ei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten
hän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut;
se oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin
silloin. -- Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä
saakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo
kaksikymmentä vuotta..."
Tässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui
palaisia katsellen.
"... Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties
olisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin
minulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa
hullusti käynyt, -- ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta,
vaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin
ettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo
pappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa;
mutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän
isästään kuin äidistäänkään."
Bård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat
valuneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin
käsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta
kääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui,
samalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan:
"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä;
mutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut,
sillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta
tunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken
kanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on
viimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua
panettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni."
Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi.
"Hevoset, luulemma, hirnuvat", lausui hän; "lienettekö unohtaneet antaa
niille heiniä"; -- hän meni talliin niitä ruokkimaan.
Kahdestoista luku.
Eli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja
päivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä,
jättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän
ja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut
pitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei
oikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville
muutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt,
oli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen.
Kohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän
vointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana
istui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen
kammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli
varmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli
asiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi
hän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian
hän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut
paljon mitään laulaa. "Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet", arveli
äiti.
Arne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä,
kun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen
tautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon
alaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään,
oli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven
suuhun seisomaan. "Kuka se on?" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella
äänellä. -- "Kampenin Arne", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä
lauhkeaksi. -- "Hyvin teit, kun tänne tulit." -- "Kuinka sinä voit,
Eli?" -- "Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin."
"Istu, Arne hyvä!" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle
tuolille, joka oli sängyn luona. -- "Oli niin suloista kuunnella sinun
lauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa."
-- "Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa." Tuli hetkeksi
äänettömyys; sitten Eli lausui: "Laula joku virsi", ja Arne lauloi
erään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli
loppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista
aloittaa; mutta Eli pyysi: "Laula vieläkin joku virsi", ja nyt Arne
lauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. -- "Olen miettinyt
niin paljon täällä maatessani", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt
mitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello
raksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään
ikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: "Kuinka
ymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein
tuntenut... Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin
kummallista kuunnella lasten rippivirttä."
Pimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan
enemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa.
"Senlaista puhetta on hauska kuulla", vastasi Arne; hän muisti, mitä
Eli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen
tarkoituksen, ja sentähden hän lausui: "Jumala tiennee, koska olisin
oikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut."
-- "Onko hän nyt puhunut sinulle?" -- "Joka ainoa päivä; hän ei muuta
ole tehnytkään." -- "Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa." --
"Sanopas muuta."
"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?" -- "On kyllä." -- "Muistanee
häntä vieläkin?" -- "Hän muistaa isääsi." -- "Isä ei ollut hyvä
äidillesi." -- "Äiti raukka!" -- "Pahimmasti hän kuitenkin teki
itselleen."
Kumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se
oli, joka ensimmäisen sanan lausui. "Sinä taidat olla isäsi näköinen?"
-- "Niin sitä sanotaan", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut,
että hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken
kuluttua: "Osasiko hänkin lauluja sepittää?"
"Ei." --
"Laula minulle nyt jotakin -- -- -- jotakin omista lauluistasi!" Mutta
Arnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. "Ei
minulla ole mitään senlaista", vastasi hän. "Onpa sinulla vain ja kyllä
sinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän." -- Sitä ei Arne vielä
koskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan
laulun:
Urpuja näytteli puu jo lehtinen.
"Vienenkö nuo?" sanoi halla jo puuhun huokuen.
"Siks' olla noiden suo,
Kuu kukan saavat nuo!"
Rukoili nyt lehtivä puu vavisten.
Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen.
"Vienenkö nuo?" sanoi tuuli jo puussa liehuen.
"Siks' olla noiden suo,
Kun marjan saavat nuo!"
Rukoili nyt kukkiva puu vavisten.
Puu jo sai marjoja alla heltehen.
"Vienenkö nuo?" sanoi tyttönen punaposkinen.
"Kaikk', armas, ottaa saat
Nuo marjat mehukkaat!"
Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen.
Eli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne
kävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt
ilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan.
Pimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he
eivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin
vähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli,
taikka kun hän vaan syvempään henkeä veti.
"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?" -- "Oletko
koskaan koettanut?" -- "Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt,
mutta en minä ole saanut mitään syntymään." -- "Mistä sitten olet
aikonut laulaa?" -- "Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi." -- "Se on
raskas aine." -- "Se onkin saanut minun itkemään." -- "Älä etsi
aineita, ne tulevat itsestään." -- "Millä tavoin ne tulevat?" --
"Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat." -- "Se
minua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat
mielessäsi niin paljon ihanata." -- "Tiedätkö _sinä_, että minä
halajan?" -- Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa,
ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. "Arne sinä et saa lähteä pois!"
lausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. -- "Toisin
ajoin onkin minulla siihen vähemmän halua." -- "Äitisi varmaankin pitää
sinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!" -- "Tule Kampeniin
kuu paranet." Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin
valoisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti
sykkimään, veri kohosi päähän. -- "Täällä on kovin lämmin", lausui hän
ja nousi seisoalleen.
Tyttö kuuli sen. "Arne, hyvä, aiotko jo mennä?" lausui hän ja Arne
istahti jälleen.
"... Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin
paljon." -- "Kyllä se minustakin olisi hupaista; ... mutta tulisihan
minulla kuitenkin olla jotakin asiaa." -- Eli vaikeni hetken, ikäänkuin
hän jotakin olisi miettinyt. "Luulen", lausui hän, "äidillä olevan
jotakin pyydettävää sinulta."
Arne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä
kuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui:
"Kunpa nyt olisi kesä!"
"Kesä?" -- Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä,
paimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti
kirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan
ovesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. -- "Kun olisi kesä", pitkitti
tyttö, "ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt
voisin laulaa jonkun laulun..."
Arne nauroi ja kysyi: "Mistä sinä sitten laulaisit?" -- "Jostakin
iloisesta, jostakin... niin en tiedä itsekään..."
"Sano se Eli!" -- Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi
mieltänsä ja istahti jälleen.
"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!..." -- Eli nauroi.
-- "Minä lauloin sinulle kun pyysit." -- "Vaikka, mutta en sittenkään,
en, en!" -- "Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä
värssystä, jonka olet sepittänyt?" -- "En minä sitä luule, Arne; mutta
se ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt." -- "Onko sen joku muu
sitten tehnyt?" -- "Niin, se tuli noin lentäen." -- "Silloinhan sen
voit minulle sanoa." -- "Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy
minulta enää." Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset
sanat melkein sammuivat siihen paikkaan. -- "Eli, nyt sinä et ole
minulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!" -- Arne nousi ylös. --
"Arne, tämä on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli... en
tiedä itsekään... toisen kerran -- -- älä minuun suutu, Arne, älä mene
pois!" -- tyttö alkoi itkeä.
"Eli, mikä sinun on?" -- Arne kuunteli. "Oletko kipeä?" -- hän ei sitä
itsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt,
mitä hänen tuli tehdä -- "Eli!" -- "Mitä niin?" -- he puhuivat
kuiskaamalla kumpikin. -- "Anna kätesi tänne!" -- Tyttö et vastannut;
Arne kuunteli, -- hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä,
joka oli paljaana!
Joku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi
valkeata. "Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä", lausui hän ja
laski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli
kätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. "Niin, se
häikäisee ensimmältä", lausui äiti; "mutta kyllä siihen pian tottuu."
Arne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja
sitten hän läksi.
Toisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen
puolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli
alas, oli hän jo mennyt.
Kolmastoista luku.
Tunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä
kulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin
kerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on
sulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä
vielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja
lintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja
kertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia,
joita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset
alkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa
ja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle,
muistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat.
Semmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden
pappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään
virkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla
oli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi
hänet ja käski istumaan. "Onko taaskin Arnesta jotakin?" kysyi pappi,
juurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. "On, Jumala
paratkoon", vastasi Margit, "eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää
hänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta", -- vaimo
näytti hyvin murheelliselta. -- "Joko tuo halu taaskin on tullut?"
kysyi pappi. -- "Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen", vastasi äiti.
"Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu."
-- "Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi." -- "On tosin; mutta,
Herran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos
mailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?..."
"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä", lausui
pappi. -- "Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy
kotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani.
Väliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään." --
"Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen
matkoille?" -- "Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole
kertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt
kaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä
tehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen
usein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee
ikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko
iltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän
siellä pitkään yön päälle." -- "Eikö hän sinulle koskaan lue?" -- "Joka
pyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin
hätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin." --
"Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?" -- "Usein hän siinä pitää
loma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän
kaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä
asioissa ja välttää raskaampia." Pappi käveli edes takaisin laattialla,
pysähtyi viimein ja kysyi: "Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään
puhu?" -- Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän
huokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja
hypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. "Olen tullut teille
puhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni." --
"Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi." -- "Varmaankin se
helpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi
vuodelta se on raskaammalta tuntunut." -- "Mitä se sitten on, hyvä
ystävä?" -- Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: "Olen tehnyt
suuren synnin poikaani kohtaan", -- hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli
häntä lähemmäksi: "Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa
sinun syntisi anteeksi antamaan."
Margit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti
puhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi
lohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha
olla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta
Margit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen
tuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi
hänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen
kaikki tietää. "Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja
silloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on
tullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi
Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme;
hän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi
poika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon
onnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan
jättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan
allensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille
selille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin
hänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen
vuoteensa olevan tyhjänä.
"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje;
ja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että
minä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan
kuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun
myöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun
silmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin
täytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet
koloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa
kuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin
sitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin
oliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa
toisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani
enkä minä voinut olla _sitä_ kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt
ahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden
tähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin
jokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku
silloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan
siellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin
saanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani
ja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin
kerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen
kasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen
hymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut!
Hän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi,
vaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten
hänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; -- kun hän iltasilla istui
ovella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua,
silloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä
nähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli
vähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin
täydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut.
"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui
enemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli
neljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!... Luulin
pyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin
aina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut
niiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin
takana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne
siitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta
viimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin
niiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin
itsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri
samana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli
tykkänään unhottanut!
"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin
oli eikä siitä mitään hyötyä ollut.
"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin
kaikista äideistä; ... ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä
rakkaudesta... Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän
kaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä
nuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on
laulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä
vaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä", -- hän
otti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, -- "tätä
hän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille... Otin sen
mukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori
kulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä..."
Paperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä
täällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut
ja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta
ensimmäinen värssy oli näin:
Nähdä mit' outoa saisinkaan
Tunturin tuolla puolen?
Lunt' yltympäri siell' lie vaan;
Vihreä puu sisaruksiltaan
Lähteä kernaan soisi...
Koska sit' tehdä se voisi?...
"Sanooko siinä mitään matkasta?" kysyi Margit, -- hänen silmänsä olivat
kiintyneet papin kasvoihin. -- "Kyllä tässä on matkasta", vastasi
pappi. "Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!" Hän
katsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet
vierivät alas hänen poskiaan pitkin.