III.

Kotka ja Helmi.

Teekeittiö porisi iloisesti, tuoreet leivät tuoksuivat, munat, makkarat

ja kukkakaalit odottivat vadeillansa. Riitta täti tarjosi lakkaamatta.

-- No kun tulet niin pitkältä matkalta.

-- Arveletteko, ettei laivassa syödäkään? -- Paavali Kotkan ääni oli

miehevän reipas, mutta nauru helähti niinkuin sen, joka liian usein ei

ole tottunut nauramaan.

Helmi katseli häntä. Musta tukka, mustat silmät, voimakkaat kasvojen

piirteet, ne hän muisti ja tunsi. Täysparta vaan teki hänet oudon,

melkeinpä vierasmaalaisen näköiseksi. Sekin oli aivan musta, ja

valkoiset hampaat hohtivat kun hän puhui.

-- Se nyt oli hyvä, että jätit tavarasi huomiseen. Ehkä siellä näin

illalla ei ollutkaan kuorma-ajureita. Kyllä täältä meidän talostakin

saa, mutta pitäisikö olla kaksi?

-- Hyvä täti, en minä tarvitse kuorma-ajuria. Minulla on yksi ainoa

arkku. Siinä ovat vaatteeni ja kirjani.

Tädin ja Helmin silmät levenivät.

-- Minkätähden sinä tulit jalan?

Kotkan kasvoille varjostui vakava ilme.

-- Ensi askeleeni minä kuljin muistojen teitä. Sydän on täysi, kun

kymmenen vuoden perästä palajaa rakkaille paikoille. Tahdoin nähdä

talon, jossa ennen asuin.

Täti vaikeni, eikä Helmikään rohjennut kysyä enempää.

-- Mennään nyt katsomaan sinun nykyistä asuntoasi.

Huone oli suuri ja kaunis, hienosti ja aistikkaasti sisustettu.

Erityisellä hiljaisella mielihyvällä Helmi näytti sammalvihreitä

päällisiä.

Eno sanoi:

-- Ei sinun olisi pitänyt minua varten laittaa näitä.

Kotka eno on hyvin vaatimaton. Helmi iloitsi, kun hän nähtävästi ei

ollut osannut toivoakaan näin kaunista ja mukavaa. Onhan parempi antaa

liian paljon kuin liian vähän.

Katsottiin sali ja Riitta tädin kammari, vieläpä keittiökin kirkkaine

pannuineen ja kattiloineen. Täti osaa kyllä pitää järjestystä.

Vasta viimeiseksi Helmi vei enon omaan huoneeseensa. Sinipunerva vieno

valo tervehti kaukaisten muistojen heijastuksena. Helmi näki, että

kyynel kyyneleen perästä vieri ruskettuneille miehekkäille kasvoille.

-- Eno, tahtoisitko olla yksin? -- kuiskasi Helmi.

-- Jää sinä luokseni.

Riitta täti oli poistunut, he istuivat kahden kesken Kaarinan

sinipunervassa sohvassa.

-- Kuinka hyvin kaikki on säilynyt, Helmi!

-- Olen pidellyt niitä kuin silmäterääni. Juhlatiloissa vaan otan

päällisverhot pois.

-- Tässä siis hänen suurennettu kuvansa. Niin näköinen ja kaunis.

Voitko muistaa hänet tällaisena, Helmi?

-- En tiedä muististako vai kirjeistä. Mutta selvästi hän elää

sydämessäni. Kiitos, eno, niistä kirjeistä, jotka silloin sain!

Tiedätkö, luin niitä juuri...

Taas varjo kulki Kotkan kasvojen yli.

-- Helmi, en tehnyt oikein, kun annoin ne sinulle. Minä soisin, että ne

poltettaisiin.

-- Miksi? -- kysyi Helmi hämmästyneenä.

-- Monesta syystä. Sinunkin tähtesi.

-- Minä olen niistä äärettömän onnellinen! Ne ovat antaneet minulle

äitini muiston. Ne ovat solmineet hänelle marttyyriseppeleen, melkein

pyhimysseppeleen...

-- Niinpä niin, lapseni. Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille.

Niitä emme saa kietoa rakkahimmankaan pään ympärille. Herramme Jeesus

yksin on mahdollinen saamaan kunnian, ja hän antaa armosta kruunun,

kenelle hän tahtoo.

-- Olihan äiti kumminkin marttyyri, -- sanoi Helmi arasti, ikäänkuin

ihmetellen, eikö hän saisikaan vastakaikua sille, mikä pyhänä tulena,

juuri enon vaalimana tulena hehkui hänen sydämessänsä, -- tarkoitan,

kärsihän hän viattomasti, kuolihan hän niinkuin karitsa, toisten

syystä...

-- Isäsi syystä, tahdoit sanoa?

Helmi painoi päänsä alas.

-- Lapsi, minun tulee sinulta pyytää anteeksi, pyytää hartaasta

sydämestä. Sanoit, että olen antanut sinulle äitisi muiston. Ainakin

olen isäsi muiston turmellut sinulta. Se oli suuri synti ja korvaamaton

tappio.

-- Nyt minä sinut ymmärrän, Kotka-eno! Sinä olet hyvin jalo. Oi, älä

pelkää, että olisit vahingoittanut minua. Totuus ei koskaan vahingoita.

-- Totuus voi olla yksipuolinen ja tyly. Rakkaus peittää kaikki,

ja kuitenkin se näkee syvimmälle. Minä olin hyvin vähän käynyt

taivaallisen Mestarin koulua.

-- Eno, sinä vaan syytät itseäsi. Olenhan minäkin kokenut jotakin.

Ei minun tarvinnut kirjeistä lukea, millainen isäni oli. Joka päivä

minä sen tunsin, että olin kuin erämaan vaeltaja, niinkuin kukkanen

vieraassa maaperässä...

-- Helmi, lapsi, vaikene! Jumala tietää, mihin hän kukkasensa istuttaa.

Ne olosuhteet, joihin meidät on pantu, ovat meille parhaat mahdolliset.

-- Sinä et tiedä, eno, millaista minun elämäni on ollut. Jo aivan

varhain. Minä rakastin kaikkea kaunista, eikä kukaan minua ymmärtänyt.

Kerrankin isä oli ostanut minulle viheriäisen esiliinan. Voitko

ajatella ruohonviheriäistä esiliinaa? Ja ennestään minulla oli räikeän

sininen hame. Täti tahtoi panna yht'aikaa ne minun ylleni, kun menin

vieraisille. Minä en ottanut, ja minulle annettiin vitsaa. Kun se oli

lopussa, muistan, että sanoin iloisesti: "Kiitos, saanko minä nyt mennä

ilman esiliinaa?" He joutuivat aivan ymmälle. Minä sain mennä.

-- Juuri niinkuin minä, -- sanoi eno puoliksi itsekseen. -- Kotkan

poikanen.

-- Minun piti oppia taloustoimia, käsitöitä ja muuta kaikenlaista,

mikä ei minun luonteelleni sopinut. Eno, tiedäthän miltä tuntuu, kun

lintunen pannaan kuormaa vetämään? Hän nääntyy, ellei Jumala lähetä

pelastusta. Juuri niin kävi äidinkin.

-- Tai hänestä tulee väkevä kotka. Siivet kasvavat ja vahvistuvat, ne

nostavat kuorman kevyesti, ja lintu liitää korkealle. Jumala ei aina

pelasta kuormasta, hän kasvattaa kantamaan sitä. Minä toivon, Helmi,

että pienet vastuksesi ovat sinua karaisseet.

_Pienet_ vastukset? Mitä eno tarkoitti? Hänen katseensa oli

sanomattoman hellä, mutta sanat kovat kuin kivi.

-- Mutta itsehän sinä, eno, kirjoitit minulle! -- huudahti Helmi. --

Kirjoitit, että äidin "sävellintunen" soittaisi huoletonna, sillä Luoja

antoi sille sävelten lahjan.

-- Olen pyytänyt sinulta anteeksi kirjeitäni. Paljon pahaa olen niillä

saanut aikaan.

-- Eno, minä en ymmärrä sinua! Odotin sinua niinkuin tähden valoa

pimeälle tielle. Luulin tuntevani sinut. Muistanhan, kuinka sinä tulit

taivaan enkelinä silloin kun minä olin kasvava tyttö. Sinä osotit

minulle muutamana päivänä enemmän hellyyttä kuin olin saanut osakseni

kuuteen vuoteen, sitte äitini kuoleman. Lähtiessä sinä itkit, heitit

syliini nämä kirjeet ja vielä kerran palasit suutelemaan minua. Etkö

sinä enää ole hellä minulle?

Eno kumartui ja suuteli hänen otsaansa jälleen.

-- Helmi, Helmi, etkö käsitä, että sanani soivat ankarilta juuri siksi,

että sinua rakastan? Elämä on kuitenkin suuri hautausmaa. Meidän on

pakko yhtenään astua yli toiveittemme multakumpujen. Kristitylle se

on hautausmaa kaksin verroin. Hänen täytyy antaa oma itsensä ristin

kuolemaan, eikä se ole helppoa. Kiitä Jumalaa, että hän näkee vaivaa

sinusta! Kiitä kärsimyksistä!

Helmi vaikeni. Tuli niin ihmeellinen oltava. Hän tunsi enosta

pettyneensä, ja kumminkin hänen sydämessänsä versoi väräjävän odotuksen

oraita, ikäänkuin kevät olisi lähestynyt.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona hän uudisti kasteensa liiton.

Opetus oli ollut elävää ja vakavaa, se oli jättänyt jäljet jokaiseen.

Silloin Helmikin oli sanonut Jeesukselle: "Ota minut omaksesi! Jumalan

Karitsa, sinua tahdon seurata, jos minne viet!"

Sinä päivänä hän oli saanut enolta Ameriikasta kirjeen ja sormuksen.

Sormus oli yhä vieläkin hänen sormessansa. Siihen oli merkitty juuri

se lause: "He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee." Kirje ei

kuulunut sarjaan, jota hän tänään oli katsellut. Se oli todellinen

lähetetty kirje, täynnä palavan rakkauden ja kehoituksen sanoja.

"Helmi, anna itsesi Jeesukselle! Se on elämän ainoa onni. Äläkä

sitte onnu puolelle ja toiselle. Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä

ja kokonainen! Ole kotkatyttönen, joka ei pelkää avaraa taivasta ja

huimaavia korkeuksia. Älä milloinkaan anna katkaista siipiäsi. Tule

siksi, miksi Jumala on sinut aikonut: hänen Poikansa kuvan kaltaiseksi.

Hän oli kotka ja karitsa samalla kertaa. Helmi, seuraa häntä, vaikka se

särkisi sydämesi! Se on onni kuitenkin."

Eikö siitä soinut sama sävel kuin enon äskeisistä sanoista? Eikö tämä

ollutkin se Kotka-eno, jossa hän näki ihanteensa?

Oli, juuri hän. Ja Helmi ojensi hänelle molemmat kätensä. -- Sinä olet

oikeassa, eno. Kiitos, että olet tullut ohjaamaan minua. Onko aivan

totta, että tulit minun tähteni? Kuinka on mahdollista, että olen

sinulle niin rakas?

Eno siveli hänen pehmeitä hiuksiansa. Hänen silmissään oli miettivä,

melkein uneksiva kaukokatse. Sitte hän kääntyi tytön puoleen.

-- Minä kerron sinulle jotakin. Sinä tiedät, että lähdin

siirtolaispapiksi Ameriikkaan. Ei heillä silloin ollut sielunpaimenia,

niinkuin nyt. Kun olin herätykseen tullut, paloi tuli sydämessäni.

Tahdoin laskea itseni Jumalan alttarille uhriksi. Ei ollut helppo

lähteä, mutta minä lähdin kuitenkin. Minä kiitän Jumalaa kovimmastakin,

mitä sitä ennen olin kärsinyt, sillä muuten en olisi voinut

kaivaa syvää hautaa, johon onneni itse multasin. Oi Helmi, kun on

vapaaehtoisesti tarjonnut kaikkensa, silloin on kiitollinen, jos Jumala

jonkun murusen antaa takaisin sydän raukan viihdykkeeksi. Minä sain

enemmän kuin murusen, sain sinut. Etkö ymmärrä, että olet minulle

kallis?

-- Eno, uskallanko kysyä?

-- Mitä, Helmi?

-- Sinä et ole mennyt naimisiin. Oletko rakastanut kerran?

Helmi kuiskasi sen sykkivin sydämin. Hän pelkäsi olleensa liian rohkea.

-- Älä kysy. Itsekäs sydän pyytää paljon, mitä Jumala ei ole antanut.

-- Tarkoitatko siis, että rakkaus on synti? -- huudahti Helmi

levottomana.

Kotka liikahti äkkiä, luoden tyttöön läpitunkevan silmäyksen.

-- _Sinä_, Helmi, olet siis rakastunut? -- Sanoista soi kuin syvä

pettymys.

Helmin poskille kohosi polttava puna ja hän joutui hämillensä.

-- En, eno... minä vaan tarkoitin... mitenkä minä olisin rakastunut?

Tietysti minulla on ystäviä, mutta...

Eno oli hetken vaiti. Sisäinen mielenliikutus lainehti hänen

rinnassansa. Sitte hänen äänensä oli hyvin lempeä, kun hän jälleen

puhui.

-- Ehkä Jumala sinulle antaa kirkkaan tien. Hyvää yötä nyt, lapseni.

Olen matkasta väsynyt.

Riitta täti oli juuri tulossa muistuttamaan, että oli keskiyö.

-- Jatkakaa huomenna, kyllähän puhumista riittää.

-- -- --

Paavali Kotka sulki oven, etsi kukkarostansa pienen avaimen ja avasi

käsilaukkunsa. Hän otti esille yötarpeet ja raamatun, sitte jotain joka

helähti. Se oli valokuvakehys laseinensa. Siitä katseli nuoren tytön

kuva. Hyvin hento, hyvin vaalea.

Kiihkeästi hän peitti sen monilla suudelmilla ja monilla kyynelillä.

Mitä auttaa, jos luulee lemmen haudanneensa? Mitä auttaa multa, joka

arkulle kumajaa? Lempi elää kuitenkin...

Nopeasti hän pisti kuvan takaisin laukkuun ja kiersi lukon kiinni. Hän

jäi istumaan pöydän ääreen pää käden varassa. Tunteet ja ajatukset

ajelivat toisiansa.

Miksi hän oli jättänyt siirtolaiset, ne joiden tähden hän kerran uhrasi

kalleimpansa?

Eiväthän he häntä nyt enää tarvinneet. Oli tullut toisia työntekijöitä,

yhtä hyviä, ehkä parempia kuin hän. Helsingissä oli papin virka

avoinna. Hän oli hakenut ja päässyt ehdolle. Täälläkin oli tehtävää

yllin kyllin, enemmän jokaisella paikalla kuin yhden miehen voimia

riittikään. Sanotaan, että voimat ovat pääoma, josta ei koskaan pidä

käyttää muuta kuin korot. Hän ei tahtonut olla niin säästäväinen. Jos

Herra tarvitsi, oli pääomakin kaikki tarjona. Se oli ainoa, mitä hän

nyt enää voi antaa.

Ville Hartikka oli Kaarinan rahoilla ostanut suuren kivimuurin ja

muuttanut Helsinkiin sitä hoitamaan. Paavali Kotka oli lahjoittanut

koko omaisuutensa köyhille ja kurjille. Sadat häntä kaivaten

siunasivat, kun hän palasi kotimaahan.

Sadat siunasivat -- sadat kirosivat.

Ei hän siitä välittänyt. Niin tapahtuu aina, kun Jumala ja perkele

käyvät sotaa.

Mutta ellei hän saakaan virkaa, johon hän on vaalissa? No niin,

onhan muita paikkoja. Suomessa ei ole pappeja liiaksi, juuri äsken

sanomalehdissä valitettiin niiden puutetta.

Miksi kumminkin sydänalaa omituisesti kaiveli tämä ajatus, se että joku

toinen voisi saada Helsingin viran? Miksi melkein tuntui kuin hän siinä

tapauksessa olisi turhaan tullut Ameriikasta kotiin?

Siksi, että on olemassa hienon hienoinen hopealanka, joka hänet

yhdistää pikku tyttöseen. "Rakasta Kaste Helmeä!"

Siksi, että Helsingissä on kivimuurien keskellä keltainen puutalo,

jonka ikkunoilla ennen ruusut kukkivat ja kanarialintunen lauloi.

Verhojen välistä katseli vaaleakutrinen pää, nyökäten tervetultua,

kun nuori ylioppilas palasi heprean ja jumaluusopin luennoilta. Ja

Helsingissä on myöskin katu, joka siltä talolta johtaa pois ja ulos,

suurelle portille, meren rannalle ja kuusen alle. Ei hän ole vielä

käynyt sitä tietä, mutta hän tietää, että sinne on viety keltaisen

talon kaikki ruusut, valkeat ja punaiset. Eivätkä entiset asukkaat sen

jälkeen enää viihtyneet talossansa. He myivät sen ja muuttivat muuanne.

Siksi vielä, että sydän parka myöskin pyytäisi osaansa. Hän kuvitteli,

että tyttö, joka oli orvoksi jäänyt, antaisi koko hellyytensä

yksinäiselle enolle.

Mitä jos eno onkin tarpeeton? Jos löytyy jo toinen, joka tyhjän

sijan on täyttänyt paremmin kuin eno koskaan olisi voinut? Houkkio,

sinä unohdat, että lapsi on kasvanut neitoseksi. Nuori nuorelle,

sykkivä sydän toiselle elämän keväässä sykkivälle. Mitä on viileä

sukulaisrakkaus tämän tunteen rinnalla, tämän suuren ja suloisimman?

Kotka pyyhkäisi otsaansa, joka tuntui kuumalta. Lientyneet piirteet

lujistuivat jälleen.

Niin, se oli tie -- hänen tiensä. Kuinka monta kertaa Herran täytyi

opettaa, ennenkuin hän oppi sen?

Ota, jos sydäntä kirveltääkin,

lähemmä ristiäs saata vain...

Hänen katseensa kohosi ylös, ja sielun silmillä hän näki

ristiinnaulitun, orjantappurakruunu otsallansa. Eikö se riittänyt

hänelle? Hänen sydämensä suuri, pyhä lempi, tämä yksi ja ainokainen!

Helmi oli ojentanut kätensä, sanoen: "Kiitos, eno, että olet tullut

ohjaamaan minua." Olkoonpa niinkin, että Helmin sydän oli maallisen

ystävän valinnut. Hänen sielunsa tarvitsi taivaallista. Helmin sielun

ohjaamiseen eno oli kutsuttu.

Nyt hän tiesi, että heidän kuitenkin tuli kulkea käsitysten. Hänen oli

oikeus jäädä Helsinkiin, hänen täytyi jäädä. Ellei hän vakinaista papin

paikkaa saisi, pyytäisi hän jäädä apulaiseksi, vaikkapa ilman palkkaa.

Kyllä Jumala kotkanpojat ruokkii.

Silmä selvänä, mieli varmana hän riisuutui, sammutti lampun ja painui

rukoukseen.