Tänä vuonna hän saa nähdä että voin jäniksiäkin hankkia."
"Teitä onni seuraa, isäntä! Teillä on hyvä virka. Jahtimestarin pöytään
te istutte ruualle ja hänen Majesteettinsa lukee teidät ystäviensä
joukkoon."
Metsänvartija oikaisi selkäänsä muuria vastaan ja nyykäytti päätään.
"Se on kaikki totta tuo, mitä nyt sanoit, Matti, minä olen onnellinen
ihminen, mutta olenpa saanut paljon kärsiäkin ennenkuin siksi olen
tullut. Olen saanut kaksi vuorokautta syömättä elää, toisen kerran olin
kuolla keltatautiin, sanalla sanoen, minä olen elämässäni saanut kokea
kaikkia ihmisellisiä onnettomuuksia. Mutta nyt Tullefas taaskin
murisee. Kuka siellä tulee?"
"Siellä tulee myllärin kaksoiset alhaalta kylästä", lausui mies.
"Mitähän asiaa heillä lienee, koska näyttävät olevan pyhävaatteissaan."
"Siihen heillä lienee omat syynsä", vastasi metsänvartija. "Nyt sinä,
Matti hyvä, saat mennä tiehesi! Ja katso, että saamme vanhan pyssyn
hyvin puhdistetuksi. Jahtimestari on lähettänyt sanan, että hänelle
pitää otus lähetettämän tänä iltana; kyllä sinä vaan saat tänään
onneasi koettaa, sillä minä en jaksa tässä kuumuudessa mihinkään
lähteä." Mies meni; kun hän oli ennättänyt lähelle ovea, kutsui Gunnar
häntä takaisin. "Kuules, Matti hyvä, nosta olutkannu tänne lähemmäksi,
sinä olet sen asettanut niin kauas, etten ylety sitä saamaan. -- Kas
niin, nyt on hyvä! -- no panepa joutuun nyt, äläkä vetele jalkoja
perässäsi, sinä näytät minusta kovin laiskalta tänään."
Samassa kun Matti katosi, tuli kaksi henkilöä näkyviin, jotka pukunsa,
kokonsa, muotonsa ja katsantonsa suhteen olivat merkillisesti toinen
toisensa näköisiä. He olivat äsken mainitut kaksoisveljekset. Kun he
huomasivat metsänvartijan nuoralle ripustetun lakanan varjossa,
pysähtyivät he kumpikin portille, ikäänkuin olisivat epäilleet
edemmäksi astua; mutta Gunnar huusi heille.
"Jumalan rauha ja hyvää päivää te kaksoiset! Tulkaa lähemmäksi. Teillä
on varmaankin minulle asiaa, koska nyt jo kolmannen kerran näen teidän
tänä päivänä kulkevan porttini ohitse. Tule istumaan, Salomon, tai, se
on tosi, mene ensin sisään ja anna hevoselle vähän heiniä, ja sinä,
pikku Jaakko, vedä lakanata paremmin nuoralle, aurinko paahtaa suoraan
silmiini. Tuolla tulee tyttäreni, tervehtikää häntä ensin, sitten
voitte toimittaa asianne."
Hänen puhuessaan ilmestyi Anna ovelle, ja hänen terveitä, kukoistavia
kasvojaan kaunisti iloinen hymy. Hän läheni vieraita ja tarjosi heille
kummallekin kättä.
"Hyvää päivää Salomon! Hyvää päivää Jaakko! tervetultuanne tänne, siitä
on jo kauan kun teitä on täällä nähty."
"Meidän on täytynyt auttaa heinänkorjuussa siellä kotona", lausui
Salomon.
"Mutta sitä tehdessämme olemme sinua muistaneet", lisäsi Jaakko.
Gunnar kuunteli tätä tervehdystä, ja hymyeli viekkaasti. Hän lausui
Annalle: "Parasta kun menet työllesi jälleen, Anna hyvä!
Kaksoisveljeksillä ja minulla on jotakin puhuttavaa."
Jaakko piteli vielä Annaa kädestä eikä hän sitä nytkään päästänyt irti,
vaan katsoi veljeensä, ikäänkuin toivoen häneltä apua.
"Mielestäni Anna saattaisi istua täällä ulkonakin", lausui Salomon,
nostamatta silmiään maasta. "Asiamme koskee häntä yhtä paljon kuin
teitäkin."
"Niinkuin tahdotte", vastasi Gunnar. "Istukaa alas, niin puhe käy
helpommin."
"Olemme muuten tulleet tänne kosimaan tytärtänne", lausui Salomon
hiljaisella ja hiukan vapisevalla äänellä. "Te tunnette, millä pohjalla
me olemme ja tiedätte myöskin, että me kaikessa puhtaudessa ja
vilpittömyydessä Annaa rakastamme."
"Ha, ha, ha!" nauroi Gunnar, "joko nyt viimeinkin tulitte niin pitkälle
että saitte siitä puhutuksi. Niinpä vain, papin vuori, joka kosijalla
on ylitsementävänä on hänen oma kynnyksensä, sanotaan. Kyllä minä jo
kauan olen tiennyt kuinka teidän laitanne on, eikä minulla myöskään ole
mitään teitä kaksoisia vastaan; myllärillä on hyvä talo ja rahoistaan
hän kantaa kauniit korot, tätinne kuulutte myöskin saavanne periä.
Kyllä te voitte vaimonne onnelliseksi tehdä, minä tunnen hyvin ihmiset,
sillä minä en ole aikaani puskissa elänyt."
"Sen kyllä tiedämme."
"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan
päällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin
villikansoihin. -- Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?"
"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon", vastasi Salomon, "aina
lapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta
tapahdu."
"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä."
"Annamme hänen itsensä päättää", vastasi Salomon. "Se, jonka hän
valitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet."
"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?" kysyi
Gunnar.
"Mitä voin siihen vastata?" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen,
samalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. "Minä olen koko
elämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä
likellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi,
ja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen
toisen teistä onnettomaksi."
"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä", vastasi Salomon.
"Niin hyvin kuin hän voi", jatkoi Jaakko.
"Annalla on oikein", lausui Gunnar miettivän näköisenä, "ei hän voi
valita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun
tehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä
kumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on
kaksi olkea, joka saa pitemmän -- --"
"Heittäisimmekö arpaa Annasta!" huudahti Jaakko.
"Ei metsänvartija, siihen emme voi suostua", vastasi Salomon.
"Totta teidän täytyy se tehdä, koska kerran niin määrään -- noh, kuka
meitä nyt tulee häiritsemään?"
Matti kurotti päätään ovesta ja lausui:
"Vahtimestarin Jussi seisoo tuolla aidan takana ja kysyy elukkaa, jota
hänen isäntänsä on pyytänyt teiltä päivällisiin."
"Hulluna hän on koko jahtimestari", lausui Gunnar hiukan hiljempää,
"sano sinä hänelle terveisiä, että minulla on muutakin tekemistä kuin
juosta hänen elukoittensa perässä." -- Matti jäi seisomaan. -- "Noh,
mitä sinä töllistelet?"
Samalla kun Matti kääntyi menemään kuiskasi Gunnar kaksoisille:
"Ei se pelkuri tahtoisi tohtia viedä miehelle senlaista vastausta,
Tiedätkös mitä, Matti!" jatkoi hän kovemmalla äänellä, "saatat sentään
sanoa jahtimestarille, että hän sen saa ennen iltaa. Minä tuon sen itse
hänelle. -- Nyt minulle juolahti hyvä tuuma mieleen!" lisäsi hän miehen
mentyä. "Te menette molemmat sisään ja otatte itsellenne pyssyt
seinältä, ja sitten metsään, kaksoiset! Te olette molemmat hyviä
metsämiehiä. Joka tuo minulle ensimmäisen otuksen, hän saa Annan. Se
olkoon päätetty. Sisään vaan pyssyjä hakemaan, ei epäilemistä
vähääkään, tielle vaan!"
Salomon ja Jaakko tottelivat. Anna jäi istumaan Gunnarin luokse. Kun
kaksoiset palasivat, antoi Anna heille kättä jäähyväisiksi.
Jonkun verran matkaa metsänvartijan talosta jakaantui tie kahteen
haaraan; toinen näistä vei Taivasvuorelle, toinen Silkkiporin metsään.
Kaksoiset pysähtyivät tässä ja latasivat pyssynsä.
"Jumalan nimessä, en minä tahtoisi Annaa tällä tavoin voittaa; pelkään
metsästyksemme huonosti onnistuvan tänä päivänä. -- Mitä arvelet
Salomon? -- Minkätähden noin vaikenet, puhu minulle jotakin."
"Koetelkaamme onneamme", vastasi Salomon, "kun toinen iloitsee, niin
toinen suree, mutta toisin ei voi olla."
"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä", lausui Jaakko; "anna minulle
kättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä
sopumme ei saa häiriintyä."
Salomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui:
"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!"
Hän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi
seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.
"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna", ajatteli hän. "Hän
valitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet
enimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa."
Näitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä
kierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys
tällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli
tasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja
mustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle
kävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä,
häiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri.
Korkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan
muutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan
punertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin.
Hyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen
saksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset
sammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja
kuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään
vaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat
valloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli
aurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli
ja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan
äännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen
sen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron
luokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa
kohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja
ainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta.
Keskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä
korkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten
tammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä
vallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, --
yksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin.
Kummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta.
Vanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi
kanervaluutia miilua vahtiessaan.
"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?"
"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven", vastasi Sören, nostamatta
silmiään työstä.
"Mitä tarkoitat?"
"Olen nähnyt Palle Juoksupukin käyvän tien poikki tuolla alahalla
laaksossa, vähää ennen sinun tuloasi."
"Palle Juoksupukin?"
"Niinpä niin, hänen, joka haudattiin jo minun pienenä ollessani, vaan
joka ei vieläkään ole saanut lepoa haudassaan."
"Vai niin! Ja hänen siis olet nähnyt tänään?"
"Hänen olen nähnyt", vastasi toinen päätänsä nyykähyttäen. "Ja yhtä
selvään hänen näin kuin sinun nyt. Hän astui hitaasti ja selkä kyyryssä
tuolla tien poikki, ja sanotaan, ettei se päivä onnellisesti pääty,
jolloin Palle näyttäytyy. Mutta mitä sinä täällä metsässä teet
pyhävaatteissasi, ja pyssy kainalossa? -- Jos metsänvartija sinut
tapaisi, Jaakko --"
"Siitä ei vaaraa, hänen asioissaan täällä juuri olenkin."
"Se on toinen asia, lienee siis asiat selvillä sinun ja Annan välillä?
Luulin muuten Salomonin hänet saavan. Tuolla alhaalla kylässä sanoivat
Annan enimmän hänestä pitävän, vaan jättäneen naimisensa tuonnemmaksi,
kun ei tahtonut sinun mieltäsi pahoittaa."
"Vai niin sanoivat?" lausui Jaakko. "Saattaa olla tottakin."
"Niin, mitäs minä tiedän", jatkoi Sören välinpitämättömästi. "Tässä
minä istun miilua vartioitsemassa ja annan itse kunkin hoitaa omat
asiansa. Mutta niin sitä kumminkin puhutaan."
"Ei siitä vielä mitään ole päätetty", lausui Jaakko, samalla kun hän
kääntyi, ja jälleen lähti metsään.
Kun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn
laukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti
kaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman
vaaleaksi.
"Salomon se oli, joka amput", kuiskasi hän ja kuunteli. "Minä siis olen
menettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä
päivänä tee, -- ja Anna! -- Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko
sydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat
Annan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee,
ja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. -- En tahdo mennä
kauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He
istuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei
kukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle,
kenenkään huomaamatta." Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi
verkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. "Minkätähden Anna
aina oli niin ystävällinen minua kohtaan?" puhui hän itsekseen. "Paljon
parempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja
ajaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle
mieluisia. Niin kumminkin luulin."
Useita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät.
Astuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko
Joulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset
saaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä
vedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut,
niiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko
ja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä
kultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi
Joulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää
mieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää.
Metsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa
savu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun
hyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja
kuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman
läähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään
puun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan.
Anna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana
virui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin
puhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut.
Äkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä
pois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän
huudahti hämmästyksestä.
"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme."
"Kumpiko heistä?" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi
osotettuun suuntaan.
"Arvaa!" lausui Gunnar.
"Jaakko?" kuiskasi Anna.
Jaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi
muutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen
katsannon.
"Salomon, missä on Salomon?" kysyi Jaakko.
"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea", vastasi
metsänvartija.
"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?"
"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin
sen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi."
"Voi, erehdys se oli", vastasi Jaakko murheissaan. "Minä en ole
ampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin
onnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen
takaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa."
Tätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan.
"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin", lausui Gunnar,
heittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, "no sitäpä juuri
ajattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle
tulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin."
Jaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen
hiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen
suurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka
kerran kun hän ne loi Jaakkoon.
"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!" puhkesi
viimein Gunnar puhumaan. "Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle
ruokaa."
Samassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi
jotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa.
"Isäntä!" huusi mies, "Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?"
"Noh, mitä nyt on tapahtunut?"
"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan."
"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?"
"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja
pyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle."
"Mitä sanot? -- Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua
auttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi,
minä en ole sanani syöjä."
Hän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja
umpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut.
Anna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä
huomaavan.
"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan", kuiskasi hän
matalalla ja vapisevalla äänellä: "Kun toinen hymyelee, silloin toinen
suree."
Anna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän:
"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon." Sitten hän lähti kyökkiin
valmistamaan Gunnarin illallista.
"Et siis ole nähnyt Salomonia?" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; "hän
varmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne,
sillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. -- Niin
nyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille
terveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa
tulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis."
Jaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan.
"Hyvää yötä metsänvartija!" lausui hän. "Hyvää yötä pikku Anna!
Nukkukaa levollisesti!" Sen sanottuaan hän lähti talosta.
Seuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan
talossa.
"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen", hätäili hän; "emme ole häntä
nähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on
joutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun
lähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä."
"Noh, mitäs siitä", hymyeli Gunnar; "kyllä nälkä porsaan kotia tuo."
Mutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka
paikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa
likitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin
kuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu.
Niin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä
hän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel
nuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka
elähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka
välttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan
keskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi
kaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä
päivänä lausunut Annalle: "Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi
kuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja
pidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle
minkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon
sinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta."
Anna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se
hänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan
toisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen
valtaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään
välipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän
kynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä;
Gunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena
asiana. "Työ on nuorille terveellistä" lausui hän, "me vanhat saamme
sillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa
heidän tähtensä."
Noin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana
metsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven
suuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja.
Hän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho
rokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja
huomaavainen kaikkia kohtaan.
"Paina puuta, Mikko Hollesen", lausui Gunnar, "ja kerro kuinka voit."
"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina", vastasi kauppias. "Mutta
teiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta
näytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita."
"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?" kysyi Gunnar
ystävällisimmällä hymyllään, "sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en
siinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon."
"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa
tuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän
sanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä
ollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa."
"Saattoipa hän olla oikeassakin", arveli Gunnar, "mutta istu puulle
Mikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin
ryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin."
Mutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän
otti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain
ihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta
puheli:
"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla
on huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä
kun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut
alttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia
huolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, --
ah, kuinka hyvä haju siinä on! -- Tässä on minulla kartuusi, joka on
juuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen
tuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. -- Niin, mitä
neiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun
sen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun
samanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin
kaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin
kauaksi. -- Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta
ei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette
edes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen,
jotka maantietä saamme marssia. -- No, mitäs Jaakko sitten arvelee
noista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat,
nähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat
kultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa
vähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin
minulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja
sitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti
olla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin
Mikolla.' -- Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin
tytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? -- Niin
tosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin
on kihlannut armaansa?"
"En minä ole kihloissa", vastasi Jaakko.
"Eikö?" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, "luulin kuitenkin
täällä olevan erään --" Gunnar keskeytti hänen lausuen:
"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka
ehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna."
"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on
luvattu?"