Muistojen tarina.
Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät
kulje ollenkaan, ei ollenkaan.
Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna
saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin -- ei, hän
sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti...
Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo
siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä
tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno
kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron.
Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella.
Ajokin kestää kauvan...
Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi
löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.
Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi
katseltuja valokuviansa.
Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei
niinkään pian.
Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa
vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket
rientävät.
-- -- --
Siitä on pitkä, pitkä aika. Kuolema oli käynyt talossa, ja taas tuntui
sen kylmien siipien havina.
Kaarina Kotka oli silloin hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen
veljensä Paavali oli aivan lapsi, ensimmäistä vuotta sen kaukaisen
pikkukaupungin lyseossa, missä perhe niihin aikoihin asui.
Helmin hyllyllä on kuva, jossa sisar istuu tuolilla ja veli seisoo
vieressä. Kuva on vanha ja vaalahtunut, mutta tytön lempeät ja pojan
säihkyvät silmät ovat hyvin näköisensä. Sen tietää, kun vertaa isoihin
kuviin.
He rakastivat toisiaan hellästi, senkin näkee kuvasta.
Isä oli kuollut, äiti kuolinvuoteellansa. Onnellinen, sopusointuinen
koti oli hajoamassa. Kuka silloin olisi jaksanut ajatella
käytännöllisiä puuhia, rahojen hoitoa, perinnönjakoa ja muuta sellaista
vaikeata?
Asioitsija Hartikka oli erittäin järkevä ja erittäin ystävällinen.
Hän tarjoutui ilmaiseksi kaikkeen, sulasta myötätunnosta ja
ihmisystävyydestä.
Helmi ottaa käteensä kuvan, joka on keskimmäisestä vasemmalla. Nuoren
tytön ja pienen koulupojan yhteiskuva oli oikealla puolella.
Tämä on Ville Hartikka. Se on isän kuva siltä ajalta, jolloin hän ensi
kerran tuli äidin lähempään tuttavuuteen. Laiha, parraton, suuri leuka
ja terävät silmät.
Nuori Kaarina katsoi häneen kuin taitavaan setään, joka osaa auttaa,
kun joudutaan ymmälle. Olihan hän viisitoista vuotta vanhempi. Hän
nosti sairaan lesken korkoja, hän suoritteli välit vuokralaisten
kanssa, hän tiesi että nyt oli paras myydä tehtaan osakkeet, koska
siellä oli vararikko pelättävissä, ja talletukset hän sijoitti
toisiin edullisempiin osakkeihin. Kaikki hän ymmärsi, kaikesta hän
piti huolta. Silloin hän perehtyi perheen asioihin, kun hän toimitti
pesänkirjoitusta isännän kuoleman jälkeen.
Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä
välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.
Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali,
"Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta
hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija
Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan
avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat,
arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli
suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut
kuvitella tulevaisuutta ensinkään.
Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt
entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se
Kaarinasta tuntui vähän pahalta.
Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.
Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli
häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.
-- Älä ota sitä miestä! -- sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät
mustina säihkyen.
Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia
omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja
yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua
häät vietettiin.
Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt,
ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa,
antaaksensa elämän pikku tyttöselle.
Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista
täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi
uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi
sai omaksensa.
Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten
entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.