan
hevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies
sanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa
kuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. --
Hänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän
usein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti
hänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän
juomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä,
jotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä
melkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha
hevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi
karvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä
välittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut
rikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin
saavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi.
Siinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli
esimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan;
he pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta
viimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: "minä en voi
vaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa
hevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä
riksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää." Väliin oli hän
vieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun
yksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja
lausui vastaantulijoille: "jos tuo koni olisi oikealla kunnon
talonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä
luurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta
kuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön,
kolme sataa riksiä." Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja
vähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan.
Ei Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki
pykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä
ennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin
hän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä
hevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen,
herramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän
voinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili
kuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli:
"markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää." Sillä hän tarkoitti
kaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin.
Juutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan
oli Mikko hyvää toveria.
Kun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja
näki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain
säälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän
ajatteli: "miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan
kahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy,
yhtä monta riksiä."
Konrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi
silloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat
hänen ympärilleen.
Mutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad.
Mikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä
jutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle
tuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja
mailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka
hän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi,
niinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden
neuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli.
Konradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha,
jota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos
häneltä kysyttiin: "kuinka veljellesi, Mikolle käy?" vastasi hän aina:
"kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy"; sitä lausuessaan pani hän
molemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa,
nytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti
hän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi.
Ihmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun
saatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin
tavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta
hauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun
joku hänelle puhui veljestä, tuosta "miesparasta."
Veljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat
yhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai
toinen.
Ei kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi
ihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: "niin ne ovat
keskenään kuin Mikko ja Konrad."
Jos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan
näkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni
hän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja
lausui tälle: "käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen
oikein lienee laitansa tänään." Ja silloin myöskin sai olla varma
siitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa
ja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä.
Mutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa,
eikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän
sydämessään kytevän.
Tällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka
Mikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei
itsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut
lisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä
auttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä
pikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen
kuntoon.
Silloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli
hyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi
kirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän
tahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän
ryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, -- seikkoihin, jotka pian
tulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden
asioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: "lakaise ensin oman
kynnyksesi edusta puhtaaksi!" -- Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli
parhaassa vauhdissa.
Oli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja
niiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki
Pekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta
huusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: "tules tänne,
Pekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad
panee." Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei
ollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä
kiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään,
millä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi
kova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt
vaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi
pettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi.
Sillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän
seisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä
saada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen
pois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen
paljasti päänsä.
Kirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa,
seuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän
tältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta
vihasta.
Seuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla
kirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen.
Konrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui
ja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän
ei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja
kernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt.
Mikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan
maalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian
kuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi.
Iloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika
äkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen.
Saarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. "Katsos kuinka
hyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat." Hän
puhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä
ja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän
selvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat
ovat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän
muistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli
syntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja
vielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä
saarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: "tuosta seinätkin halkeavat."
Mutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten
kivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä
veljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti,
ett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista
panemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän
lähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli
kuitenkin koko seurakunta: "tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja
Konradia."
Mikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa,
mutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä
haavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa
laattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan.
Virsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä
värssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan
portilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan
kävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten
eläinten ahkeraa työtä. "Noilla ei ole lepopäivää", ajatteli hän, "eikä
sitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä
minulla ei myöskään ole oikeata työpäivää." Ja hän ajatteli vielä,
kuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja
kuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta
sitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta
nyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä
pahoin ahdistaisi.
Pappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa
keskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää
ollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä
vastasi osoittaen veljeensä:
"Kaikella kunnioituksella, herra pastori, teitä kohtaan, mutta minä en
istu samassa huoneessa, jossa hän on. Te olette vasta tullut
paikkakunnalle, herra pastori, ja sentähden ette myöskään tiedä, mikä
valheen henki tuossa miehessä asuu; hän on hurskas olevinaan, mutta se
on vaan tekopyhyyttä, viekas kettu hän toden perään on. Joka
lapsinulikka jätkyttelee häntä: 'kuinka Mikko veljellesi käy?'" -- Mikko
näytti samalla edellä mainitun tempun, ja jatkoi sitten hammasta
purren: "tiedättekö, herra pastori, hän tuolla juuri on syynä
onnettomuuteeni, hän rauhan on kodostani karkoittanut, ja hänen
tähtensä juuri olen minä hevois-huijariksi tullut. Sinä olet ennustanut
minun lopulta hirteen menevän", lausui hän veljeensä kääntyen, "mutta
sinun vuorosi tulee ensin."
Kirkkoherra antoi veljesten purkaa sydäntään mielin määrin, sillä hän
tiesi, että kauan kytenyt viha vasta sitten sammuisi, kun se liekissä
oli leimunnut. Osaksi hän kumminkin vielä erhettyi.
Vihdoin istuivat veljekset äänettöminä ja melkein hengästyneenä kiivaan
ottelun jälkeen. Ei kumpainenkaan heistä jäsentäkään liikuttanut.
Silloin kirkkoherra heille puhui mieltä liikuttavia sanoja; hän
tunkeutui sydämen syvimpään kätköön. Mutta turhaan; veljekset istuivat
yhä äänettöminä eteensä tuijottaen. Kirkkoherra kuvasi heidän
vanhempainsa syvää surua toisessa maailmassa; Konrad huokasi, mutta ei
hän vieläkään nostanut silmiään maasta. Nyt kirkkoherra keräsi kaikki
voimansa, ja jylhällä äänellä hän, ikäänkuin rankaiseva propheta,
osoitti heille Herran vihan julmuuden viimeisenä päivänä, jolloin
heidän oli tuomio-istuimen eteen astuminen. Silloin Herra heille
huutaisi: "voi! voi! voi! Te olette eläneet vihassa ja eripuraisuudessa
keskenänne, te olette hylänneet veljellisen rakkauden, menkää pois
minun tyköäni toisiinne kahleilla kiinnitettyinä, ja hiutukaa
ijankaikkisesti helvetin tulessa."
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa; Konrad pyyhki kyyneleet poskiltaan
nuttunsa hihalla; sitten hän nousi seisoalleen ja lausui: "Mikko!"
Mikko ei moneen vuoteen ollut kuullut nimeänsä tuolla äänellä
mainittavan; hän katsoi ehdottomasti ylös, Konrad tuli likemmäksi ja
lausui: "Mikko suo anteeksi!" -- Veljesten kädet yhdistyivät ja
kirkkoherra laski omansa ikäänkuin siunaten niiden päälle.
Silmät levällään katselivat ihmiset Mikkoa ja Konradia, kun nämä käsi
kädessä tulivat pappilasta ja kylän poikki astuivat asuntoonsa päin.
Perille tultuaan he heti repivät pois kaikki ulkolukot, menivät sitten
ryytimaahan ja särkivät väliaidan eikä auttanut vaikka paljon kaalia
tärvääntyi, sillä tuo heidän eripuraisuutensa tunnusmerkki oli
hävitettävä.
Senjälkeen he menivät sisarensa luo, istuivat siellä rinnakkain ja
söivät puolista samassa pöydässä.
Jälkeen puolenpäivän he menivät iltakirkkoon ja lauloivat yhdessä
äitinsä virsikirjasta.
Sovussa ja yksimielisyydessä he senjälkeen elivät kaiken ikänsä.
Loppu.