sen enempätä huolia koko tytöstä. Mutta siinä ei hän niinkään helposti
onnistunut; sillä jos hän vei karjan minne hyvään, aina sitä vaan
tultiin takaisin kallion kylkeen. Silloin poika alkoi pelätä ja huusi:
"Ken on isä sulle ja miss' asut siellä?
Viel' en sua löytänyt kirkkotiellä."
Poika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen
noita-aave. Suomentajan muistutus.]
"Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli,
Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli."
Tästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika
kallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi
häntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli.
Pian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä
ja kurjaan tilaan poika joutui.
"Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä:
Mut tyttö jos... oi, sano!... en sua päästä!"
Mutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän
lopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän
vaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea
toitotti, hänen mielessään.
Eräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan
yli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen
lähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti
tuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin
Huldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi
tultua ei se ollutkaan hän.
Jos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä
tahansa, -- tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli,
oli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän
kysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö
hänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli
poika, ja sitten hän tytön nai.
Niin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä.
Hänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan
ikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden
pahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä.
Mutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös
kallioin kylelle, istautui ja huusi:
"Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä,
Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!"
Pojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne
aina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli
mennyt.
Mutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra
ihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa!
"Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla!
Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla."
Silloin Huldra vastasi:
"Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa:
Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista."
Mutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan
kestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi
pötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle:
"Näin unta ett' tääll' olit; -- ota kiinni mua;
En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua."
Poika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi
pensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin
vikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta
pian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän
näki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu.
"Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni", arveli poika ja teki
samassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän,
menivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin
Huldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen
polvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin
vaimon tulisi olla. "Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?"
kysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä.
"Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi", vastasi hän...
Tytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos
hän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut.
"... Ei, mutta nyt kerron minä jotakin", lausui eräs pikkuinen
pirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen
nenän-nypykkä.
Oli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä;
aikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua.
Mutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli
tytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa
hän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti;
mutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. "Sinun täytyy
opetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta", puhui hän
itsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei
mielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän
kirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä
kirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja
kirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. "Minulla on sinulle
eräs kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea",
vastasi tyttö.
Poika ällistyi.
Mutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät
päätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri
saanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. --
"Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta", ajatteli poika. Mutta ei
tyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen.
Viimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin
huomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni
kammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli
sisäpuolella; "voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!"
ajatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle
suuta. -- "Se maistui varmaankin hyvälle", arveli poika. Mutta hän,
joka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. "Voi sentään tätä
mailmaa!" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: "Mitä
sinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla
rauhassa?" -- "Minäkö?... pyytäisin sinua vaan ottamaan minua
vuodemieheksesi." -- "Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat",
vastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni.
Poika seisoi siinä hämillään... Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle
ja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle.
Kummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen
kertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin
viimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet
sukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän
nauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi:
Tyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. "Ei, mutta katsoppas tuota
rastasta, kun seuraa meitä", sanoi tyttö. -- "Minua se seuraa", väitti
poika. -- "Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin", arveli tyttö. --
"Helposti siitä selvä tulee", mietti poika; "mene sinä alatietä, minä
käyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen." Sen he tekivät. --
"No, eikös tullut minun mukaani?" kysyi poika tyttöä tavatessaan. --
"Ei, minunhan mukaani se tuli", vastasi tyttö. -- "Niitä on sitten
kaksi." -- Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä
vaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan;
mutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. "Minä välitän vähät
rastaasta", lausui poika. "Niin minä myös", vastasi tyttö.
Mutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. "Se oli
_sinun_ puolellasi", lausui poika. "Ei, kiitos, minä näin selvään sen
olleen sinun puolellasi... Mutta näes tuolla!... Tuolta se on jo
takaisin!" huusi tyttö. -- "Niin, minun puolellani se on!" huusi poika.
Mutta nyt tyttö suuttui. "Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi
kulkea", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja
hänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö
vastan. "Onko rastas sinun luonasi?" -- "Ei, mutta onko se sinun
luonasi?" -- "Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten
ilmestyy." Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä.
"Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi se samassa pojan puolella; "Kvit,
kvit, kvit, kvit!" lauloi jo tytönkin puolella. "Kvit, kvit, kvit,
kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" laulettiin joka haaralla ja kuu he
katsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri.
-- "Voi, kuinka kaunista!" huusi tyttö ja katsahti poikaan. -- "Jumala
sinua siunatkoon!" lausui poika ja taputteli tyttöä.
Se tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis.
Sitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat
uneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko
heidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! -- ja nyt syntyi senlainen
tirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.
Mutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin
erittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne
kuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin
viimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi
tapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta
kummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin
toimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa
kertoa.
Arne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö,
joka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän
ensin mietti, mutta sitten hän kertoi:
"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin
jonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän
istui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle
noista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat
veden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta
samassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja
rupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni,
nosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme
lummenkukalla yli koko järven. -- Eikös ollut se kaunis uni?"
Tuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt
vuorostaan.
"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen,
etten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan.
Mutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja
äiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin
ylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut
siis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa
tiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se
olisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi
mennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän
leikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon
lintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä
olin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä
juoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven
tempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan
takana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä
lintu on!' sanoi hän, -- ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! --
Eikö ollut se aimollinen uni?"
Sitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he
häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt
veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja
kauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana
vartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän
pääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi:
"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään
pääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin
täällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä
pähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja
tuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. -- Olisihan se
kummallinen uni?"
Ja vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen
päättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja
sillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon
Arnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat
sitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden.
Arne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat
suoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa;
vähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien
menivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä
kepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia
ajatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen;
ajatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet,
ja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan,
joutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos
mailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan
lupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, -- käyköön sitten
kuinka tahansa.
Hänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa:
"Tunturein tuolle puolen." Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut
sanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon
liittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat
kummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän
kirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi,
nousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin,
vaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin
täytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään
aikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän
hämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän
sen oli kirjoittanut.
Yksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi
laulun.
Kymmenes luku.
Äidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä
helposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet,
joita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois
tuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä
veristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti
taas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan.
Eräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni
jonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti
ruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli
laskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun
samassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset
käsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä
tavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin.
"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!" -- "Niin, veikkonen,
kyllä minä näen!" -- "Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta
tuokkosellista!" -- "Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta
pensaista!" -- "Ah! oletko järjeltäsi!" -- ja tytöt ottivat toisiaan
vyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina,
tuskin he tohtivat hengittääkään. "Ei suinkaan siellä mitään ollut;
ruvetaan poimimaan." -- "Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!" --
Ja nyt he poimivat. "Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan
tänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!" -- "Olen käynyt kummin
luona..." -- "Senhän jo kerroit; -- mutta eikö ole mitään hänestä,
ymmärräthän?" -- "On kyllä!" -- "Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo
pian!" -- "Hän on taaskin käynyt siellä meillä!" -- "Älähän nyt?" --
"Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään,
mutta minä menin ylös ullakkoon piiloon." -- "Ja kuinka sitten? tuliko
hän jälessäsi?" -- "Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän
on aina niin ilkeä, tuo isä." -- "Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä,
istu, tänne näin, viereeni! -- No, sitten hän tuli?" -- "Niin, mutta ei
hän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli." -- "Joka sana!
kuuletko, jok'ainoa sana!" -- "Pelkäätkö minua?" hän kysyi. "Mitäpä
minä teitä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitkä aikeet minulla
on", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. -- "Oikeinko
viereesi?" -- "Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni." --
"Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!" -- "Minä olisin hänestä mielelläni
väistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi
hän..." -- tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. -- "No?
No?" -- "Tahdotko tulla vaimoksi minulle?" -- "Ha, ha, ha! -- Ha, ha,
ha!" -- Ja sitten kumpikin: "Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!"
Viimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi
äänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa:
"Kuules? -- eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?"
Joko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin
hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili.
Hetken kuluttua toinen taas kysyi: "Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi
sitten mitään?" -- "Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin
aina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki." -- "Mutta
äitisi?" -- "Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin
kova kuin muulloin." -- "Niin -- kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?"
-- "Tietysti." -- Taas tuli pitkä äänettömyys.
"Kuulehan?" -- "Mitä niin...?" -- "Luuletko minulle tulevan
tuonlaista?" -- "Tottahan nyt!" -- "Älä hulluja!... Eli, sinä?
Ajatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!" -- Hän kätki kasvonsa.
Tuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta.
Hetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet
Arnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli
hyvillään. --
Muutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi
Kampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle.
"Ota itsellesi kumppani jo", lausui Arne.
Itse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut
käsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden
rakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä
taidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen;
myöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten
pariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein
ikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään.
Sattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa
sahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne
mietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi.
Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä
hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän
kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda
häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi
Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole",
lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei
Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.
Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa;
Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he
keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta
Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat
hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi
kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja
juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne
ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista
vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan
kun osuivat kahdenkesken olemaan.
Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika.
Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja
pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin
Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi
paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" -- "Eli sen sanoi; mutta
ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." -- Muutamia
päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin
paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman
hiukan enemmän.
Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne
sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika
senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat
tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen
sitten nähneet?" -- "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." -- Arne
pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen
kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet
karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että
tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin
käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: _"Tuittupäisen
miesparan korjaama."_
Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa.
Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä
nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman
jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan
kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti
tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin
pian kuin kevät tuli.
Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla
sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen.
Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin!
Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" -- "Onko tuo nyt sitten niin
merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. --
"Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. -- "No, miksikäs ei sinne
yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" -- hän katsahti vähän ylös
työstään. -- "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse -- Bård, joka löi isäsi
vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" -- "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin
vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?..."
Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen
ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä
kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina
loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän
mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta
ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen
tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä
menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä
paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi
saattoi, -- hän se oli.
"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja
päätti samassa tehdä lähtöä.