pane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt"; hän itki
ja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja
lohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään
vastata. "Sinä et koskaan saa minusta luopua", nyyhkytti äiti. --
Silloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut
näinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos
poikansa hänestä nyt luopuisi. "En koskaan, en koskaan", kuiskasi Arne
ja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He
jäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili
ääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he
itkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti:
"Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi."
Arne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui
päre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen
viereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta:
Pois viha, Herra armias, jo heitä;
Kostajan' ällös rangaisko sa meitä!
Meit' älä anna synnin kuoloon panna.
Kosto pois kanna!
Viides luku.
Arne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa
ja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi
kahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän
lainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä
otti.
Pappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: "sillä paikkakunnan
tulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan." Arne ei siihen
mitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti
hän tämän laulun:
"Kili, pikku karitsa!
Vaikka kyllä on kamala
Kiipeillä kalliota,
Tok' kello ohjeeks' ota!
Kili, pikku karitsa!
Turkistas ota vaari sa;
Äit' äärell' iltakeiton
Siit' tehdä tahtoo peiton.
Kili, pikku karitsa!
Koita kohta jo lihota;
Kun kylliks' ehdit kasvaa,
Saa äiti kaaliin rasvaa."
Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän
varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon
keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan.
"Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti.
"Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen
kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt
äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa
puolustaa.
Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut,
että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo
saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?
Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti
häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri
äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?
Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä
lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian
paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti,
kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua
lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut
häneltä tehdyksi.
"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas
äidin luokse." -- Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä
välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:
"Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan;
Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan.
Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo:
Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.
Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin
Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin,
Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, --
Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.
Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa;
Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa.
Ja kettuun susi syöksi -- sai kuolon kumpainen,
Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.
Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois!
Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois.
Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai;
En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai."
Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa
heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta
äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta
työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän
ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.
Hän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli "Tunturein tulle
puolen!" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta
päästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin;
sitten hän jätti koko laulun.
Mutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa
miellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä
puhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta
saakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli
heistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan
hänestä pahaa.
Kaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota
sanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella,
mutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt
pari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi.
"En osaa", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies
jälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: "Kuinka tulit sinä tämän ainoan
laulun oppineeksi?" -- "Tulimmahan vaan", vastasi mies.
Arne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti
itkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut
sitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi
äidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. -- "Mitä
sinä itket, äiti?" -- Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa
äännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen
niin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu
tarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Mitä sinä itket,
äiti?"
"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä"; mutta nyt hän itki vielä enemmän.
Arne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin
saattoi: "Jotakin sinulla on, jonkatähden itket." Taas tuli hiljaisuus.
Äiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut
sanonut eikä mitään tiennyt. "Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi",
lausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olenhan minä ylipäätään niin
onnellinen", ja taas hän itki.
Arne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän
istautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. "Kunpa edes tietäisin
minkätähden itken", lausui Arne.
Mutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi:
On Ingrid köyhä, ei hopeaa
Eik' kultaa häll' olekaan,
Villaista huntua pientä vaan
Äitinsä hän talleltaa.
Painettu kirjava huntu vaan
On hällä linnikoton,
Vanhempain muisto se hälle on
Siis kallehin päällä maan.
Hän vuoteen kahtehenkymmeneen
Sit' tahoo ei kuluttaa!
"Ma kannan kerta tuot' ihanaa,
Kun käyn mä vihkimiseen."
Ja vuoteen kolmehenkymmeneen
Viel' olla se säilyss' saa!
"Sen vast' otan, koska seisahtaa
Suo Herra mun eteheen."
Ja vuoteen neljähänkymmeneen
Äit'-armahan hän kutomaa
Tuot tallels' -- "Etpä, ah, tulla saa
Sa morsius-pukimeen."
Kun sykkivin nyt sydämin hän käy
Sit' arkustaan hakemaan,
Voi kummaa, sielläpä lankaakaan
Hunnustahan tuost' ei näy.
Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut.
Hän meni ylös Knuutin luokse.
"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. -- "Eikä ole." -- "Onko sulla isää?"
-- "Eikä ole sitäkään." -- "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?"
-- "Kylläpä siitä jo aikoja on."
"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" -- "Eikä niitä
montaa ole." -- "Onko täällä ketään?" -- "Ei ole täällä." -- "Mutta
siellä kotipaikkeillasi?" -- "Eipä ole sielläkään."
"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"
"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."
Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin
vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala,
ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän
paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, -- ja
kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti
rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan
nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin
sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän
väliä pitänyt!" -- Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias
Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"
Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän
alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja
jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven,
mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi
hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen
kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.
Kuudes luku.
Muutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä
aikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa,
lähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten
kuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä.
He eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta
se varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat.
Kerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen
jälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja
joka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli.
Hän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein
hän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli
hän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle.
"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata
niin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän
valoon", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä
_häneen_. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren,
pyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä
silmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet
turpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän
piti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli
kaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla.
Ihmiset häntä sanoivat "Suurisuuksi", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo
oli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan.
"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin
luulisimmekaan... Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä
työstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in.
'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun
hän oli kauppansa lopettanut -- ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä!
-- heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton
mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!...
"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys -- kyllähän te
hänen tunsitte? -- suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli
liiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja
hypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli
Suurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta!
Suurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka
herroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä
ja kiroilla, jotta mailma musteni -- hevonen lensi kuitenkin kaikkia
ovia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat -- sillä se oli
umpisokea!
"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa,
juuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta
äläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä
kuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf.
Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!
"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen
hyvään päivään.
"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä
kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri
perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän,
'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'
"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä
puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä
puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien,
joka vie soramäen yli, vanhan tien?
"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina,
niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt
jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan
jumaliseksi ruvennut, -- hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä
kaikesta syntyi nyt puhetta.
"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien
sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden
olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea
tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta.
Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada
pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten,
sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi
miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen
asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin
väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti
selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, -- Nimismies
matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen
luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti
luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha.
Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin
kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.
"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut
semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes
lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, -- tietysti
kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja
manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi
nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan
samassa huoneessa luurangon kanssa?' -- 'On kyllä minussa siihen
miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet
yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti
Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja
kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen
piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään
hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi
laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä
laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on
ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin
voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi
nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen',
vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä
nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi:
'Tulen kyllä jälleen!' -- Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa
syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui
Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään..."
Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs,
savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen."
-- "Niin tulikin."
Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut
silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen
puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä
viimein kumminkin tule päivän valoon." -- "Ei, mutta minäpä teille nyt
kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja
pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.
"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi
maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä
niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.
"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en
anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on
valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. -- 'Ellet tuki suutasi
hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. --
'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä
mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. -- 'Niinkö luulet?'
poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani
kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.
"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden.
-- 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. -- Mutta kun he tulivat
ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä
niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä
välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon
minä!' -- vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle
selkään kuin pienelle lapselle."
"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä
isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.
"Nytpä kerron minä _Teille_ jotakin", lausui Arne; hän nousi
seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa.
Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä
vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi:
"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin
pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä,
kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä
isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' --
'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä
tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni
tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi
hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän
tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin.
Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi
pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä
pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin.
He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla
hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla.
Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin
sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin
ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei
ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä
tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota
hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella
penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa
tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja
poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui
Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin
ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu,
synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen
haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä
kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla
naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. -- 'Ohoh,
jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin.
Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi
taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui
Jumala, -- ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki,
olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea
pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään.
Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada
kiinni Jumalan vaatteista."
Arne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa.
Seitsemäs luku.
Oli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään
juonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko
vuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja
puheli itsekseen.
"... Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana
ollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän
kuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen -- pelkuruudesta sekin
oli; -- rupesin lukemaan -- no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä
kätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut
äitiä isältä -- pelkuruutta! Etten sinä yönä -- uh! -- pelkuruutta! --
olisin kenties odottanut, kunnes _äidiltä_ oli henki otettu; -- sitten
en tullut toimeen kotona -- pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni
-- pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan -- pelkuruutta!
Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä
kaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi
kammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen
sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta
sentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa -- kirottua
pelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan
ajatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, -- ja
tämä on runoilemista!
"Olisin tahtonut itkeä, -- itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi
muuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys
hys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos
ne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään
kaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan
raivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi,
uhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi
kuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla
senlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin
tuskaani tukehuttaa. -- Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join
yhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join!
Pelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian
suurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!"
"... Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian
pelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan -- niin minä uskon
Jumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua
estää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos
koettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos
koettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin
maitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta
eikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. -- Jos
koettaisin! -- hyvillä, lauhkeilla kirjoilla -- pelkään voimakkaita --;
kauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja
luen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä
välin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta
velttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos
koettaisin!"