olla omilla oloillansa", lausui hän. "Elämä ei muutu hänen tähtensä;
Vaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän
katseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan." -- "Mutta
sehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan", arveli Margit.
"Entisen akan?" -- kysyi pappi. -- "Niin hänen, joka lähti päivänvaloa
itselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa
seinään." -- Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei
nyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin
seitsemän, kahdeksan vuotta. "Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä
minun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?" -- Vaimo raukkaa ahdisti
kaikki yhtä haavaa. "Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä
koskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen
omansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut
hänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se
on eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan
innokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle
anteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin." Margit painoi päänsä alas;
hän istui vieläkin kädet ristissä: "Kyllähän minä häneltä anteeksi
pyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!" -- Hän
nähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä
huomaavinaan. "Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?" kysyi hän.
Margit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: "Mielelläni jättäisin sen
tuonnemmaksi, jos se käy laatuun." Pappi veti suutansa nauruun Margitin
huomaamatta; hän kysyi: "Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota
enemmän viivyttelet tunnustuksella?" -- Margit hypisteli molemmin käsin
nenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi,
kuin mahdollista oli. "Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan
ilmoitan kuinka kirjeiden laita on." -- "Sinä et uskalla luottaa
Jumalaan?" -- "Kyllähän minä Jumalaan luotan", vastasi hän kiireesti;
sitten pitkitti hän hiljaa. "Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?"
-- "Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa
syntiäsi?" -- Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt
silmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä
katsellen; sitten hän lausui: "Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle
kerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?"
Pappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. "Luulitko kenties
syntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?" -- "Niin minä
luulin", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi
hymyili ja nousi istualtaan. "Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän
niin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat." -- "Kun vaan saisin
pitää sen ilon, mikä minulla nyt on!" lausui Margit, ja pappi luuli,
ettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää
alinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun.
"Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän
enää matkoille haluaisi." Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia
silmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. "Böenin Eli?... Mitä
luulet?..." Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut
mitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä
kertaa hiljemmällä äänellä: "Jos voisimme asettaa niin, että he
tapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?" -- Margit vilkaisi
pappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan
rohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta
pysähtyi uudelleen: "Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun
kaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?" -- Margit loi silmänsä
maahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden
kulman nenäliinasta ulos: "No kyllähän se Jumala paratkoon
niin oli." Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: "Ja
taisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?" Margit
veti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä
venyttelemistään: "Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se
tunnustaa." -- "Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!... Ha, ha,
ha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa
kuin sinäkin." -- "Onko se mahdollista?" -- Margit katsahti ylös niin
iloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli
hänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. "Niin, Margit, sinä olet niin
paljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle
anteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja
tuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi;
toivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin
tahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen." Margit huokasi syvään, nousi
ylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran.
Mutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli
aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen
kiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui
sitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin
keveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen
vuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle
että näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta,
rukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, -- ja
muisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua
lihaa, joka oli hänen parhain ruokansa.
Neljästoista luku.
Kampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella
rajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen
kasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen
peittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä
tunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle,
kohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään,
antaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin
huonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta
askelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei
ovelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon
niittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli
monessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni
ryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut;
vasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat
enimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet
ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen
turvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka
nenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili.
Kevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas
mutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen
päivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut
virsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä
pappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään,
kastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä
kuului kosken kova kohina.
Arne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken
tienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui
nyt järeäksi urkusäveleksi.
"Herra olkoon hänen kanssansa!" lausui äiti, -- hän aukaisi ikkunan ja
katsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui
haihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi
kedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu
lemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. "Kevät on kaunis sen
mielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea."
Arnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi
kuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat
yhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia,
jotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja
niiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista
kuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi
tietoa pappilassa, -- ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi
Arne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti
siksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja
Böen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet
kimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena,
oikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen
edustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän
valossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa
rakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka
jälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut
ensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän
ihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat
nähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne
mennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen
koskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka
ainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin
pakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot!
Pikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän
pääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän
hän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli
selkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain
korkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset
tuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli,
lauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen!
Arnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän
heitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi
sitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän
ylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se
kaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne
oikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta
laululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita
hän aina lapsuudesta oli miettinyt, -- ja jotka hän oli unhottanut
samana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös,
ikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän
seisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui
toinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan:
Nähdä mit' outoa saisinkaan
Tunturin tuolla puolen?
Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan;
Vihreä puu sisaruksiltaan
Lähteä kernaan soisi...
Koska sit' tehdä se voisi?...
Kotka se voimakas leijailee
Tunturin tuolle puolen, --
Jahtien riemua nautitsee
Hän, joko maat' tätä hän lähenee
Tai kohoaa vapahasti
Pilvien ääriin asti!
Lehtinen puu, jok' ei tahdokkaan
Tunturin tuolle puolen,
Nuortuvi, kun kesä saapuvi vaan,
Tyytyvi taas sitä vartoomaan;
Tuutivi lintusiansa
Lauluja tuntemattansa!
Vaan joka vuotta kakskymment' on
Tunturin tuolle puolen
Pyrkinyt, lintu kuin lentohon,
Koska hän kurja ja saattamaton
Lintujen lauluja kuulee,
Pieneneväns' yhä luulee.
Kielevä lintu, mi tänne sun sai
Tunturin tuolta puolen,
Kun mukavamp' pesä _siell'_ oli kai?
Kun sinut nään, sydän huokaa: ai!
Vain ikävää sä voit kantaa, --
Siipiä et sä voi antaa!
Enkö mä koskaan kulkea saa
Tunturin tuolle puolen?
Muuriko tää iät' ahdistaa,
Niin mua, että mä muut' asemaa
Nähdä en tuolla voi puolen? --
Näinkö mä täällä vain kuolen?
Pois halajan ma! -- Ah kauas pois
Tunturin tuolle puolen! --
Suuttunut ahtahisin asemiin
Urhous sois merihin avariin --
Laskea täält' elon laivan, Täällä ei nääntyä aivan!
Tehdä tok' kerta voin muutannon
Tunturin tuolle puolen.
Ehk' oves, Herra, koht' auki jo on? --
Täältä pois taivahiseen talohon
Vielä mun suo ikävöitä,
Karttaen vaan hälinöitä!
Arne seisoi paikallaan siksi kuin viimeinen värssy ja viimeinen sana
oli laulettu; taas hän kuuli lintuisten ilkamoivan ja riemuilevan,
mutta ei tiennyt tohtisiko hän itse liikahtaa. Kuitenkin täytyi hänen
saada tietää ken laulaja oli; hän nosti jalkaansa ja astui niin
varovasti ettei lehtikään risahtanut. Pieni perhonen oli asettunut
kukan lehdelle aivan hänen jalkansa eteen, sen täytyi lähteä lentoon,
siirtyi jonkun matkaa eteenpäin, yritti jälleen alas mutta täytyi
taaskin paeta ja niin pitkin matkaa aina ylös mäelle, johon Arne nousi.
Siellä kasvot tiheä pensas eikä Arne tahtonut enää edemmäksi mennä,
sillä nyt hän saattoi jo nähdä; pieni lintu lensi pensaasta ylös,
kirkasi peljästyksestä ja kiiti pois mäenrinteen yli; silloin tyttönen,
joka siellä istui, katsahti ylös, Arne kyykistyi alas pensaan taakse,
ei henkeänsäkään vetänyt, sydän tykytti, hän kuuli sen jok'ainoan
lyönnin, kuunteli, eikä tohtinut lehteäkään liikuttaa; sillä Elihän se
juuri olikin!... Pitkän ajan kuluttua hän tohti katsahtaa hiukan ylös,
aikoi ottaa askeleen likemmäksi, mutta linnulla saattoi olla pesänsä
pensaan alla ja sitä hän ei hennonnut tallata. Hän katseli sentähden
vaan heiluvien lehtien välistä sen mukaan kun ne toisistaan erkanivat
tai jälleen yhdistyivät. Auringon säteet lankesivat suoraan tyttöön;
hän oli puettu mustan väriseen, hihattomaan liivihameeseen, päässä oli
hänellä pojan olkilakki, joka oli irrallaan ja tahtoi aina luiskahtaa
kallelleen. Hänellä oli kirja polvellaan, ja kirjalla oli koko joukko
niittykukkia, oikealla kädellään haperoitsi hän kukkia ikäänkuin
ajatuksissaan, vasempi kyynäspää nojautui polveen ja pää oli
kallistunut kättä vasten. Hän katsoi sinne päin, mihin lintu oli
lentänyt eikä ollut varma vaikka hän olisi itkenytkin.
Kauniimpaa ei Arne vielä elämässään ollut unissaankaan nähnyt; aurinko
levittikin kaiken kultansa tytön ja sen paikan yli, jossa hän istui,
laulu värähteli hänen ympärillään, vaikka viimeinen sävel jo aikoja
sitten oli kajahtanut, ja Arne ajatteli, hengitti, vieläpä hänen
sydämensäkin tykytti sen tahdin mukaan.
Tyttö aukaisi kirjan, mutta pani sen pian jälleen kiinni ja istui
niinkuin ennenkin hyräellessään uutta laulua. Se oli: "Urpuja näytteli
puu jo lehtinen", -- Arne tunsi sen heti, vaikka Eli ei oikein
muistanut sanoja eikä nuottia, vaan lauloi usein väärin. Viimeisen
värssyn hän kuitenkin parhaiten osasi, ja sentähden hän sen lauloi
uudestaan moneen kertaan, -- mutta hän lauloi sen näin:
Saipa jo marjoja kypsiä puu.
"Annappas nuo!" sanoi tyttönen, kaunis, simasuu.
"Niin kaikki pienet nuo
Ja helmahas vain luo!"
Puu sanoi -- trala-la-lala, -- sulosuu!
Ja sitten hän äkkiä hyppäsi ylös, ravisti kukkaset kaikki helmastaan,
joetteli jotta sävelet vierivät yli seudun varmaankin aina Böeniin
asti. Ja sitten hän juoksi. -- -- -- Arne arveli huutaa hänen jälkeensä
-- -- mutta ei!... Tuolla hän tanssi kaikki mäen rinteet alas laulaen,
rallittaen; tuolla putosi lakki hänen päästään, tuolla hän otti sen
ylös jälleen, tuolla hän hän seisoi keskellä korkeata ruohikkoa...
"Huudanko hänelle?" arveli Arne. "Hän katsoo taakseen..." Arne painui
alas. Kauan kesti ennenkuin hän tohti katsoa ylös piilostaan... Ensin
hän nosti ainoastaan päätänsä, ei nähnyt Eliä, nousi polvilleen -- ei
nähnyt vieläkään -- hyppäsi seisoallensa -- ei, hän oli poissa!...
Arnen ei enää tehnyt mieli pappilaan. Eikä hän halunnut mitään!... Hän
istui sille paikalle, jossa Eli oli istunut, istui siellä vielä kun
päivä oli jo puolessa. Järven pintaa ei pieninkään laineen väre
röyheltänyt, asunnoista alkoi savu aaltoilevana nousta ilmaan,
ruisrääkät hiljenivät toinen toisensa jälkeen, pikkulinnut ilkamoivat,
mutta vetääntyivät metsän sisään, kaste oli kadonnut ja ruoho seisoi
totisena, ei pieninkään tuulahdus lehtiä tärisyttänyt, tunnin päästä
olisi aurinko korkeimmallaan. Arne ei tiennyt asiastakaan ennenkuin
hänen ajatuksensa jo olivat pienessä laulussa kiinni, lempeä nuotti
tarjoutui sanoille, ja, rinta ihmeellisen täynnä lempeyttä, meni ja
tuli nuotti siksi kuin se mukanaan toi täydellisen kuvan.
Arne lauloi hiljaa, niinkuin hän sen oli sepittänyt:
Metsässä kun poika käv' eksyksiin,
käv' eksyksiin,
Siell' laulua kuuli hän kummaa niin,
hän kummaa niin.
Raidasta nyt poikanen huilun loi,
hän huilun loi,
Ja koitteli, joskopa soida se voi,
jos soida se voi.
Sill' ääntä on, -- jos se ei niin lyhyt ois,
ei niin lyhyt ois,
Kun kuulteli hän sitä, lens' se jo pois,
se lensi jo pois.
Unissa se tytt' useastikin soi,
useestikin soi,
Ja korvihin niin sulo ääniä toi,
suloisia toi.
Mut' tuot tapaellen hän herajää,
niin, hän heräjää;
Myös halk' yön kanss' sävel pois häviää,
se pois häviää,
"Sävelen sisähän minut, Luoja oi, luo,
oi Luojani, luo!
Kun sieluni multa on vienyt tuo,
on vienyt tuo!"
Näin vastaa Luoja: "Ehk' ystäväs,
ehk' ystäväs,
Sit' et sinä saavuta tääll' ikänäs,
et tääll' ikänäs."
Vähänpä vain muu sitä palkitsee,
muu palkitsee,
Jok'. kuin uni, ainian pois pakenee,
pois, pois pakenee!
Viidestoista luku.
Oli eräs sunnuntai-ilta tuonnempana kesällä; pappi oli palautunut
kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan aina lähes seitsemään
illalla. Silloin hän otti jäähyväiset ja kiiruhti rappusia alas pihaan,
jossa hän juuri oli saanut silmiinsä Eli Böen'in, joka kauan oli
leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.
"Hyvää iltaa!" lausui Margit seisahtuen. "Hyvää iltaa!" lausui Eli, hän
oli tulipunainen ja tahtoi lopettaa leikin, vaikka pojat häntä
kiusasivat jatkamaan; mutta Eli pyysi päästä vapaaksi ja he lupasivat
antaa hänen olla rauhassa tämän iltaa. -- "Luulenpa melkein tuntevani
sinut", lausui Margit. -- "Saattaa niin olla", vastasi toinen. --
"Eihän se vaan liene Eli Böen?" -- Kylläpä se hän oli. -- "No eikös
vaan!... Vai olet sinä Eli Böen! Niin, kyllä sen jo näenkin, sinä olet
tullut äitiisi." Elin vaaleanrunni tukka oli hajallaan ja riippui alas
hartioille; hän oli lämmin ja punainen kuin kypsynyt marja, povi
kohoili, ei hän voinut hengästykseltään puhuakaan ja se häntä nauratti.
-- "Niin tuo on nuorten tapa", -- Margit oikein ilokseen häntä katseli.
"Et suinkaan sinä minua tunne?" Eli oli halunnut kysyä, mutta ei hän
tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli häntä vanhempi; nyt hän lausui,
ett'ei hän muistanut häntä ennen nähneensä... -- "Et suinkaan, eikä se
ihmekään ole, sillä vanhat harvoin tulevat näkyviin... Poikani, Arne
Kampen'in ehkä sentään tunnet, minä olen hänen äitinsä", -- hän
vilkaisi Eliin, joka tätä kuullessa nähtävästi muuttui. -- "Luulen
melkein hänen joskus olleen työssä siellä Böenissä?" -- Kyllä hän oli
siellä ollut -- "Nyt on kaunis ilta; me kokosimme heinät jo päivällä ja
veimme ne latoon ennenkuin kotoa lähdin; oikein nyt on siunattu ilma."
-- "Varmaankin tulee nyt hyvä heinä-vuosi", -- arveli Eli. -- "No
sanoppas muuta... Teillä kaiketi on kaunista siellä Böen'issä?" --
"Heinän-teko on siellä jo lopetettu." -- "Se on tietty; paljon väkeä
kun on. Menetkö kotiin vielä tänään?" -- He puhuivat yhtä ja toista ja
tutustuivat vähitellen jo sen verran, että Margit luuli voivansa pyytää
häntä tulemaan vähän mattaa saattamaan. "Ehkä tulisit vähäisen
kävelemään?" lausui hän; "minä niin harvoin tapaan ketään, jonka kanssa
voisin puhella, ja kaiketi se sinulle on yhden tekevä?" -- Eli vähän
esteli arvellen ettei hänellä ollut röijyä. -- "Lieneekin se vähän
nenäkkäästi minulta, kun pyydän senlaista heti ensi kerran sinua
tavatessani; mutta vanhoille tulee senlaiset viat anteeksi antaa." --
Eli sanoi nyt halusta tulevansa mukaan jonkun verran matkaa, kun vaan
ensin hakisi röijynsä sisältä.
Se oli ruumiinmukainen röijy, jota kiinni ollessa olisi voinut luulla
hameenliiviksi: nyt tyttö kuitenkin pani ainoastaan kaksi alimmaista
hakaa kiinni, sillä hänellä oli niin lämmin. Hänen hienossa paidassaan
oli pieni käännetty kaulus, joka leuan alla oli kiinnitetty linnun
muotoisella hopeanapilla. Samanlainen nappi oli Räätäli-Niilollakin
ollut silloin kun Margit ensi kertaa hänen kanssaan tanssi. -- "Kaunis
nappi tuo", lausui Margit sitä katsellessaan. -- "Olen saanut sen
äidiltä", vastasi Eli. -- "Niin kaiketikin." -- Margit auttoi häntä
vähäisen röijyn hakasia kiinni pannessa.
Nyt he alkoivat käydä tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja pantu
pieleksiin; Margit koetteli pieleksiä, haisteli heinää ja kehui sitä
hyväksi. Hän kyseli kuinka paljon karjaa siinä talossa oli, kuulusteli
sen ohessa myöskin Böenin karjaa, ja kertoi sitten omastaan. "Talomme
on viimeisinä aikoina paljon vaurastunut, ja sen voi saada niin
suureksi kuin vaan tahtoo. Se elättää kaksitoista lehmää nyt ja
elättäisi vielä useampiakin, mutta Arnella on niin paljon kirjoja,
joista hän ottaa osviittaa, ja sentähden tahtoo hän niitä ruokkia noin
suurellisesti." Eli ei tähän mitään virkannut, niinkuin luonnollista
olikin; mutta Margit kysyi, kuinka vanha hän oli. Hän oli
yhdeksäntoista vuotias. "Et suinkaan sinä ole talon toimiin suurin osaa
ottanut, sinä näytät niin hienolta?" -- Kyllä hän oli auttanut yhdessä
ja toisessa, varsinkin viimeisinä aikoina. "Kyllä se hyvä on, kun
ihminen tottuu kaikkeen; ei tunnu sitten niin vaikealta kun itse saa
suuren talon hoitaakseen. Vaikka ei sillä, tietysti, hätää ole, jolla
hyvä apu on." -- Eli aikoi nyt kääntyä pois, sillä he olivat jo
kulkeneet pitkän matkaa pappilan tiluksista. -- "Ei päivä vielä
hetkiinkään laske; -- olisit sangen hyvä, jos hiukan enemmän tahtoisit
puhella kanssani", -- ja Eli meni hänen mukaansa.
Nyt alkoi Margit kertoa Arnesta. "En tiedä, jos sinä häntä paljon
tunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden,
kuinka paljon hän sentään onkin lukenut." -- Eli sanoi tietävänsä että
Arne oli paljon lukenut. -- "No niin, mutta se kuitenkin on hänen
pienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan
elämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo,
että se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos
siinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne
omakseen valitsee. -- Mitä sinä etsit lapsi?" -- "Minä vaan pudotin
pienen oksan kädestäni." -- He olivat kumpikin hetken ääneti, ja
kävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. "Hän on niin kummallinen
luonnoltaan", lausui taaskin äiti, "lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja
sentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi." -- Nyt Eli
kumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin
saakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin
myöhäistä. "Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa." --
"Ei, en minä tule", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. -- "Niin",
lausui Margit, "Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun
toisen sinua saattamaan", -- eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä
vastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä,
"kun vaan ei kävisi myöhäiseksi." -- "Niin, jos tässä kauan seisomme
sitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi", -- ja he
menivät. -- "Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa
kasvatettu?" -- Kyllä hän oli lukenut. -- "Se tulee sinulle hyvään
tarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän." -- Senlaista ei Eli
sanonut huolivansa. -- "Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan;
mutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla
kannalla." -- Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. "Se nousee
eräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan
Knuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan
viljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu."
-- Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä
talon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään
ja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat
punaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli
vaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan
luona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin,
kellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin
kaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli
seutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja
viimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää;
hänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi
huimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli
niin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; "En
ole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää;
oikein minua peloittaa." -- "Kyllä siihen pian totut", vastasi Margit,
"viimeinpä sitä kaipaatkin." -- "Niinkö luulette?" -- "Saatpa nähdä",
sanoi Margit, -- hän hymyili.
"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan", lausui hän, poiketessaan
tieltä. "Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut... Hän
tahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo
Arne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut." --
"No, eikös vaan"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän
oli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen
ollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. -- "Sitten
saamme sitä katsella", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä
ikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; -- sisällä ei näkynyt
ketään...