Helmi ottaa hyllyn oikealta puolelta kuvan, jossa suloiset äidin kasvot
kumartuvat yli pienen pitsikäärön, joka kehdossa lepää.
Mitähän nuori äiti on uneksinut, antaessansa hänelle tämän nimen?
Että hän olisi kallis taivaan kastepisara erämaan hiekassa. Että hän
virvoittaisi äidin nääntyvää sydäntä ilolla ja rakkaudella.
Äiti sai paremman virvoittajan. Itse Herra, Jeesus löysi hänet ja sanoi
hänelle: "Vaimo, mitä itket?" "Itken sitä, että mieheni ei ymmärrä
minua eikä rakasta minun sydäntäni. Hän rakastaa kasvojeni kauneutta,
varteni nuortevuutta, rahojeni helinää ja osakkeitteni voittoa."
"Rakastatko sinä häntä?" "En, Herra. Kuinka minä voisin häntä rakastaa?
Minä pelkään, että alan inhota häntä."
Silloin Jeesus katsoi nuorta vaimoa rakkaasti ja surullisesti suoraan
sydämeen.
"Lapsi parka, _minä_ ymmärrän sinua ja _minä_ rakastan sinun sydäntäsi.
Rakastan, jotta se liekki sinutkin sytyttäisi. Ja _hänen_ sydäntänsä
minä rakastan myöskin, sillä minä annoin henkeni syntisten ja
puuttuvaisten ihmislasten tähden. Nouse ja seuraa minua!"
Siitä ajasta asti Kaarinan kasvot saivat kauniin, lempeän hohteensa,
ja siitä asti hän sitä runsaammin kylvi ruusuja muille, mitä enemmän
piikit pistivät hänen sydäntänsä.
Mistä Helmi sen tietää? Kuvat kertovat, mitä ne voivat, mutta eivät ne
kaikkea kerro.
Helmillä on toinenkin muistojen lähde, toinen aarre. Se on kirjekäärö
pienen peilikaapin lukitussa laatikossa.
Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten
vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut
irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista
vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.
Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet
helmaansa.
Tässä on muutamia:
Kaarinan Kaste Helmi!
Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli!
Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. _Sinua_ elämä ei saa
musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan
tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän
kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.
Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä
-- me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä
minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi
minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut
ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin,
sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa
tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. --
Ville, -- kuiskasin minä. -- Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän
jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin
kovasti! -- Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä
sen koommin lyönyt minua enää koskaan.
Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea
mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa,
niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa
suhteessa olla hänelle kiitollinen.
Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos
helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn...
-- -- --
"Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin
syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut
unohtaa.
Oikeastaan kaikki luulivat, että minä olin jumalaton poika, kun
olin niin uhmapäinen ja uppiniskainen. Se on tottakin. Kellä
ei ole Jumalan Henkeä, ei se ole hänen omansa. Mutta tiedätkö,
Helmi, että minä nyt en aikoisi papiksi, ellen olisi niitä äitisi
säveleitä jo silloin kuunnellut...
-- -- --
Helmi tyttönen!
Jos sydämesi on lämmin ja herkkä, älä koskaan mene naimisiin
miehen kanssa, joka on intohimoinen metsästäjä.
Saat nähdä verisiä sisuksia, raadeltuja rintoja, koiria kielet
lerpallaan...
Kaarina käänsi päänsä pois ja olisi paennut sisimpiin huoneisiin,
mutta hänen täytyi omin käsin tulla jäniksiä nylkemään, kun
palvelustyttö ei osannut.
Sitte aterioilla hän kumminkin aina sai kuulla, että hän ei
kyennyt laittamaan kunnollista jäniksen paistia. Milloin se oli
sitkeätä, milloin kitkerän makuista. -- Suolaista se ainakin oli,
sillä Kaarina suolasi sen kyyneleillänsä. Ehkä se sentähden ei
maistunut sille, joka jäniksen ampui.
-- -- --
Pidäthän, Helmi, kukkasista? Äitisi rakasti niitä ja vaali
hellästi kuin hentoja lapsosia. Mutta sinulle hän taittoi niin
monta kuin tahdoit. Kesäisin hän sitoi seppeleitä hiuksillesi,
milloin lemmikeistä, milloin unikukista, milloin niityn
kirjavasta suvirunsaudesta. Sinä olit kuin kukkakuningatar. Usein
olit puettu valkoiseen pukuun, usein myöskin sinipunervaan,
koska äitisi huonekalut olivat sinipunervalla päällystetyt.
Sitte te käsi kädessä leijailitte lehtoihin ja metsiin, missä
linnut kirkkaita säveliänsä visertelivät. Äitisi lauloi silloin.
Muistatko vielä hänen suloista ääntänsä? Hän sanoi toivovansa,
että saisit sydämeesi kaikki lintujen liverrykset ja hänen oman
sydämensä syvimmät sävelet.
Olit hyvin pieni, kun sinäkin jo lauloit. Se oli äitisi suuri
riemu, se varsinkin, että sinä et koskaan tahtonut pysähtyä
opittuihin säveliin. Hän kysyi sinulta joskus, vaikka hyvin
tiesi: -- Mikä laulu se on? -- Äidin Helmen oma laulu, --
vastasit varmasti. -- Äänesi ei ollut voimakas ja ihana, kuten
Kaarinan. Sinä sirkuttelit niinkuin pieni linnunpoika. --
Ei hänestä tule laulajatarta, -- sanoi äitisi. -- Hän oppii
soittamaan ja säveltämään.
Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin
Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita
keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan
soitat.
Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka
pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.
-- -- --
Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.
Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi
orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.
Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen
päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.
-- Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! -- minä huusin. --
Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja
kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit.
Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?
Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta
turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen,
pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.
Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä.
Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin
tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt
yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti
pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun
kätesi minun käteeni. -- Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! --
se oli hänen viimeinen sanansa minulle.
Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!
Sain omaisuuteni vuosikoron ja pääomasta mitä opintoihin
tarvitsin. Helsingissä voi kyllä hyvinkin halvalla elää,
ja luultavasti olisin asettunut jonnekin syrjäkaupungin
ruokamatamien vuokraloihin, ellei kohtalo olisi toisin
johdattanut. Vanhemmillani ja Kaarinalla oli entisiä rakkaita
ystäviä, eräs hyvä ja hieno perhe. Se avasi minulle kotinsa ovet.
Miksikä tieni piti johtua sillä tavalla? En _minä_ sitä tahtonut.
-- -- --
"Jeesuksen rakkaus, se on niin syvä,
ettei hän kurjimman kuolevan sois,
Jeesuksen turviss' on olla niin hyvä,
ei luotansa heitä hän ketäkään pois.
Rajattomassa rakkaudessaan
kuinka hän omansa hyljätä vois?"
Olen joutunut tuliahjoon. Kunpa se polttaisikin! Sitä minä
tarvitsen. Kaarinan säveleet ovat soineet minulle siitä asti kuin
niitä lapsena kuuntelin, mutta ne ovat soineet kuin omantunnon
syytös. Nyt täytyy ratkaisun vihdoinkin tapahtua.
Vapahtaja, minä tahdon kuulua sinulle. Etkö voisi armosta antaa
minulle jotakin tehtävää, jotain erityistä ja vaikeata liitoksi
välillemme? Tahdon olla sinun palvelijasi sieluineni, ruumiineni.
Tahdon olla ehjästi ja kokonaan, nyt ja ijäksi.
Eihän tämä ole sanottu sinulle, Helmi. Ja kuitenkin se on sinulle.
Meidän on molemmin käytävä sitä tietä. Sinun ja minun. Äitisi
muisto velvoittaa. Äitisi viimeinen pyyntö liittää meidät yhteen.
Herra Jeesus odottaa sinua myöskin. Tule, Kaarinan Kaste Helmi!
-- -- --
Helmi, rakas lapsi!
Tiedätkö, miten lennetään kotkan siivillä?
Ja tiedätkö, mitä on kevät, elämän riemuisa kevät? Oletko nähnyt
koko luonnon puhkeavan niinkuin taikaiskusta yhtenä yönä?
Minä olen nähnyt, minä olen tuntenut, minä tiedän!
-- -- --
Äkkiä Helmi säpsähtäen heittää kirjeet käsistänsä, hypäten pystyyn.
Mikä aika nyt on? Ovi käy. Onko eno tullut?
Ei, Riitta täti se on.
Kiireesti Helmi keräilee kirjeet ja työntää ne laatikkoon.
-- Missä hän viipyy? -- kuuluu tädin huolestunut ääni, -- aikaa sitte
hänen olisi pitänyt ehtiä. Kello käy yhtätoista.
Helmi juoksee eteisen ovelle ja alas portaita. Ei mitään ajuria näy
hiljaisella kadulla.
Helmi tähystelee joka puolelle. Yksinäinen kävelijä pieni reppu
kädessänsä ilmestyy juuri kulman takaa.
Tummat silmät katsovat syvälle hänen silmiinsä ja käsi laskeutuu hänen
olallensa.
-- Sinä olet Kaarinan Kaste Helmi? Olethan?
-- Eno, Kotka-eno!
Hän sulkee Helmin syliinsä ja suutelee häntä otsalle. Helmi on ihan
vaiti ja sydän väräjää.
Muistojen tarina on loppunut. Nyt alkaa toinen: tulevaisuuden unelmoitu
tarina, jonka rikkaus on oleva hänen omansa.