siitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi
kuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä
ei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli
kerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. "Hänellä on halua
kaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi." -- He menivät
luhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi
sitä haistella -- "sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut."
Luhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja
kuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. -- Sitten he astuivat sieltä
jälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän
saakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi
kulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja
saatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa
oli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin
koetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös.
"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi", lausui
Margit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko
hän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän
luonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat
olivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä
huoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä
kaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli
vanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari
asetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki
Arnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja
koetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt
maalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren
jyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se
puoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin
edellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut,
sillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne
vaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli
ei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa.
Margit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he
aikoivat mennä ylös luhdille.
Siellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat
alahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin
ainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin
oli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa
tarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä
ja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä;
Elin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan
enemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin;
sillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti
tulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: "Nyt lähdemme
viimeinkin Arnen omaan suojaan", he menivät siihen huoneesen, joka
antoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin
heitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken
kuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin
jonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille
kohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä
hyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen;
pari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta
vuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli
oli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä
kyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat
käyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa
kumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli
ensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa
noihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten
yläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha,
ja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi;
koski oli häntä tähän saakka siitä estänyt.
Kuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla
ulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne
mukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli
parhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta,
vaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä
rahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui
hänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet,
taikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon
hänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu
kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut
papillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti
tehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti
sanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla.
Kahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä
saisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. "Mutta rahat
eivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka
parempaa on." -- Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska
nähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti
häntä olkapäälle. "Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä
sinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni", lausui hän ja katsoi
lempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti
Margit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: "Tuolla näet tuon punaisen
laatikon; ... siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä..." Eli loi
silmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon,
jota hän heti halusi saada omakseen. "Hän ei tahdo näyttää minulle,
mitä siinä on", kuiskasi äiti, "ja joka kerran hän piilottaa avaimen."
Margit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja
otti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin.
"Tule nyt, niin saat nähdä"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei
äiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, -- ja kumpikin
he hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen.
Samassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja
Eli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina
oli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; "täällä saat nähdä!"
kuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei
miesväki tavallisesti käyttänyt. "Se on aivankuin jollekin tytölle",
lausui äiti. "Ja täällä on vielä toinen." Eli otti sen nurkkaa vähän
sormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä
väkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä
syrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. "Täällä saat nähdä",
lausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, "kaikki on juuri
kuin tyttöä varten." Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut
sanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli
liikkumattomana kuin kuva. "Täällä vielä on jotakin!" Äiti otti
laatikosta kauniin mustan hamevaatteen; -- "se on hyvin hienoa", lausui
hän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti
vaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi
mielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. "Hän on
aina kaupungissa käydessään ostanut jotakin", lausui äiti. Eli oli jo
tykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen
kirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei
mitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen
kalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat
useita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty;
viimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut
niiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan
tehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea,
jäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä
itkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua
eikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota
puoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. "Näyttää juuri
siltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei
rohkene niitä antaa", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin
olivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. "Nyt
katsotaan, mitä tuossa rasiassa on!" Hän aukaisi sen varovasti,
ikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli
leveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti
esiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla
samettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän
ei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla
kirjaimilla piirrettynä "Eli Bårdin tytär Böen.".. Äiti pyysi häntä
katsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön
poskilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin
laatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa
omalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta
kumpikaan ei enää mitään puhunut.
Vähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin
laittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän
meni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli
hiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan,
katsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt... "Ei mitään syytä itkuun,
lapsukaiseni", lausui Margit tyttöä taputellen. -- He näkivät jotakin
mustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni
jälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei
sinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana
nurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului
vakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi
aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin
kellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina
enemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi
seinään päin. "Oletko _sinä_ täällä?" lausui Arne hiljaa, -- hän lensi
tulipunaiseksi sitä kysyessään. -- Eli varjosi toisella kädellä
silmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. --
"Kuinka...?" -- Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta;
Eli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja
hyrähti itkuun... "Jumala siunatkoon sinua, Eli!" lausui Arne, sulkien
tytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä
ei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan.
Kauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken
ikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne
katsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä
huomannut. "Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne", lausui hän,
tuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se
teki hyvää, sanoi hän.
Kun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet
puhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen
johtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja
suurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän
ensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun
hän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei
silloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut
sen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa.
Se kuului näin:
Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,
Jos vaan pian pääsisin maailmaan.
Suku muistunut mieleen' ei mun, --
_"Pois! pois!"_ halu kauas vei mun.
Silloinpa tul' impi ja katsehen loi,
Vei pois halun koht' tuon multa:
Mielellään viihtyä mieli voi
Kodissa nyt, miss' on kulta.
Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,
Jos vaan pian pääsisin maailmaan.
Vaan henkien suurten töitä
Ties henkeni nuor' ikävöitä.
_Hält'_ oppia sain sanomattaankin:
Suurinta, min Luoja voi antaa,
On _ihminen_ olla vain sen sydämin,
Eik' kuulua kunnian kantaa.
Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,
Jos vaan pian pääsisin maailmaan.
Kun kylmä vain kohtasi mua,
Maast' täst' olin vierautua.
Kun näin _hänet_, rakkaus, kas, sumuton
Silmistä jok' ihmisen loisti,
Ja niin oli, kuin olisin elohon
Taas syntynyt tänne mä toisti.
Seurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi
niistä otettakoon tähän:
Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä;
Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä;
Tääll' on puro pieni, kas, itsestään
Mukaantunut virtahan nyt väkevään,
Mi suurena niin merehen päin rientää.
Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa,
Min puolehen miel' useankin palaa,
Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on
Syl' armahan, jossa hän voi lepohon
Uinahtaa kerran vaan meteleistä.
Terveisiä moisia jos elo antaa
Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa,
Luojalta hän siitä ne ilmoittaa,
Jok' ohjaelee tätä maailmaa
Ja myös mua koht' iki-rakkautta.
Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin
seuraava:
Se voima, jolta ma laulun sain,
Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu
Kuin kevätvihma ja kevätliemu,
Sielullen virvoke oli vain.
Jos tuska tuli,
Avulla sen
Tuo lempeen suli
Pois haihtuen.
Mun laulun tuova se voima sai
Tutuksi kanss' ikävöitseväisten,
Pakosta tahtojen itsekkäisten
Vapaaksi kautta sen pääsin kai;
Ruuhellain kuljin
Eteenpäin vaan,
Kun lemmen suljin
Sen satamaan.
Se voima, jolta ma laulun sain,
Mun suokoon muitakin matkatiellä
Saavuttaa täällä ja ilomiellä
Vaeltaa muita sill' lohduttain.
Sill' ei maan päällä
Lie hauskempaa,
Kuin laulain täällä
Toist' armastaa.
Kuudestoista luku.
Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas
päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin
kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven
poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja
soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat
päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa
sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen
häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.
Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset,
leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona
pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo
istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän
kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty
useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen
Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa,
eikä ollut kantanut sitä sitten.
Ympäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat
nuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen
jälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin
huoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut
kaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he
olivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. -- Arne
verkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa
röijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa
alakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut "Arne." Se
oli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden
yli pappilaan päin kirkkoineen.
Ulkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin
askareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä
järjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta
siniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen
käsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja
vaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja
pielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka
juuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea
ja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi
Bård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli
Birgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin
vaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään
kuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri
hämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi
astua portaita ylös; "tahdot ehkä seurata jälestä", sanoi hän. Ja
toinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin;
mutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa
aika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja
katseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård
veti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän
tahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan,
vaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä.
Niin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan.
Hän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja
istuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut
hänen kanssaan juoda.
Pari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään
ikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se
tullut vielä vaikeammaksi. "Birgit", sanoi hän, "sinä ajattelet kai
samaa tänään, sinä, kuin minä." -- Silloin kuuli hän Birgitin
liikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle,
ja hän nojasi taas käsivarteensa. "Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä
tarkoitan... Hän eroitti meidät kaksi, hän; ... minä luulin sen
kestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin." Hän kuuli tämän
henkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen
kasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta
hänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä
alkoi hän uudestaan: "Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis,
otettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme... Miten
näyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme
häitämme?..." -- Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli
liikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei
mitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään;
mutta ei saanut vastausta, -- ja hänellä itsellä ei ollut enempää
sanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei
päätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa
naputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: "Tuletkos
nyt, äiti?" -- se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin
ehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan
Birgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi
Bårdin vaaleat kasvot. "Tuletko nyt, äiti?" kysyttiin uudestaan siellä
ulkona. "Tulen, nyt tulen minä!" sanoi Birgit sortuneella äänellä,
astuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle
kätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat
toinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät
niin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä
vuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja
kun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi
kätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän
vastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui
jäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit
Kampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen
sinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä,
joka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se
toki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi.
"Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei", sanoi Bård, hän katsoi koko
nuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon;
"semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten",
lausui hän.
Loppu.
KAKSI KOSIJATA
Kirj.
Carit Etlar
Taivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat,
jyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne
Sveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun
ilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva,
jossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä
mainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat.
Mainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli
ennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä
ristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli
käynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen
tytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden
aika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä
yksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä
yksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla.
Iltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle
ripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti
oikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko
paahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna
oli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat
sammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen
on pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä
välin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä
makaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas
makaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut
sänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja,
joista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo
kukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla
äänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta.
Gunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen
nuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan.
"Matti!" huusi Gunnar jälleen vieläkin kimakkaammalla huudolla.
"Täällä olen, isäntä!"
"Kuule Matti! juokse alas portille katsomaan kellekä Tullefas niin
murisee; minä istun tässä niin mukavasti enkä jaksa paikaltanikaan
liikahtaa."
"Ei siellä ketään ollut", lausui Matti, portilta palatessaan.
"Sitten mahtoi Tullefas vaan uneksia. -- Tiedätkös mitä, Matti! Minä
sinulle sanon jotakin. Saattaisitpa juuri mennä sisään panemaan minulle
tupakkaa piippuun ja sano samalla Annalle että hän menee laskemaan
olutta; tulee tässä kuumuudessa armottomasti janokin."
Mies meni tupaan.
"Hirmuisen kuuma tänään onkin", lausui Matti takaisin tullessaan.
"On todella poikaseni! ihana kesä meillä tänä vuonna on."
"Ihanako kesä?" kertoi Matti. "Ohra makaa kuivettuneena pitkin, elukat
nääntyvät ja tattari kuolee ennenkin kukallekaan joutuu."
"Hittoako ohra ja tattari minua liikuttaa?" vastasi Gunnar. "Minulla ei
ole kumpaakaan. Tämä on kaikessa tapauksessa ihana kesä. Tänlaisella
kuumuudella tulee paljon kettuja. Jänes myöskin vaurastuu lämpimässä.
Hyvän saaliin me saamme kun ampumisen aika tulee. Viime syksynä, kun
nuo ylhäiset herrasväet täällä kävivät metsästämässä, löi hänen
Majesteettinsa minua olkapäälle ja sanoi: 'Lempo vieköön, Gunnar hyvä,
luulenpa vaan sinun itsesi tekevän noita kettuja, sillä en ole niitä
missään tavannut niin suuressa määrässä kuin sinun luonasi.'"
"Kirooko hänen Majesteettinsa?" kysyi Matti.