NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II
Jyväskylässä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa,
1879.
SISÄLLYS:
Arne, kirj. Björnstjerne Björnson
Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar
Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia
Veliviha, kirj. Berthold Auerbach
ARNE
Ensimmäinen luku.
Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki
raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret
kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju;
mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä
ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi
ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.
"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan
tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas
nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös
eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi
valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa;
kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; -- "mitähän jos
verhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Me
siihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silitteli
partaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseli
epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen
päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään.
"Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan
olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan.
Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan",
kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin;
"tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä
vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän
vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He
kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten.
"Siinä on siunausta", lausui koivu.
Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun
kipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa
vuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri
kirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi
kanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen
niin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire,
nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi
ja jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään,
minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun
kanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti,
hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt
sinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta,
etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti
pikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin
herttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron
mennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään
rukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohotti
puro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan ja
katajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas
suurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja
muisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.
Olihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva
oli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi
taas matkaan. "Rohkeutta!" huusi kanerva.
Kataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän
siinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli
pystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin
kovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. "Ellet sinä
huoli minusta, niin minä huolin sinusta." Honka koukisti vähän
varpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten
toista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä,
ja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt,
sitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen
tuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään
koko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi
nyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika
vauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja
päivänpaisteella. "Mitä ihmettä se nyt taas on!" lausui vuori, kun
kesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut
visertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja
huusi.
Tulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan
yli. "No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!" huusi kanerva, --
ja poissa hän oli. "Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee", ihmetteli
kataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. "No
eikös vaan, no eikös vaan!" kirkui hän ja katosi. "Mikä katajaa tänä
päivänä vaivaa?" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän
helteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli.
"No eikös vaan!" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä
kummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. "Mitä ne
kaikki muut näkevät enkä minä näe?" saneli koivu, nosteli varovaisesti
liepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa
ylös vuoren reunalle. "O-hoo! -- seisooko täällä vuoren harjalla koko
metsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa",
riemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet
vierielivät. "Semmoista se on, kun perille pääsee", arveli kataja.
Toinen luku.
Ylhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli
Margit, -- ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista
vuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa;
hänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että
joko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä
pitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan,
siksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani
viulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle
päähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli
jalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla
lakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. "Ho!" huusi hän.
Kun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti
kuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi
hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta
jäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti
riisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi
Margit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen
piti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän
tullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli
täyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin
suurilla, raskailla silmillään.
Kuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä
sinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja
kuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä
paljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja
tahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä
tuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi!
Vähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se
niin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi
kipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. "Eihän se ole kuin
karitsa", sanoi äiti. "Niin, mutta se on kipeä", nyyhkytti Margit.
Siitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille
sen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä
kesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat
olla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin
vallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen
juuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin
likelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi
kalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä,
kuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli
eivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun
he taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja
lausui: "Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!"
Tuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta
Räätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti
lopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan
puhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen
hyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät
lisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä,
jonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon.
Mutta siihen aikaan se juuri oli, kun Kampenin torpan tyttäreltä
vietiin lapsi ristittäväksi. Sille pantiin nimeksi Arne, ja
Räätäli-Niiloa mainittiin lapsen isäksi.
Samana iltana oli Niilo suurissa häissä; siellä hän joi itsensä
juovuksiin. Hän ei tahtonut soittaa, vaan tanssi myötäänsä ja salli
tuskin muiden olemaankaan laattialla. Mutta kun hän vaati Böen'in
Birgitiä tanssimaan, kieltäytyi tämä tulemasta. Niilo päästi pahan
naurun, pyörähti kantapäällään ja iski kiinni ensimmäiseen tyttöön,
joka sattui siinä likellä olemaan. Tämä ponnisteli vastaan. Niilo loi
silmänsä alas häneen; se oli pikkuinen mustaverinen kirpakka, joka
kaiken iltaa oli istunut ja tuijottanut häneen ja nyt oli käynyt hyvin
kalveaksi. Niilo vähän kumartui ja kuiskasi: "Etkö sinä minun kanssani
tule tanssimaan, Karina!" Vastausta ei tullut. Hän uudelleen. Silloin
tyttö vastasi yhtä hiljaa, kuin hänkin kysyi: "Se tanssi saattaisi
mennä pitemmälle kuin toivoisinkaan." -- Niilo astui verkalleen pois,
mutta tultuaan keskelle laattiaa teki hän hypyn ja tanssi nyt yksinään
Hallingenia. Ei kukaan muu tanssinut; he seisoivat hiljaa ja katselivat
hänen tanssiaan.
Sitten meni hän ullakkoon, pani pitkäkseen ja itki.
Margit istui kotona pienen poikansa kanssa. Hän kuuli puhuttavan
Niilosta, kuinka tämä kulki tanssista tanssiin; hän silmäili poikaansa
ja itki, silmäili taaskin poikaansa ja oli iloinen. Ensimmäinen sana,
jonka hän pojalleen opetti, oli isä; mutta sitä ei hän tohtinut tehdä
silloin kun äiti tai äidinäiti, joksi häntä nyt sanottiin, oli luona.
Siitä oli seurauksena, että poika rupesi sanomaan äidinäitiä
isäksi. Margit näki paljon vaivaa, ennenkuin hän sai poikansa siitä
tavasta luovutetuksi, ja sillä hän taas herätti pojassaan aikaista
ajatuksen-juoksua. Ei hän vielä ollut varsin iso, kun jo tiesi, että
Räätäli-Niilo oli hänen isänsä, -- ja tultuaan siihen ikään, jolloin
seikkailukset miellyttävät, sai hän myöskin tietää, minkä tapainen
mies tuo Räätäli-Niilo oli. Äidinäiti oli kivenkovaan kieltänyt hänen
nimeänsäkin mainitsemasta; hän ahkeroitsi vaan saada Kampenin
torpantilaa julistetuksi itsenäiseksi taloksi, että tyttärensä voisi
siinä poikineen hyvin elää. Hän käytti tilanomistajan köyhyyttä
hyväkseen, lunasti torpan vapaaksi, maksoi vuosittain velkaansa ja
toimitti työnsä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut
miehestään leskenä. Tila otti hyvin hyötyäkseen; pian he siinä jo
saattoivat elättää neljä lypsävätä, ja kuusitoista lammasta, jota
paitse he omistivat puolet hevosesta.
Räätäli-Niilo kuleksi sillä välin paikasta paikkaan tienoolla.
Sisääntulot häneltä olivat vähentyneet, osittain siitä syystä, että
hänellä oli vähemmän halua työhön, osittain taas siitäkin, ett'ei
hänestä enää pidetty niin paljon kuin ennen. Sitä enemmän hän nyt
viuluaan soitteli, joutui sen kautta aina useimmin juominkiin, ja
samalla tappeluihin ja huonoille päiville. Olipa niitäkin, jotka olivat
kuulleet hänen jo valittelevan.
Arne saattoi olla noin kuusivuotias, kun hän eräänä talvisena päivänä
telmi sängyssä, jossa oli asettanut täkin seiliksi ja piti kauhalla
perää. Äidinäiti istui tuvassa ja kehräsi, oli omissa ajatuksissaan ja
nyökäytti väliin päätään, ikäänkuin olisi se niin varmaa, jota hän
ajatteli. Poika tiesi, ettei hänestä vaaria pidetty, ja nyt hän lauloi,
niinkuin hän oli sen oppinut, laulun Räätäli-Niilosta, niin raaka ja
hurja kuin se olikin.
Jos eilen tänne et saapunut sa,
on korviis tullut kraatari Niilo, mies kopea.
Myös tiedät, joll'et saapunut nyt juuri,
minnekkä kourista sen lensi Knut suuri.
Katolle karjetan. -- Näin Olli Oseni'stä:
"Kun vasta sun sinkoan, pussihisi ruokaa pistä."
Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies,
ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties.
"Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon,
mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon."
"Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta;
-- Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta."
Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin.
Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.
Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen.
Väsytkö Bugge parka? -- tää tanssi on tulinen.
Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin.
"Mitenkä syljet, mies sä!" -- "Voi, kuinka ma keikahdin!"
Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta
niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:
Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa?
Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?
Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan?
Koht' impyenä lähde, -- tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.
Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä
ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui;
"neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä
värssyä."
Räätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin
ennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla.
Silloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he
kuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he
niitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He
antoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei
saatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi
pyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; "hän
oli kuitenkin parhain." Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät
kehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri
oli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja
lakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä
huomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat
niin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat
pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon
korkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla,
ruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla,
pitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän
toiselle puolelle, -- se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän
loi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja
Niilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti
ruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui
sinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös
jälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan
niinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai
aina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi
saappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä.
Väki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi
hengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän
välitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja
kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen,
kumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan,
suoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli
taaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä
ajattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä
uudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja
taaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei
tahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois
nuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein
pitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto
ja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä;
silloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle
viisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus.
Amerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän
tahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi
palkkaa, mitä vaan tahtoisi. "Mihinkäs mentäisiin?" tiedusteli Niilo;
joukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. "Ulos mailmaan",
oli vastaus. "Koska?" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin,
tapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. --
"Viikon päästä, kun palajamme", kuului vastaus. -- "Kenties olen
silloin valmis lähtemään", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin
rahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan
seisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi
häntä saada penkille istumaan.
"Vähät siitä", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita
laattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada
"hyppy-polskaa."
Tytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja
pitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli
tummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle
kätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti
suutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön
hänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja
kasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla
seisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään -- --
Niilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut
varomattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti,
että nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa
nousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja
itki kovin.
Suopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen,
joka vielä tanssi. "Saat tauota hetkeksi", sanoi mies. Niilo ei ollut
kuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi
itsensä irti ja katsoi häneen. "Minä en sinua tunne", sanoi hän
naurahtaen. "Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan", sanoi
suopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä
varoa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi
samassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä.
Kampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut
kivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen
kerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. "Niin on
sinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin
sitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa."
Tuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi
kompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli,
kun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: "Nyt se on tehty." Mutta
samassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut
siitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen
kauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat
piirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu
vaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin
totiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni
hän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli
lukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin
lasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea;
pelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden
lävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika;
niillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä
kynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne
särkyivät että läjähti; -- tuolla ne nyt olivat laattiassa...
Poika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo
äidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi
miestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista
kantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan
auki heidän jälessään, ja huone jäähtyi.
Vuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri
ympärillä ja itki; "nostakaa häntä varovasti sänkyyn", pyysi hän ja
auttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet
hänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa
alla joka kitisi. "Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat", ajatteli poika,
mutta ei hän sitä ääneen lausunut.
Kolmas luku.
Se tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää
senjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli
Amerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin
oihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: "Anna
heidän mennä helvettiin!" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi
vastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä:
"Anna heidän -- mennä."
Tuonnempana talvea pääsi hän senverran voimiinsa, että saattoi istua
ylähällä, vaikka hän tosin iäksi oli terveytensä menettänyt. Kun hän
ensimmäisen kerran kykeni oikein istumaan, otti hän viulunsa esiin,
viritti, mutta tuli niin liikutetuksi, että hänen täytyi mennä sänkyyn
takaisin. Hän oli harvapuheinen, mutta muuten hänen kanssaan tuli hyvin
toimeen, ja aikaa voittain hän jo rupesi poikaa luettamaan ja ottamaan
työtä kotiin. Kylään ei hän mennyt eikä niiden kanssa puheisin
ruvennut, jotka häntä katsomassa kävivät.
Ensimmältä toi hänelle Margit uutisia kylästä; sen jälkeen kävi hänen
mielensä synkeäksi; silloin herkesi Margit sitä tekemästä.
Tuonnempana keväällä istuivat hän ja Margit myöhempään kuin
tavallisesti ja puhelivat illallisen jälkeen. Poika ajettiin silloin
levolle. Jonkun aikaa sen jälkeen heitä kuulutettiin kirkossa, ja
sitten menivät he vihille kaikessa hiljaisuudessa.
Hän oli mukana ulkotöissä ja järjesti kaikki taidokkaasti ja tyyneesti.
Margit sanoi pojalle: "Hänestä on sekä hyötyä että iloa. Nyt tulee sun
olla kuuliainen ja siivo, että olet hänelle mieliksi."
Margit oli kaikessa surussaan sangen hyvin säilyttänyt kauneutensa; hän
oli punaverinen ja suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta, kun
niiden ympärillä oli sininen kehä. Hänellä oli paksunlaiset huulet,
ympyriäiset kasvot, ja hän näytti niin tanakalta ja terveeltä, vaikka
ei hänellä suuria voimia ollut. Siihen aikaan hän oli kauniimman
näköinen, kuin ennen milloinkaan, ja alituisesti hän lauloi, niinkuin
tapansa oli työtä tehdessä.
Iltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille
katselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä
ympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle
tehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka
kirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo
istahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen
perässä pitkin tietä kirkolle päin. "Ei liian pitkälle", sanoi isä.
Juuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin
kuuntelemaan. "Isä, minä kuulen soittoa." Isä kuunteli myöskin; he
kuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy
hämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen
rätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin
kirkosta. "Tule tänne poika!" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut
viipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun
taakse; poika jälessä; -- "ei tänne, -- tuonne!" poika joutuisasti
kyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he
ajoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa,
juopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka
monta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui
kaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni
poika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu
päässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa;
hän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan
istui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli
jälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana
ja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa,
viimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria
sylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä
alas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän
jälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös
ilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni.
Niilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se
oli poika, joka kömpi pensaasta esiin.
"Kuka se oli, isä?" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli
ilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti
vastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut.
Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: "Joko
mennään?" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt
ja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja
juoksi nuolen perässä. "Älä sotke niittyä", lausui Niilo jyrkästi.
Poika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli
jo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas
ja heitti kuperkeikkaa. "Älä sotke niittyä, sanon minä"; häntä
siepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä.
Sitten hän kulki hiljaisesti jälessä.
Margit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa
hänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat
vanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella
ja hymyeli: "Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet
haaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen." -- "Saattaisit kuitenkin vähän
siistiä itseäsi näin pyhäpäivänä", lausui Niilo, mennessään hänen
sivutsensa tupaan. -- "Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun
työt ovat tehtynä", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti
pukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin
hyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. "Älä siinä
vinguta!" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn.
Margit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. "Siellä tulee suuri musta
koira pihaan, se on niin ruma...!" -- "Suu kiinni, poika!" huusi Niilo
sängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; "hitto, mitä
elämää se poika aina pitää!" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin.
Äiti häristi pojalle. "Näethän, ettei isä ole roveissaan", lausui hän.
"Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit;
hän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa
oli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei
välittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. "Etkö tahtoisi
vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit uuhelleen,
hän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille
kyynäspäilleen ja tiuskasi: "Luuletko minun tahtovani särppiä sitä
sotkua?" -- Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti
tuvasta.
Heillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään
ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos
isää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun
ruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei
vieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan
maata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin
tuli. "Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?" kysyi Margit. "Se ei sinua
liikuta", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli
juovuksissa.
Sen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä
juopuneena kotiin. "Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi",
lausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä
pitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski
häntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se
Margitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja
vaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut
juuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. "Mitä
varten sinä aina juoksit mun perässäni?" uikutti hän ja itki. "Mitä
pahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?" --
"Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon", lausui Margit, "minäkö sinun
perässäsi juoksin?" -- "Niin, juuri sinä!" huusi hän ja nousi
seisoalleen, ja itkien jatkoi hän: "Nyt olet sen viimein saanut sille
kannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun
ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää
loistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut
matkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo -- ellette sinä ja se
kirottu poikasi olisi asettuneet tielleni." -- Margit koki taaskin
puoliaan pitää: "Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa
ollut." -- "Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!" ja hän löi
Margitia.
Kun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin
häpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta
piakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi;
viimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki
ja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin
syvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän
taaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan
mukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista.
Äiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle
mitään sanoa. "Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele", varoitti
hän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista,
ja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina
enemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti.
Tanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten
kotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet
nauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon
lauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää
parhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei
lauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse
niihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui
panemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä
ihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä
mieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi.
Äiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika
haki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät
auttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle
kauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä
kovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta
välttämään.
Äiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli
ylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että
hän oli perinyt isänsä ymmärryksen.
Tanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa
poikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja
räyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja
viimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit,
jotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä
tietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti
otti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta
senlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan
kaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle
mitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä
oli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta
silloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili
tunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se
tullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin
ennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli.
Kerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä
kaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan
ja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää
tällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että
poika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt,
mutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla,
tahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on
poissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin,
kuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli
itkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän
taukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi
poikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa
ottamaan ja vei sen ulos.
Pojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän
hyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan
ja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa
ollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan
ohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri
hänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin
virttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi
ruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta
koko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä
väliin. "Arne rankka!" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä
vasten. "Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän", lausui äiti ja
suuteli pojan hiuksia. "Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän",
puhkesi poika viimeinkin puhumaan. -- "Sinä tiedät, etten sitä te'e",
vastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin
helmaan, änkytti hän: "Äiti -- laula minulle jotakin." -- "Armahani,
enhän minä osaa", vastasi äiti hiljaa. -- "Äiti, laula minulle
jotakin", rukoili poika, "taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua
silmiin." Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään.
"Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!" pyysi ja rukoili hän, "taikka
menen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen." Ja
kun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää
äitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa:
Herra, oi, lapsen säilyä suo,
Leikkivän tuoll' liki rantaa!
Suo Pyhän Henkes käydä sen luo,
Suo hänen kättähän antaa
Pohja on lieju ja ves syvä on;
Hän kätehen vaan tarttukohon,
Niin pitelee käsi kyllä
Lastani vaarass' yllä.
Äiti se arkana kuultelee,
Josko jo kuulisi lastaan,
Käy oven luokse ja huutelee,
Ääntä ei hälle soi vastaan;
Miettivi: hällä ei vaaraakaan,
Häntä jos henkesi läsn' on vaan;
Jesus, sen veli, varmaan
Tuo sen luo emo-armaan.
Hän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha
lankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen.
Viimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne
seurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä
lauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei
koskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli
siihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt
hän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo
tuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja
sillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli,
mutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan
ja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen,
taukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä
ja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi.
Neljäs luku.
Kun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat
metsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika
ennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista
vuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi
tahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa
ollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään
niin pitkä kuin päivä oli.
Kirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia
puiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun
h&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä,
jätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän
kerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin
matkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat
lähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois
noiden korkeiden tunturein tuolle puolen.
Sattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman
pojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan
saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi,
ketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta
kaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla,
mieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta,
ampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen
mielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä
matkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko
mailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja
nyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän
itse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän
uusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan
tolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken
kesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi.
Talvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen
keväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi
saada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua;
mutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä
ja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää
yhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi.
Ajan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa
hänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen
kuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi
rauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän
sydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki
syvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän
Ristoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän
Ristollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän
noiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa
kohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän
itki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä,
että hän pian pääsisi matkoille.
Kesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai
Risto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän
lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi
matkalle.
Nyt jäi Arne yksin.
Siihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta
nyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin
sen, mikä häntä enin pahoitti.
Mutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut
häneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli
vakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan
että hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa -- eikä hiiskua siitä
kellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi
eteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa.
Silloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi
käydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut,
että ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin
kotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli
hän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja
samalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli
kotia.
Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti
poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja
asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon
porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan
minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua
Räätäli-Niiloksi. Sen sanon... sulle, älä .... koskaan ryyppää viinaa;
se on... perkele, mailma ja oma liha... hän seisoo ylpeitä vastaan
mutta nöyrille hän antaa arvonsa... -- Oh, voi minua, voi minua!...
Kuinka syvään jo olenkin langennut."
Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:
"Vapahtajani laupias,
Viel' auta mua armossas!
Syvästi mä lankesin syntihin,
Mut lapsesi viel' olen sittenkin!"
"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta
sano ainoastaan sana..." Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin
ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita
raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut
lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta
minua! -- Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten
leipää ja heittää penikoille. -- Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra,
syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista."
Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.
Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä
tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän
kyynäspäihinsä ja katsoi häneen.
Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä
tänne, sinäkin, -- tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut.
Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!..." Hän nousi
seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä
sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen
sänkyyn päin. -- "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi
vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.
"Isä!" varoitti Arne.
"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei
pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin
vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja
käpristyi yhteen myttyyn.
"Isä!" varoitti Arne.
"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise,
kitise!"
"Isä!" varoitti Arne. -- Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään.
"Kitise, sanon minä!" -- Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä
altiiksi.
"Isä!" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli...
"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että
sen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!"
"Isä!" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin
naulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti
rinnastaan ja kaatui selälleen; "Jesus Kristus!" sai hän sanotuksi ja
makasi liikkumattomana.
Arne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli
edessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo
virtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi
hän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän
makaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves
kädessä.
"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?" huusi hän, heitti
alushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai
ääntä suustansa. "Hän kaatui itsestänsä", lausui hän hiljaa. "Arne,
Arne, minä en usko sinua", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä;
"nyt olkoon Jesus kanssasi!" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen
ruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin
poltoilleen ja lausui: "Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän
kaatui seisoaltaan tuossa paikassa.".. "Niin on Herra itse täällä
käynyt", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin
silmin ruumiisen.
Niilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät
selällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat
tahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. "Ota kiinni
isästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen
sänkyyn." He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi
hänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen
kätensä ristiin.
He seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui
tämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä
ennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos
saatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin
saapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset
olivat nyt ratkaistut.
Oli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona
päivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti
istautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka
paljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän
palavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän
oli tehnyt. "Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä", lausui
hän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli
kiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän
rakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut
tottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä
syntisestä rakkaudestaan.