Helmin ystävät.
Seuraavan päivän iltapuolella Helmi pujahti omasta asunnostansa talon
pihalle ja siitä ylös toisia portaita, neljänteen kerrokseen asti.
-- Terve, Helmi!
-- No siinäpä sinä olet!
Nuori valkotukkainen mies ja ilosilmäinen, punaposkinen rouva
ottivat hänet eteisessä vastaan. Maisteri Arvi Toivio, viransijainen
luonnontieteen opettaja, ja hänen pikku vaimonsa Hertta.
-- Me olemme juuri paistaneet lättyjä, kuuleppas! Tulit parahiksi.
Nyt puuttuu vain Aimo. Hänet kutsuttiin jo kolmanteen umpisuolen
leikkaukseen tänäpäivänä.
-- Älä tuki korviasi, älä hirmustu, Helmi! Mitä jos sinun joskus
pitäisi olla semmoisessa mukana? -- Arvi Toivion ääni oli
veitikkamainen, leikillä kiusoitteleva. -- Joutuisit sairaanhoitajaksi,
kuinkas sitte?
-- En ikinä! -- Helmi heitti huivin hartioiltansa ja astui Hertan
kanssa käsikkäin kodikkaaseen ruokasaliin, joka samalla oli
vastaanottohuoneena. -- Minä en tiedä mitään niin kauheata. Toivon,
että kelpaan edes epäsoitannollisten lasten harjoitusmestariksi, ellen
muuhun.
-- Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä
et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan
taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen --
-- Arvi, jätä hänet jo rauhaan, -- torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena
kuin miehensäkin. -- Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin
meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta
ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos
tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein
kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule,
kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?
-- Kyllä hän tuli.
-- Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.
-- Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, --
alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.
Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.
-- Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin
ulkona. -- Johan sinä pääsit, Aimo -- katso kuka täällä on! -- Niin,
Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo,
sinäkin saat lättyjä.
-- Kiitos, kiitos, -- vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin
sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma.
Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.
Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut
punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he
toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?
Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen
kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet
siis rakastunut?"
Kehen muuhun hän olisi voinut olla rakastunut, ellei Aimoon?
Helmi oli ollut Hertan parina talouskoulussa, tuli hyväksi ystäväksi
ja pääsi morsiusneitoseksi häihin, jotka vietettiin maalla Hertan
vanhempain kodissa. Aimo oli hänen sulhaspoikansa. Helmi ei koskaan
ollut osannut ajatella, että häät voisivat olla niin hauskat. Hän oli
aina kuvitellut vakavaa, melkeinpä pelottavaa juhlallisuutta, joka saa
morsiamen itkemään ja vierittää häävieraiden sydämiin kylmiä väreitä.
Nuori pari muutti asumaan Helmin kivimuuriin, neljänteen kerrokseen,
jossa oli halvinta. Hertan vanhemmat olivat kyllä varakkaat, mutta
tytär arveli, että oli hupaista elää niukemmallakin, kunhan se vaan
tapahtui kuluilla oman kullan kukkarosta. Helmi puolestaan pyysi
vuokraa kaksisataa markkaa vähemmän kuin entiseltä asukkaalta ja
toimitti kaikkiin kolmeen huoneeseen oikein sievät uudet seinäpaperit.
"Hertalle herttaista". Yhdessä mallissa oli mansikanoksia ja heinän
helpeitä. Sen huoneen sai Aimo, lääketieteen kandidaatti, joka
opintojensa tähden oleskeli Helsingissä, asuen siskonsa nuoressa
kodissa.
Ei Helmi koskaan ennen ollut ajatellut, että hän olisi rakastunut
Aimoon. Eikä suinkaan hän ollutkaan...
-- -- --
Hertta otti hellan syrjältä kukkuraisen lättyvadin, Arvi etsi kaapista
sokurin, Aimo sai tuoda lautaset ja Helmi lusikat.
-- Kas näin, nyt pidämme pitoja. Vähänhän nämä ovat jäähtyneet, olisi
pitänyt panna uuniin tai syödä heti. Mutta seurassa on hauskempi syödä
jäähtyneitäkin, eikös ole?
Kaikki vakuuttivat, että Hertta oli oikeassa. Ja niin syötiin ja
pakinoittiin.
-- Onnistuiko leikkaus hyvin? -- kysäisi Toivio Aimolta. -- Kuinka
mädän lisäkkeen sinä tällä kertaa --
-- Mutta Arvi, onko tämä nyt lättykeskustelua! Etkö näe, että Helmiltä
jää pala kurkkuun?
Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.
-- Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat
ihmisiä.
-- No ihmisiä tietenkin --
-- Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin
teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa,
kodikkaisuutta ja elämän runoutta.
-- Elämäsi runous, se on viulu, -- sanoi Helmi sydämellisesti.
-- Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.
-- Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, -- tokaisi
Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.
-- Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, -- kehoitti Hertta. --
Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.
-- Meidän piti soittaa, -- keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä
utelias kuin Hertta.
-- Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino
sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.
-- Minä arvaan, -- sanoi Aimo lyhyesti. -- Sävellintunen tarvitsee
päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. -- Tule, Helmi.
Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on
Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas -- tule koettamaan!
He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan
ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui
helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.
Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi
alkoi nyyhkyttää.
Aimo lakkasi soittamasta.
-- Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit
luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.
-- Ei se mitään ole, -- kuului nyyhkytysten seasta. -- Hyvin joutava
asia.
-- Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? -- yritti Arvi lyödä leikiksi.
Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä
pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt
mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski
kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.
-- Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä
olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai
menenkö _minä_ pois?
-- Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, -- sai Helmi sanotuksi. --
Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että... että minä muistin
turhia surujani.
-- Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? -- kysyi Aimo.
Helmi pudisti päätänsä.
-- Voinhan minä kertoakin. Ettehän naura minulle? Tai naurakaa jos
tahdotte. Muistatko, Hertta, niitä sammalvihreitä päällisiä, jotka minä
suurella vaivalla sain hankituksi enon kammariin? Ei hän huoli niistä,
ei hän huoli koko huonekaluista.
-- Mitä?
-- Miksi hän ei huoli?
-- Ne ovat liian hienot hänen mielestänsä. Kaikki on viety
varastohuoneeseen ja vinnille.
-- Tyhjät seinätkö hänelle jäivät? -- kysyi Arvi, taas hyvällä tuulella.
-- Ette voi arvata, kuinka rautaisen jäntevä ja kuinka toimekas eno
on. Jo ennen aamiaista hän puheloitsi sinne ja tänne. Syötyä hän lähti
ulos, tuli kotiin, kutsui talonmiehen ja toisen miehen, ja sitte he
nostivat kaikki pois, jotta tosiaankaan ei ollut muuta jäljellä kuin
tyhjät seinät.
-- Ja sinä kun puuhasit niin paljon ja järjestit kaikki parhaasi
mukaan! -- huudahti Hertta surkutellen.
Helmi nielaisi kyyneleen ja kertoi edelleen.
-- Vankilan varastosta hän sai pari pöytää, kaappeja ja tuoleja.
Ne olivat puiset, osittain valkoisiksi maalattuja, osittain
maalaamattomia. Puuseppätehtaasta tuotiin pölkkyjä ja pitkiä lautoja
penkeiksi. Vuoteeksi hän valitsi harmonikkasängyn. Suuri maalipönttö
ja iso pensseli hänellä myöskin oli uusien tavaroittensa joukossa. Hän
aikoo itse maalata.
-- Kyllä hän sentään on intresantti, -- virkkoi Hertta vilkkaasti.
-- Luulen, että huoneesta tulee omituisen kaunis. Mutta minä säälin
sydämeni pohjasta sinun hukkaan menneitä vaivojasi, ja joka tapauksessa
semmoinen menettely --
-- Semmoinen menettely on tylyä ja kiittämätöntä, -- sanoi Arvi, tällä
kertaa täydellä vakavuudella.
-- Aivan Paavo Kotkan tapaista, -- mutisi Aimo, kääntyen toisaanne.
Viimemainittuja sanoja Helmi ei kuullut, edelliset hän kuuli.
-- Älä moiti enoa, Arvi, -- sanoi hän värähtävin huulin.
-- Itsehän annoit meille moitteemme aiheen, ja sinulla on siihen täysi
syy. Mutta kuules, pikkuinen Helmi, tavallaan minä onnittelen sinua.
Viime viikkoina olen usein ajatellut, että sinun pääsi on vähällä
mennä viiroon. Anna puolijumalasi romahtaa kokoon, niin olet paljon
onnellisempi.
Helmiä kovin loukkasi Arvin puhe. Se oli puoleksi leikkiä, mutta
pohjaltaan täyttä totta. Sitä oli vaikea kuulla.
Yhtä vaikeata oli eilen ollut, kun eno sanoi äidistä: "Pyhimysseppeleet
eivät sovellu ihmisille."
On katkeraa, on mahdotonta elää, ellei saa rajattomasti ihailla
ketään koko maailmassa! Edes kuollutta, tai jotakuta, joka on kaukana
merten takana. Ehkä ihannekuva ei kestä likeistä kosketusta, ehkä se
todellakin romahtaa... Silloin, silloin olisi onnellisempaa kulkea
yksin ja hyvässä uskossa kaukaa ihailla sitä mikä ei olekaan mitään...
-- Minä en yleensä harrasta pappeja, -- kuului Hertta sanovan. -- Ne
ovat olevinansa.
Helmi ponnahti katkerista ajatuksistansa. Mihin hän oli joutunut?
Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi!
Eikö tapaus tosiaankin ollut turha ja mitätön? Eikö hän tehnyt tikusta
asiaa? Enolla oli omat syynsä, oma makunsa. Olisiko Helmi itse pitänyt
siitä, että hänelle olisi työnnetty huoneen kalustus, joka syystä tai
toisesta oli hänelle vastenmielinen?
Ainakaan Helmi ei nyt ollut kauniisti tehnyt. Hän oli ystävilleen
mustannut enoansa, vieläpä saanut Hertan puhumaan pahaa papeista moisen
vähäpätöisyyden tähden.
Helmi häpesi. Kesken soittoa hän lisäksi oli itkenyt, Aimon nähden.
-- Nyt minä olen pilannut lättykemunne, -- sanoi hän, nousten istualta.
Lujatahtoisella ponnistuksella hän karisti pois herkkyyden jätteet.
-- Älkää olko millännekään, jatkakaa, minä lähden. Uskon, että eno
kaikesta huolimatta on oikeassa. Luotan pappeihin ylimalkaan ja häneen
erittäin. Ei se niin vähästä järky.
-- Helmi! -- sanoi Aimo pyytävästi, astuen lähemmäksi askeleen.
Silloin Helmiltä lujuus laukesi.
-- Tunnettehan te lintunne, hän sanoi. -- Milloin pääsky, milloin
kotka, milloin -- hyttynen, joka turhia hyräjää. Nyt minä soitan.
Hän istui pianon ääreen. Sävelet pyysivät anteeksi, sävelet liensivät
tyhjiin mielipahan ja pettymyksen, ne nostivat lämmön laineita, ne
helähtivät laulamaan keväästä, nuoruudesta ja jostakin hellästä,
sanomattomasta...
Lopetettuaan hän nousi, ojensi kätensä ystävilleen ja lähti, huulilla
onnen hymy.
-- -- --
-- Minun olisi tullut häntä varoittaa, -- sanoi Aimo miettiväisenä.
-- Ne ovat vanhoja asioita, siitä on pitkä aika.
-- Siksipä sinä Hertta et voi niitä arvostella, ja Arvi tietää ne
pelkältä kuulemalta.
-- Emme voi niihin koskea. Helmillä ei ole aavistustakaan. Sanoinhan
minä jo hyvin paljon ja Arvi vielä enemmän...
-- Tiedän sen, sanoitte turhiakin. Mutta pitäkää varanne, minä pidän
myöskin. Se ainoa piirre riitti, jonka Helmi kertoi. Paavali Kotkan
kovuus ja yksipuolisuus on entisellään, tai oikeammin sanoen, se
tietysti on kasvanut. Niin käy aina sellaisten ulkokullattujen.
Rakkaudesta he puhuvat, mutta heidän erikoisalansa on sydänten
särkeminen. Helmin sydäntä hän ei saa särkeä, siitä on edesvastuu
meidän.
Sinä iltana tehtiin Hartikan kivimuurin neljännessä kerroksessa, Hertan
tyhjentyneen lättyvadin ympärillä, luja kolmiliitto Paavali Kotkaa
vastaan. Yhdelle liittolaiselle se ei ollut leikkiä, se oli kirvelevä
totuus.
Helmi ei todellakaan aavistanut mitään, itse asianomainen tietysti
vielä vähemmän. Hän pyyhki juuri viimeisiä pensselinvetoja
penkkeinänsä, ja Helmi seisoi vieressä, ihmetellen kuinka huone oli
puhtoinen, tyylikäs ja todella ihastuttava. Hänen sydämensä suli vallan
vahaksi, kun hän valkoiselta pöydältä löysi ompelemansa kirjoitusmaton
ja kynänpyyhkimen.
-- Eno kulta, sinä olet todellinen esteetikko!
-- Mitä lienenkin, uskaltavathan ainakin rantajätkät ja kerjäläiset
istua näille penkeille.
Helmi katseli enoa hohtavin silmin. Hän oli kuitenkin ihanteen kuva.
Hän oli oikea mies. Hän oli sen Mestarin seuraaja, joka tuli köyhäksi
köyhien tähden.
Jumala häntä siunatkoon!