V.

Työmailla.

Paavali Kotka saarnasi vaalia täysille kirkoille. Moni

ruotsalais-suomalainen eukko, joka oli käynyt aamusaarnassa, meni vielä

päiväsaarnaakin kuulemaan. Kotkalla oli kaunis messuääni, eikä hän

tietysti paperista saarnannut. Se nyt tosin ei ollut mitään tavatonta,

siihen oli Helsingissä kyllä osittain totuttukin. Tavatonta oli se,

että kun hän kiinnitti mustat silmänsä kuulijaan, tuntuivat ne katsovan

aivan sisimpään asti, ja kun hän kantavalla, soinnukkaalla äänellä

sanoi sanan, kävi se läpi luiden ja ytimien, milloin tuomion torven

pauhulla, milloin laupeuden lempeänä tuulenhyminänä.

Hän piteli koko seurakuntaa käsissänsä. Monelle se tuntui

tuskalliseltakin, mutta samalla se viehätti. Se, joka oli ensimmäisellä

vaalisijalla, veti kaiken aikaa nukuttavasti yhtä nuottia, ja se, joka

oli kolmannella, katsoi tuon tuostakin kirjansa väliin. Sitäpaitsi hän

kerran ennen oli esiintynyt puoluekokouksessa ja joskus kirjoittanut

valtiollisiin sanomalehtiin. Kotka oli tullut Ameriikasta, se oli hänen

paras suosituksensa. Ei kukaan oikein tietänyt hänen valtiollista

kantaansa. Muuan itsevalittu lähetystö oli ennen vaalipäivää käynyt

kysymässä, mutta oli saanut vastaukseksi: -- Minä olen Jumalan

palvelija. -- Siis jokaisella puolueella oli vielä tilaisuus tavoitella

häntä.

Oliko hän evankeelinen? Oliko herännäinen? Ei, hän on täysverinen

sosialisti, sanoivat toiset. Riitta neidin palvelustyttö oli puhunut

maisteri Toivion Leenalle ja Leena oli kertonut ajuri Vilkreenille ja

Vilkreenin vaimo oli kuullut talonmieheltä melkein samaa, että pastori

piti vanhaa ja nuorta neiti Hartikkaa jumalattomina yläluokkalaisina ja

oli puhdistanut huoneensa niinkuin Jeesus puhdisti ruoskalla temppelin,

ja itse hän makasi kovalla puualusella, koska kerjäläistenkin niin

täytyy maata, ja köyhiä varten hän olikin tullut Ameriikasta asti. --

Toiset eivät tahtoneet kuulla semmoista. He sanoivat, että Vilkreenin

vaimo juoruaa. Mutta he olivat päättäneet äänestää Kotkaa, koska hän

oli raittiusmies. -- Hiljaisten uskovaisten piirissä ei tahdottu vielä

langettaa arvostelua. Oliko Paavali Kotka heidän miehiänsä? Ken tietää?

He olivat kumminkin tunteneet Jumalan hengen väkevän tuulahduksen,

ja silloin he eivät empineet vaalin suhteen. Jumala oli kyllä pitävä

huolen omasta asiastansa. Hän oli herättävä palvelijan mielensä

jälkeen. Tässä oli ainesta; esirukouksilla he tahtoivat sen kantaa

Jumalan istuimen eteen, parhaan Mestarin valmistettavaksi.

Niinpä tapahtui, että ensimmäinen, "nukuttava", sai

kolmenkymmenenseitsemän markan ja viidentoista pennin äänet. Kolmas,

"puoluemies", sai muutamia satoja omilta hengenheimolaisiltansa. Kaikki

muut äänet Kotka kokosi mitä erilaisimmista piireistä.

Silloin oli maaliskuu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä hänen tuli astua

virkaan.

-- Niinhän se olisi, -- sanoi Martta, Hartikan nuori palvelustyttö.

-- Mutta oikeastaan pastori hoitaa virkaa jo nyt. En minä ole ennen

semmoista ihmistä nähnyt, joka raataa ja tekee työtä nääntyäkseen,

vaikkei kukaan pane pakkoa.

Martta oli oikeassa, mitä pastorin viranhoitoon tulee. Kun hänellä

ei vielä ollut saarnavuoroja kirkossa, saarnasi hän etukaupunkien

huviloissa kenenkään kutsumatta. Yhdistykset ja seurat huomasivat

pian sen tavattoman ilmiön, että Helsingissä löytyi työkykyinen

ja työnhaluinen puhuja, jolla oli aikaa. Ne iskivät häneen joka

puolelta, eikä hän antanut kieltoa kellekään. Sunnuntaisin hän saattoi

puhua neljässäkin paikassa. Viikolla hän tutustui sairashuoneisiin,

vankiloihin, pimeyden pesiin ja rauhan koteihin. Arvaamatta saattoi

avautua matala ovi jossakin Hermannin perukassa. Sisälle astui

mustatukkainen ja mustapartainen mies, joka ensin säikähytti lapset

itkemään ja aiheutti aran ja oudoksuvan katseen vaimonkin silmistä.

Kuka olisi uskonut, että hän hetken perästä istui hyvänä tuttuna

kaikkien keskellä? Nuorin ryysymekko keikkui hänen polvellansa,

riemusta nauraen, kun kello naksui korvan juuressa; toiset nielaisivat

viimeisiä vehnäpullan palasia hänen tuomisistansa, ja vaimo kuunteli

kyynelsilmin, kuinka lempeästi hän puhui Jeesuksen rakkaudesta.

Ensin hän vaan etsi muiden majoja, mutta pian alkoivat kädet kolkuttaa

hänen omaakin oveansa. Riitta neiti huokaili, että Martan aamu kuluu

kohta pelkkään pastorin huoneen siivoamiseen kaikenlaisten likaisten

ihmisten jäljiltä. Silloin Helmi keksi keinon: -- Täti, minä puhdistan

enon valkoiset penkit joka päivä, minä siistin hänen huoneensa

kokonaan! -- Täti ei voinut olla huomauttamatta, että eihän Helmi

koskaan ollut edes omaa lattiaansa pyyhkinyt. -- Vaikka vaan! Martta

tehköön sen vastakin. Mutta saatte nähdä, että eno on tyytyväinen

siivoojatyttöönsä.

Aamuhetkistä tulikin Kotkan ja Helmin herttaisimmat. Muuten he olivat

yhdessä surullisen vähän, arveli Helmi. Siihen ei mitään voinut. Helmi

oli paljon musiikkiopistolla, luki läksyjä kotona ja harjoitteli

soittoa vähintäin kolme tuntia päivässä. Kotka kulki omia teitänsä,

joiden pituutta kello ei määrännyt, ei edes aina ruoka-ajatkaan.

Iltasin hän melkein säännöllisesti oli poissa kokouksissa ja

yhdistyksissä.

Aamulla kello seitsemältä Kotkalle vietiin maitolasillinen ja pari

korppua. Silloin Helmikin tuli kahvikuppinensa ja istuutui hänen

viereensä.

-- Kauvanko olet jo ollut ylhäällä, eno?

-- Hiljaisen aamuvartion ajan.

Helmi arvasi, että aamuvartio voi olla hyvinkin pitkä. Sattui joskus,

että Kotka oli kalpea, niinkuin sellainen, joka on liian vähän nukkunut.

-- Eno rakas, sinä väsytät itseäsi.

-- Jeesus rukoili usein koko yön. Onko liikaa, että hänen palvelijansa

edes aamulla rukoilee?

-- Mutta nousisit myöhemmin ja tekisit vähemmän työtä.

-- Sinä olet ahkera omassa työssäsi, enkö minä olisi Mestarin työssä?

Helmin sydämeen koskivat sanat "omassa työssäsi". Hänellä oli salainen

tunne, että niihin kätkeytyi nuhde.

-- Saanko tänään tulla kanssasi jonnekin?

Kotkan silmät välähtivät ilosta.

-- Onko sinulla aikaa?

-- Ehkä... minä koetan. Jos soittaisin hiukan vähemmän... ja voinhan

ehdottaa Hertalle, että käymme vasta huomenna keväthattuja ostamassa.

Helmi siirsi kahvikupin ja maitolasin tarjottimelle.

Samalla Kotka otti kaapista valkoisen pitkän mekon. Helmi huudahti

hämmästyen ja punastui korvia myöten.

-- Eno -- lääkärin mekko?

-- Tai siivoojan. Minkätähden sinä sen tekisit puolestani? Jos haluat

auttaa -- niin, se on eri asia. No, alammeko nyt?

Helmi yritti estellä, mutta hän oli samalla äärettömän ihastunut ja

iloinen. Eno ei ollenkaan ollut kömpelö ja saamaton. Ameriikassa

totutaan kaikenlaiseen, varsinkin poikamiehinä ollen. Kilvan he

häärivät harjoineen ja riepuineen, ja kymmenessä minuutissa kaikki oli

tehty.

-- Tule nyt tänne, -- sanoi eno hellästi. -- Siihenkö jakkaralle tahdot

istua? Nojaa sitte polveeni hetkinen. Olethan voittanut minuutteja, nyt

on oikeus olla jouten.

-- Kertoisit jotakin elämästäsi, eno. Ameriikan oloista, suurista

rakennuksista, suomalaisista ja kaikesta muusta.

Kotka henkäsi syvään. -- Ah, lapsi, mieluummin en enää muistele niitä.

Ne ovat takanani kuin pitkä, raskas uni. Etehen elävän mieli.

Helmi ei sitä ymmärtänyt. Miksi eno ei mielellään kertonut siitä,

mikä oli rakkainta hänen sydämellensä? Tiesihän Helmi, että lähtö oli

aikoinaan ollut vaikea uhri, mutta enon rakkaus Jumalaan ja avuttomiin

Suomen siirtolaisiin oli ollut niin suuri, että hän kaikki siteet

ilolla katkaisi.

-- "Jokainen laulaa rakkahimmastansa --" lausui Helmi puoliääneen tutun

laulun säkeitä.

-- Mitä sanoit? -- Kotka näytti säpsähtävän.

-- Puhuin ajatuksissani.

-- Emmekö rukoilisi yhdessä? Pyysit tänään tulla kanssani, ja minun on

aikomus käydä kirurgisessa sairashuoneessa. Ehkä et ennen ole ollut

siellä?

-- En, -- sanoi Helmi. Hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään. Ilo,

pelko ja odotus siinä risteilivät. Sairashuone oli kauhun valtakunta,

mutta se oli myöskin Aimon jokapäiväisen elämän alue ja kallis sarka

enon työmaalla.

-- Niin, rukoillaan, -- jatkoi hän. -- Eno, hae minulle myöskin pari

rauhoittavaa sanaa!

Vastausta odottamatta hän lennähti pöydän luo ja otti raamatun. Se oli

silmänräpäyksen teko. Kirjan välistä putosi jotakin. Nuoren neidon

valokuva.

-- Helmi! -- huudahti Kotka, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä.

He katsoivat toisiinsa vaieten. Helmi ymmärsi nähneensä sellaista, mitä

ei olisi pitänyt. Kymmenet kysymykset nousivat hänen huulillensa, mutta

hän pidätti ne kaikki, kuiskaten ainoastaan: -- Anteeksi, eno.

Kotka sanoi: -- Sitä kuvaa ei ole kenenkään silmä nähnyt sen jälkeen

kuin minä sen sain.

-- Hän on suloinen, -- sanoi Helmi.

-- _Oli_ suloinen.

-- Vaan nyt...?

-- Suloisempi entistään, lilja Jumalan tarhoissa.

-- Oi eno...

Lämpiminä laineina Helmin tunteet tulvehtivat enoa kohden. Äkkiä hän

kietoi kätensä enon kaulan ympäri ja suuteli häntä.

He olivat molemmat syvästi liikutetut. Värähtävin äänin Kotka luki:

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu". Sitte he

lankesivat polvillensa.

-- Herra, ota minut kokonaan! Ota Helmi kokonaan, ehjemmin päivä

päivältä! Anna voimaa luopuaksemme _kaikesta_ sinun nimesi tähden!

-- -- --

Helmi oli ensiksi vähän hajamielinen soittotunnille tullessansa, mutta

vähitellen hän pääsi vauhtiin, unohtaen koko muun maailman. Hänellä oli

läksynä Beethovenin sonate pathétique. Kun hän lopetti, oli opettaja

haltioissaan.

-- Minulla ei vielä koskaan ole ollut oppilasta, joka käsittäisi

Beethovenia niin hienosti ja syvästi kuin te. Teidän soitossanne on

hehkua ja lentoa ylenmäärin, mutta siihen yhtyy herkkä runollisuus,

niinkuin juuri äsken, siirtyessänne ensimmäisestä osasta adagioon. Voin

todellakin onnitella teitä.

Helmi ei sanonut mitään, hän punehtui ilosta. Ei ollut tapana, että

ijäkäs opettaja-taiteilija täten tuhlasi kiitoslauseita.

-- Näytettä varten me valitsemme jonkun näistä sonaateista, niin

vanhoja tuttuja kuin ne ovatkin. Niin, ei ole ensinkään helppo

soittaa vanhaa ja tavallansa kulunutta. Esimerkiksi kuutamosonaatti

on oikeastaan loppuun asti kilkutettu, mutta se on aina uusi ja

kuolematon, jos osaa valaa siihen yksilöllisen elävän hengen. Mitä

sanoisitte, jos ottaisimme sen?

-- Minä olen kuullut Reisenauerin sitä soittavan, -- sanoi Helmi

hämillään.

-- Ja pelkäätte minun ja yleisön vertailevan.

-- Niin.

-- Onhan teillä sitte ainakin ihanne mielikuvituksessanne mallina.

-- Mutta... mutta minä en _voi_ seurata malleja. Jos koetan, en osaa

edes sen vertaa kuin muuten. Olen varma, että minun monessa kohdassa

_täytyisi_ soittaa toisin, vaikka tietäisin ja muistaisin kuinka hän --

-- Juuri niin! -- huudahti opettaja, lyöden innostuksesta kätensä

tuolin selkäpuuhun. -- Siinä on juuri se, mitä minä toivoisin kaikilta

oppilailtani. Oma itsensä ennen kaikkea, mutta semmoinen oma itse,

jonka säveltäjämestarin henki on läpitunkenut. Nähkääs, Reisenauer on

lasisärmiö, ja minä olen, ja te myöskin. Kun aurinko paistaa särmiön

läpi, täytyy lasin heijastaa valoa omilla värivivahteillansa. Muutamat

ihmiset ovat särmiöitä, mutta eivät ole lasista, ja toiset ovat

lasista, mutta ovat pelkkiä litteitä levyjä eikä mitään värisärmiöitä.

Te kuulutte niihin oikeisiin. Siis te myöskin saatte soittaa

kuutamosonaatin ja näyttää mihin kykenette.

Koko tunti oli tavallisuudesta poikkeava. Se oli Helmille kuin

voittojuhla. Riemusta ja innostuksesta hehkuvana hän nuottilaukkuinensa

juoksi portaita alas.

-- -- --

Mikä suuri vastakohta! Jykevä ovi, sen äärellä vartija kojussaan.

Suuri, kajahteleva eteinen, pitkät käytävät ja omituinen löyhkä,

haavain ja lysoolin sekainen. Isot salit suorine vuoderiveineen,

tyynyineen, lakanoineen, peittoineen, jotka kaikki olivat niin

säännöllisesti asetetut, että melkein teki mieli epäillä, makasiko

niissä eläviä ihmisiä.

Paavali Kotka istui syrjimmäisen vuoteen viereen. Vahankeltaiset kasvot

kääntyivät häneen päin. Puolittain sammuneet silmät katselivat syvistä

kuopista.

-- Miltä nyt tuntuu?

-- Pian... minä... pääsen...

-- Jumalan rauha teille! Hyvä on nukkua Jeesuksen haavojen turviin. Te

olette kilvoitellut hyvän kilvoituksen.

Lekottava katse selveni ja kirkastui.

-- Kiitos...

Huoneen läpi astui kiireisin askelin nuori mies. Hän tuli

vastakkaiselta puolelta, eikä hänellä ollut valkoista mekkoa yllänsä.

Ei nyt ollutkaan lääkäreitten käyntiaika. Sentähden Helmi aivan

säpsähti, nähdessään että se oli Aimo. Hän tuli suoraan sen vuoteen

luo, jonka ääressä Kotka ja Helmi olivat.

Tuntui ihmeelliseltä tavata täällä. Aimokin näytti hämmästyvän.

Sairasasioista he eivät yleensä olleet edes keskustelleet. Aimo tiesi,

kuinka vaikeata kaikki sellainen oli Helmille.

-- Sinä, Helmi...

Kättä ojentaessaan hän huomasi Paavali Kotkan sairaan pääpuolessa.

Aimon kasvoihin tuli jäykkä ilme, hän teki nopean kumarruksen, viittasi

kädellään hiukan poispäin, käännähti ympäri ja kumartui sairaan puoleen.

Helmi olisi tahtonut esitellä enonsa, mutta ymmärsi, että sairaan tila

vaati lääkärin koko huomion.

-- Lapseni... näkisin...

Aimo kohotti päänsä. -- Pursimiehenkatu. Matka ei ole pitkä, ehkä on

vielä mahdollista ehtiä. Helmi, saisinko sinua pyytää? Tässä sairaalan

edessä on ajureita, ota, aja hänen kotiinsa. Tuo lapset. Näethän, minä

en voi päästä. Sinulle se on helpompaa kuin tänne jääminen.

Viimeiset sanat lausuttiin hellällä äänellä, ja katse kohtasi Helmin

katsetta. Se oli vaan silmänräpäys, sillä kohta Aimo taas ei nähnyt

muita kuin sairaan. Helmi oli jo käytävässä ja riensi nuolena pois.

Silloin Aimo tuokioksi kääntyi Paavali Kotkaan päin. -- Aimo Lehtinen,

-- sanoi hän nimensä, kiinnittäen silmänsä läpitunkevasti toisen

mustiin silmiin. Kotka peräytyi, hillitsi kohta itsensä ja tervehti,

puristaen Aimon kättä sanoja vailla. Sitte he jäivät keskenään

äänettöminä sairasta tarkkaamaan. Kotka lausui silloin tällöin muutaman

sanan: --Jeesus vapahtaa. -- Hän on luvannut: en minä jätä sinua. --

Hän antaa sinulle ijankaikkisen rauhan.

Helmi ennätti takaisin. Hän toi kolme pientä tyttöä, jotka olivat

kyynelissä ja säikähdyksissään ja samalla ylen onnelliset, kun ensi

kerran elämässään pääsivät issikalla ajamaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kaikki oli lopussa.

-- Minä saatan lapset kotiin, -- sanoi Aimo, silittäen säälivästi

nuorimman päätä. -- Mikähän näiden osaksi tulee?

Jäykkyys oli nyt sulanut hänen kasvoistaan. Ääni oli tavallistakin

pehmoisempi.

Mutta pienokainen piteli Helmin kättä kuin puristimessa. Toisella

kädellään Helmi kuivasi kyyneleitänsä.

-- Katsokaa, hän etsii minulta turvaa. Minäkin tulen.

Samassa hän muisti ajan kulun. -- Ei, en voikaan. Minut on kutsuttu

säestämään erästä toveria. Voi, mitä minä nyt teen?

Kotkan silmäys tuntui vastaavan syvällä nuhteella, mutta hän ei

kieltänyt eikä käskenyt.

-- Mene, Helmi, -- sanoi Aimo. -- Jos toivot, käymme yhdessä heitä

katsomassa ennen hautajaisia. Minä teen nyt, mitä voidaan tehdä.

-- Minä lähden kanssasi Helmin sijasta, -- sanoi Kotka.

"Kanssasi"? Helmi ihmetteli. Epäilemättä hän oli kuullut väärin.

Hänestä oli kaunista katsella, kun pappi ja lääkäri yhdessä astuivat

katua pitkin kolmen likaisen pienen orvon kanssa.

Se oli vielä kauniimpaa kuin Beethovenin sonate pathétique.

Helmi ymmärsi sinä hetkenä, ettei hän rakastanut ainoastaan toista

heistä, ei yksin sitä, johon hän sukulaissiteillä ja lapsuuden

ihastelevilla muistoilla oli yhdistetty. Hän rakasti toistakin, sitä

joka lähetti hänet soittamaan, koska se oli Helmin oma kukkasarka,

mutta itse meni alttiina sinne, missä tosi elämän kovaa peltotyötä

tehtiin.

Tarvitaan tarhureita, tarvitaan peltomiehiä, korven raivaajia, suon

ojittajia!

Niin, Helmi rakasti niitä molempia, jotka nyt juuri kääntyivät hänen

näkyvistänsä. Helmi tiesi senkin, kumpaisen rinnalla hän olisi tahtonut

käydä, jos olisi pitänyt valita.

Mutta hyvä, että he kulkivat yhdessä!

Ei Helmi aavistanut, että he yli pienten päiden katsoivat toisiansa

vakavin katsein.

-- Aimo, väärin kannat katkeruutta minua vastaan! Sydämeni on ollut

murheesta pakahtumaisillansa. En voinut kumminkaan tehdä toisin. Minun

täytyi.

-- _Täytyi_ surmata hänet, joka rakasti sinua!

-- Älä puhu sanoja, joiden kärki käy omaan sydämeesi. Sinä et tunne

Kristuksen rakkautta, joka vaatii --

-- Vaiti! -- huudahti Aimo. Hän taisteli hillitäkseen kiivastumisensa.

-- _Sitä_ Kristusta en tunne enkä tahdokaan tuntea.

Lapset kulkivat nyt edellä, mutta yksi kääntyi katsomaan taaksensa.

-- Paras on, ettemme puhu tästä enempää, jatkoi Aimo. -- Olkaamme

yhdessä, koska kohtalo on johtanut meidät yhteen. Lilja sisko nukkuu

levossa, eikä hän kertaakaan syyttänyt sinua. Kyllä minäkin vaikenen.

Vähäistä myöhemmin he puuhailivat pienessä huoneessa, kuin ei mitään

olisi tapahtunut heidän välillänsä. Kotka teki tulta ja Aimo riisui

pienintä lasta levolle.