sieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta.
Huonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja
kenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja
hauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse;
siellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria
muutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan
portailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon;
mutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi
taputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka
kerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika
maitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille
karjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan;
vasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen
takanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni
kyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli
ripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät
ja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita.
Puolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella.
"Mene tuonne tupaan!" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen
ovea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen
vedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu
somia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin
piirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset
juovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita
vannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy
päässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo
jakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut.
"Hyvää päivää!" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat
häneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. -- "Hän se oli, jota oli
haettu tänne sahaamaan." -- Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui
samalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: "Vai niin,
Arne Kampen." -- "Arne Kampen?" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies
vähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. "Räätäli-Niilon
poika", lausui hän ja jatkoi työtään.
Vähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden,
kääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän
viimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin
laatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: "Tuleeko _hän tänne_
työhön?" -- "Tulet", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään
työstä. -- "Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan", -- puhui nyt mies
Arnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi
työtään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. "Saatamme syödä
puolipäiväistä ensin."
Vaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni,
oli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea;
mutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi
hänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa
he siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat
palmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja
solakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti
pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä
isäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen,
vaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän
ympärillä valoisassa kyökissä. "Eikö äiti tule?" -- "Ei hän tule, hän
on luhdissa villoja punnitsemassa." -- "Oletko häntä kutsunut?" --
"Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä." Tuli hetkinen
äänettömyys. -- "Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?" -- "Ei äiti
antanut minun laittaa sinne tulta."
Jälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa
muiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies
teeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi;
tuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä
Elikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena
työnsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan
usein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt
oikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo
olisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti
nauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan.
Sitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen
myöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli
puhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän
katsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä
oli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen
kiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne
sanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen.
Tulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen.
Arne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki
tässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän
ei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä
hän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi
lyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta,
mutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot.
Arne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon
mitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat
kaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit,
ja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku
vieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä "hiljaa!"
-- ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla
suuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi
viiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan.
Kun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja
niin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle
sitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli
nappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti
pois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään
sivu. Tämä katsahti ylös. -- "Mitä sinä siellä teet?" -- "Minä irroitan
viiriä." -- "Älä sitä tee; se vinkuu käydessään." -- Arne istui
kahareisin katon harjalla: "Parempi sekin on, kuin että se aina on
hiljaa." Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin
Bård hymyili: "Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta,
tiedämmä."
Väliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun
se on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat
kaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas,
seurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä
hämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana
kuutamossa.
Arne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä
vallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli
puhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot
keijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen
kynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni,
teki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin
kynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa.
Tunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä
kirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja
toisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle
ne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi
puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu
seisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin
tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi
Arne. -- "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää,
ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne
oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut
puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista
rastaista?" -- "Kyllä muistan." -- "Niin tosiaankin... sinähän sen
kerroitkin... Se oli kaunis satu." -- Eli lausui niin lauhkealla
äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen
usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." -- "Se on
hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin
olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin
senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko
hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei
tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä
niitä sepittelet?" -- "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" -- "Ah,
tahtoisin!" -- "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut
kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei
pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin
laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko
hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin
itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. -- "Minä tein erään
laulun kun sinut ensi kerran näin." -- "Missä oli?" -- "Pappilan luona,
tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; -- minä näin
sinut järvessä." -- Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna
mun kuulla se laulu." -- Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta
nyt hän alkoi tytölle laulaa:
Hän Venelilla hyppäsi nopeaan
Vastaan armastaan, j.n.e.
Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu
Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi
kuinka minä häntä säälin!" -- "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan
sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään
voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi
seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän
minun niin käynee?" -- "Eihän nyt toki, ei, ei! ... minä ajattelin
oikeastaan itseäni." -- "Käykös sinulle sitten niin?" -- "En tiedä; --
mutta silloin minusta tuntui siltä; -- nyt ei enää ole niin: mutta
yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." -- "Se on kummallista",
-- tyttö taaskin piirteli ruutuun...
Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin
ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli
lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne,
Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri
edellisenä iltana oli seisonut.
Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana.
Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja
helposti sen muutkin voivat nähdä.
Yhdestoista luku.
Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään
oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt
kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen
mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai
pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt
sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.
Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi
palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat
sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan
portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti
polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt
juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista,
kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua
lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa
tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka
sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!"
Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun
tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon!
Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään,
sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård
ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa,
mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja
varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni,
toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä
tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut
liian vähän taikka taas liian paljon"; -- hän katsahti Arneen,
ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta
kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös,
poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui,
että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen
sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi:
"Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea
olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin,
että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!"
huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" -- "Herran tähden! etkö sinä
vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. -- "En! Te olette kovia minua kohtaan,
ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" -- "Eli, Eli! älä
puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. -- "Puhunpas, äiti", huusi hän,
"nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa
minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan
te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän
koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda
ei enää ole täällä, -- varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin
paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä
kellekään puhua!" -- "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri
usein hänen lunnaan", lausui Bård. -- "Mitä se teki kun minä näin hänen
ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti,
ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. --
"Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. -- "Näinhän
kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et
käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en
minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla
minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään
muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli
itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja
katsoi häneen.
Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he
vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo
pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin
sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut
silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen
luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen.
Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata
pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi
onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään
estämättä.
Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään.
Arne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen
vastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta
vihdoinkin isä lausui: "Huonosti on laita." -- Sittemmin sai Arne
kuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi,
puhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut
ketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri,
onko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät
ylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui
hänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet,
mutta hän istuisi ulkopuolelta.
Muutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän
vuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä
lintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård,
niinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu
koko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård
tätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: "Voi, Jumala
armahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle
sairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme;
Jumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!" Niin usein kuin sairas
tointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan
kävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja
pyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin
hullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti
työnsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård
katsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin
päähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta.
Pappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi
nyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin.
Sekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen
olevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen
tapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys
oli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin
pian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa;
vihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan
ja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset
vastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden
jälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin
kuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat
liikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi
jotakin toimittamaan.
Äiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari
kertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat
jaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän
varovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois,
ikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin
kumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi
kalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn
alapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun
sairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä
hiljaa kuin oli tullutkin.
Usein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja
lapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja
jotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän
tosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen
kumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni
Bårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota
varten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona
hakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän
istui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan,
se oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut
päätään; hän sanoi: "Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; --
mutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään." Sen enempää ei
Bård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen
vielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen,
ikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi.
Kun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina
vielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin
laita oli. "Varmaankin varsin hullusti", lausui Bård; "koska näin äidin
itkevän." Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän
asettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. "Minä olen
näinä päivinä paljon ajatellut isääsi", lausui Bård niin äkkiarvaamatta
ettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. -- "Kaiketi sinä tiedät, mitä
meillä oli välillämme?" -- "Kyllä sen tiedän." -- "No niin, luullakseni
sinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn
minun puolelleni." Arne vastasi hetken kuluttua: "Siitä asiasta kaiketi
olet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on
tehnyt." -- "No niin, asia on niinkuin se otetaan", vastasi Bård. "Kun
minä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että
sinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin
myöhemminkin, ajattelin minä." Bård otti lakin päästään ja istui nyt
katsellen sen sisään.
Arne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa
puhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä
silloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina
sen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän
mielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin
kunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä.
"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias", lausui Bård puhuen vitkaan ja
pysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut
jok'ainoan sanan. "Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin
tuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä
kärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa
ensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun
karsaasti. -- Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei
siitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui
tarpeellista itseluottamusta. -- Mutta kummallista se oli, että hän
tappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta
hänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin
hullusti kuin suinkin saattoi; -- mutta kyllähän sen voikin arvata:
minä olin viivytellyt liian kauan...
"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan
yksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo
minulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se
tyttö oli sama, joka nyt on vaimonani... Usein teki mieleni koetella
voimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani
tappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. -- Kun
kaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin
hän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin;
mutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut
kumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; -- kerran kuitenkin, kun hän
aivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa
miestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin
Niilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi.
"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen
hän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin
pitäneen hänestä sitä enemmän. -- Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes
viimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön
sitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää
pitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin
tahtonutkaan... Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt."
He istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård:
"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja
silloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme
yhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla
me alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat
vieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut
aina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin
ajatellut..." -- Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän;
mutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti,
oli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti.