vaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo
etsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt
kuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi
ylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla
äänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi
hänen ylitsensä...
... "Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin;
eilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä
näin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua
puhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle
puhua!... Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala!
älä anna minun sitä enää koskaan nähdä!" -- Kauan viipyi ennenkuin hän
saattoi enempää sanoa. "Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin
sinun ryypiskelevän!... äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni,
päihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka
huoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua;
minä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä;
olin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni... Arne, Arne! Minä
kävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään
kohdalla kylläksi syvä..."
Hän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa.
"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja
neljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin
oven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen
olleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään... Arne, tänä
yönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en
tohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!... En tiedä kuinka osuin
tänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni,
että sinä olisit täällä!"
Arne koki häntä rauhoittaa. "Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?"
-- "En, siitä saat olla huoletta." -- "He olivat varmaankin ilkeitä
sinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?" -- "Eivätkä olleet, minä
vaan olin pelkuri", -- hän lausui painolla sen sanan. -- "En voi
lainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä
he sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa", -- ja
hän alkoi taaskin itkeä. -- "Ethän sinäkään koskaan sano minulle
mitään", lausui Arne lauhkeasti.
"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista
tottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua
alkuun!... Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme
kärsineet niin paljon yhdessä..." -- "Eiköhän tuo muuttune parempaan
päin", kuiskaisi poika... "Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle
saarnan." -- "Jumala sinua siitä siunatkoon!"
... "Arne, sinä?" -- "Mitä niin?" -- "Minulla on sinulle jotakin
puhuttavaa." -- "Puhu sitten, äiti." -- "Minua painaa suuri synti sinua
kohtaan; minä olen pahoin tehnyt." -- "Sinäkö, äiti?" -- ja tuo, että
hänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään
synnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää
tehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja
puhkesi itkuun. -- "Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei
ollut kuntoa toisin tekemään." -- "Oh, et sinä koskaan ole minua
kohtaan pahoin tehnyt." -- "Olen kyllä -- Jumala sen tietää: mutta se
oli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy
antaa se minulle anteeksi, kuuletkos?" -- "Kyllä minä sen annan sinulle
anteeksi." -- "Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle...
mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!" -- "Kyllä, kyllä,
äitini!" -- "Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea
sinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut." -- "Herra
Jumala; älä puhu tuonlaisia äiti!" -- "Nyt minä olen iloinen, että olen
saanut niin paljon sanotuksi." -- "Tästä lähtein me puhelemme enemmän
keskenämme, äiti!" -- "Sen teemme, -- ja luethan sinä minulle saarnan?"
-- "Luen, varmaan." -- "Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!" --
"Olisi luullakseni parasta mennä kotiin." -- "Niin, mennään vaan
kotiin." -- "Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?" -- "Isäsi on
maannut tässä luhassa ja itkenyt." -- "Isäkö?" -- kysyi Arne ja kävi
kalveaksi. -- "Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin
ristille..." --
"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?"
Kahdeksas luku.
Siitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua
äitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle.
Hän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein
oli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt
sitä, jota hän syvimmästi ajatteli, -- ja tässä on eräs laulu siitä
ajasta:
Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
Sisällä en mä voinut olla;
Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin
Mun metsikön tuon takalolla.
Mut sielläpä sääski ja muurahainen
Häiritsivät, vieläpä ampiainen.
"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?" -- sanoi
äiti, istui lakalla.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
Sisällä en mä voinut olla;
Niityllä mä laittelin laulelmiin,
Mit' tuolla voi mielehen tulla;
Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo
Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo.
"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin", --
sanoi äiti, otti sukat jaloistaan.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
Sisällä en mä voinut olla;
Helteestä mä ennätin laituriin --
Joella ja sen karikolla
Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun
Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun.
"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen", -- sanoi äiti, löi
heinäkasaa haravalla.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
Sisälle en mä voinut jäädä;
Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin
Ett' tuuli sais huuhtoa päätä.
Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun
Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun!
"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse",
sanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
Aurinko paahtoi kartanolla;
Virralle ma soutuhun tartuin kiin':
"Ah, tuoll' lepo voi toki olla!
Siell' upposin virtahan, saattamaton." --
"Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on."
"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla", --
sanoi äiti, hän taittoi vuodettani.
Kuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se,
jota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin,
jonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän
sitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän
kaikin puolin tunsi hänen rajansa.
Lapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän
täysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja
uroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän
käyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka
tuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen
aikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein
leikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota
sanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi
juohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne.
Hän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli
jyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi;
vastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo
järvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata
vettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä
tiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa.
Arne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä
aurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen
meni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä
muodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit
näyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin
kiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä
laaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja
höyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki
paljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei
kuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan
luoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset
kaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova
pisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina
sille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä
loppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen
rakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä
suurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla
ikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi
ylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona
leikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja
siinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki
synkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi,
niityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi
möhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt
auringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen
löysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet
katselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät
ulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat
syöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä,
mutta eivät käyneet kiinni.
"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen
viimein toki päästää." -- Arne säikähti; joku oli istautunut aivan
hänen taakseen. -- "Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä
vaan", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren
tytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. -- "Älä nyt itke enää; rumaa
on itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse." Se oli
lauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. -- "En minä sitä
itke." -- "Mitä sinä sitten itket?" -- "Sitä etten enää saa olla
Mathildan kanssa."
(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen,
että eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.)
"Eihän sitä voinut iankaiken kestää." -- "Ei, mutta yhden päivän vielä,
isä hyvä!" -- ja nyt hän itki ääneensä. -- "Parasta kun tulet mukaan
kotiin; -- ehkäpä onkin jo myöhäistä." -- "Myöhäistä? Miksi niin? Onko
kummempaa kuultu? -- Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja
talonpojan tyttärenä sun olla pitää." -- "Voisinhan olla talonpojan
tyttö vaikka sinnekin jäisin." -- "Tuota et ymmärrä." -- "Minä olen
aina käynyt talonpoikaisessa puvussa." -- "Ei se ole siinäkään." --
"Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti." -- "Ei siinäkään."
-- "No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on", lausui tyttö ja
hymyeli. -- "Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on
liian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa
ei ole ollenkaan ajatuksia", -- ja taas hän itki. -- "Voi sinua,
pikkuinen tuuliviiri sinä olet!" -- "Sitä ei pappi koskaan sanonut." --
"Ei, mutta nyt _minä_ sen sanon." -- "Tuuliviiri! Onko kummempata
kuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri." -- "Mitä sinä sitten
tahdot olla?" -- "Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä
tahdo olla mitään." -- "No niin, älä sitten ole mitään." Nyt tyttö
nauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: "Se on sinulta hyvin
pahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole." -- "Herra Jumala kun
et itse tahdo mitään olla, niin!" -- "Tahdon minä sentään jotakin
olla." -- "Hyvä, -- ole sitten jotakin." -- Tyttö nauroi. Vähän ajan
päästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: "Noin ei pappi minusta
koskaan pilkkaa tehnyt." -- "Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi." --
"Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi." --
"Jopa se olisikin varsin hullua." -- "Happamesta maidosta ei koskaan
tule rieskamaitoa." -- "Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään." --
Tyttö purskahti nauruun. -- "Tuolla tulee äitisi." Nyt hän jälleen kävi
totiseksi.
"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se
papinrouva on", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. "Pane
joutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko
tänä yönä. -- Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä
olisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja
joka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta!
-- Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana
pitää leivän juurta paneman." -- "Kirstua ei ole vielä tuotu", vastasi
mies, yhä pitkällään. -- "Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä
tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta
nyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!" -- Hän kiirehti
eteenpäin ja tyttö jälessä. -- "Tulehan jo, tule!" kuului alhaalta. --
"Oletko jo tappia katastanut?" kysyi Bård yhä pitkällään. "Olen, se on
jo kiinni", -- ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan.
-- "Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea
olemaan!" -- "Minä odotan kirstua." -- "Hyvä ihminen, kuulethan, että
se jää tänne toistaiseksi." -- "Tuolla se jo tulee." Kärryjen rätinää
kuului. -- "Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi
kerran kirkkoon tullaan." -- "Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin
mukaan nyt." -- Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen
luokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas
veneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi
sen yksinään alas.
Mutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä
hiuksilla: se oli papintytär. -- "Eli, Eli!" huusi hän jo kaukaa.
"Mathilda! Mathilda!" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös
toista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät
toinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän
oli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. "Sinun pitää ottaman
Pippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman
Pippi... kyllä sinun pitää! -- ja sitten sinun tulee muistaa minua --
ja hyvin usein soutaa... soutaa... soutaa... tänne minun luokseni"; --
ja nyt he itkivät kumpikin kovasti. "Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso
siellä enää!" kuului alhaalta. "Mutta minä tahdon tulla mukaan sille
puolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!" "Niin, niin, tule mukaan!"
ja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne
veneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä
ja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla.
Hän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle
puolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka,
niinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi
silmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja
hän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä,
seurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein
kauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän
ensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen
mukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua
palasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti
katsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen
säteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan
enää istui ja katseli häntä vedessä. "Nähneekö hän minua?"
Arne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen,
mutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä,
kesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi
tuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja
katselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli
juuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla
kävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti
paremmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo
eroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi.
Yhdeksäs luku.
Rakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja
vanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin
oli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon
taikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan,
sillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois,
ja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen
tunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt.
Hän Venelilla hyppäsi nopeaan
Vastaan armastaan.
Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi:
"Oi terve, oi!"
Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi:
"Kun kesk'kesähän
Leikkii, tanssii hän,
Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!"
Hän seppeleen sinikukkasista luo;
"Silmän' ovat nuo."
Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää:
"Hyvästi jää!"
Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää:
"Kun kesk'kesähän j.n.e."
Hän laittaa toisen kiehkuran: "Tään nyt sain
Keltakutristain!"
Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun
Hän suuteluun.
Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun.
Hän kiehkuran laittavi liljoista:
"Käten' oikea!"
Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs:
"Täss' on vasen käs!"
Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs.
Hän palmikoi kukkia, joita vain sai:
"Koht' on kaikki kai!"
Silmistä ves' seppelihin pisaroi:
"Noist', oi valikoi!"
Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi.
Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton:
"Tää hääkranssin' on!"
Solmeemminen sormetkin sineää:
"Oi, ottaoe tää!"
Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää.
Hääseppelen työssä hän aina askaroi,
Minkä hän vain voi.
Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois,
Nyt kukkia vois?
Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois.
Kun kesk'kesähän,
Leikkii, tanssii hän,
En luullut hänen sitten seppelt' tekevän.
Surumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri
hänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa
jotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat
yhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua "tunturein
tuolle puolen", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: "Kaiketi
siitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan
rohkeutta." Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan
lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi
vakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen
olon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä
hänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin
hiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui
kiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän
noiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan.
Siinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli
kahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin
nojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli
rikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että
jonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia
tyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä
kestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi;
sillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset
häntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin,
vanhat ja nuoret häntä siksi.
Kummi ja Arne olivat hyvät tutut, ja kummi piti hänestä hänen
laulujensa tähden. Nyt kutsui hän Arnea tulemaan mukaan pähkinän
poimintaan. Arne punastui ja kielsi; ei hän ollut tottunut olemaan
naisten seurassa, sanoi hän. "Niinpä saat itseäsi siihen totutella",
vastasi kummi.
Ei Arne moneen yöhön voinut saada unta tämän asian tähden; ujous ja
halaminen taistelivat hänen povessaan; mutta kuinka lienee ollutkaan,
mukaan hän vaan tuli ja oli lähes ainoana nuorena miehenä noiden
kaikkein naisten joukossa. Kieltämättä tunsi hän itsensä petetyksi; ne
eivät olleet niitä, joista hän oli laulanut eivätkä niitä, joita hän
oli arastanut tavata. Ne pitivät senlaista elämää, ettei Arne
ikipäivinään ollut mokomata nähnyt, ja mikä häntä ensinnäkin
kummastutti oli heidän merkillinen nauruhalunsa; he saattoivat nauraa
tuiki tyhjälle, ja niin pian kuin vaan kolme nauroi, nauroi viisi
ainoastaan sentähden että kolme nauroi. Kaikki he käyttivät itsensä
juuri kuin olisivat he jokapäivä yksissä olleet, ja kuitenkin oli
joukossa niitäkin, jotka sinä päivänä vasta ensi kertaa näkivät
toisiansa. Jos he ylettyivät siihen oksaan, jota he hyppien
tavoittelivat, niin he nauroivat, ja elleivät he taas ylettyneet, niin
he myöskin sille nauroivat. He tappelivat koukuista, jolla pähkinöitä
vedettiin alas; ne jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka sitä eivät
saaneet, nauroivat myös. Kummi linkutti jälessä keppineen, ja teki
heille kiusaa niin paljon kuin voi. Ne, jotka hän saavutti, nauroivat
sille, että hän heidät saavutti, ja ne, joita hän ei saavuttanut,
nauroivat sille, ettei hän heitä saavuttanut. Mutta kaikki he nauroivat
hänelle sentähden, että hän oli totinen, ja kun hänen nyt täytyi
nauraa, nauroivat he sille, että hän viimeinkin nauroi.
He istautuivat viimein korkealle kukkulalle, kummi keskeen ja kaikki
tytöt ympärille. Näkyala oli laaja joka haaralle; aurinko paahtoi;
mutta siitä he eivät lukua pitäneet, viskelivät pähkinän hilpeitä ja
kuoria toisiensa päälle ja antoivat kummille sydämykset. Kummi
häristeli heille ja huimi kepillä ympärillensä niin pitkälle kuin
ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä jotakin kertomaan, olletikin
jotakin lystillistä. Mutta saada heitä kertomaan taruja näytti olevan
vaikeampaa kuin irralleen pääsneiden vaunujen pysähdyttäminen
myötämäessä. Kummi alotti; moni heistä ei tahtonut lainkaan kuunnella,
sillä he tunsivat hänen tarinansa entuudesta; mutta lopulta he sitä
kuitenkin kaikki tarkkasivat. Ja ennenkuin he asiasta tiesivätkään,
olivat he jo täydessä touhussa kertoa miten paraiten taisivat. Nyt
Arnea taas ihmetytti, että heidän kertomuksensa olivat yhtä
yksivakaisia, kuin he itse tätä ennen olivat meluavaisia. Enimmäkseen
koskivat ne rakkauden seikkoja.
"Mutta sinulla, Ålse, on eräs hyvä taru, sen viime vuodelta muistan",
lausui kummi kääntyessään erääsen hilpeään tyttöön, miellyttävällä,
pyöreähköllä muodolla; hän palmikoitsi nuoremman sisarensa hiuksia,
joka piti päätään hänen helmassaan. "Sen, luulemma, muutkin tuntevat",
vastasi hän. -- "Kerro se kumminkin", pyysivät he. -- "En minä tahdo
teitä kursailemaan edessäni", vastasi hän, ja kertoi ja lauloi
palmikoitessaan:
"Oli täysi-ikäinen poika, joka kävi paimenessa, ja hän ajoi karjaa
halusta leveän joen vartta ylös. Kun hän tuli ylemmäksi, oli siellä
kallion kylki, jonka kärki pisti niin pitkälle ulos jokeen, että hän
saattoi hyvästi huutaa joen toiselle puolelle. Sillä siellä vastapäätä
paimensi eräs tyttö, jonka hän kaiken päivää saattoi nähdä, mutta jonka
luokse hän ei voinut päästä.
"Mik' on nimes', tyttö sä lammasparven,
Neulehen laittaja, soittaja sarven?"
Hän uudisti kysymyksen monena päivänä, ja vihdoinkin hän eräänä päivänä
sai sille vastauksen:
"Kuin sorsanen, ui nimen' aaltojen päällä;
Sa, poik', yli souda, mä varron täällä!"