Odotuksen säveliä.
Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdä
koskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkin
oli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan on
liian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.
Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta.
Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista
-- ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävän
sydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkain
loistosävellys.
Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet
leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut
vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee...
Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä
ja suloinen. Toinen osasi laulaa -- se oli ihmeellistä. Mutta se sammui
yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen
otti.
Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne
tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!
Laulava tähti ei palaja... Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.
Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?
Tähti, toinen tähti!
Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä
ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen
olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja
kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää
sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa
loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän
sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä
kertaa. Siivekäs tähti...
Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!
-- -- --
-- Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?
Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta.
Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänen
äänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla,
yhä voimakkaammin aalloin.
Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisille
kasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetken
puna, joka innostuksesta oli kohonnut.
Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoi
niiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista ei
ollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.
-- Täti, mihin minua tarvittaisiin?
-- Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellut
soittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosi
on tulossa --
-- Harjoitellut läksyä?
Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, hyvin
hentovartaloinen. Musta puku teki hänet vielä hennomman näköiseksi.
Riitta neiti, isävainajan sisar, näytti tavattoman pyylevältä hänen
rinnallaan.
-- Mutta täti, ettekö siis _ensinkään_ ymmärrä...?
-- Mitä minun tulisi ymmärtää? Minä arvelen, että katsoisimme vielä
kerran, onko enosi huoneessa kaikki kunnossa. Ja sytytä lamppu
tännekin, mitä sinä pimeässä oleksit?
-- Täti kulta, enkö minä nyt saisi olla rauhassa? -- Se purkausi
huulilta vastustamatta, mutta Helmi sitä jo samassa katui, kun täti
pahastuneena kääntyi menemään:
-- Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään
kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä
tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin
mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.
Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi,
mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja
jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset
tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään,
rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.
Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut
välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli
tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta
hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla.
Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän
juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta
siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli
lietsonut pitkinä vuosina...
Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se
oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin
sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää
sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti
piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset
koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna
Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua,
ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi
niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista
hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon
ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.
Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän
ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno
odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä... Ehkä he eivät
tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen
katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan
ventovieraalta: -- Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? --
Kuka? -- sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. -- Ei, täällä
kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte
heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!
Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin
pidätti heltymästä. Hän ei _voi_ sietää, että enosta käytetään
semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen
hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken,
uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja
kuitenkin hellempi. Hän on Kotka -- mutta koska tavallinen maalintu on
Kotkaa ymmärtänyt?
Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein
toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.
Kello löi kerran. Puoli -- puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti
paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois
sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.
Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia
vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.
Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta,
että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria
säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.
Hyvää ja kaunista hän tahtoi soittaa ja ajatella. Mutta miksi on sydän
niin ristiriitainen ja paha? Juuri hänen sydämensä? Eikö oloilla ole
siinä osaa? Voivatko ruusut puhjeta erämaan hiekasta?
Helmi nojasi pään käteensä. Sinipunerva valo ympäröi häntä. Se oli
hänen huoneensa väri, vieno ja pehmoinen.
Pienen sohvan yläpuolella oli pitkä ja kapea seinähylly. Siinä seisoi
kokonainen sarja kehyksiin pantuja valokuvia. Keskimmäinen oli suurin,
kaunis nuoren naisen kuva. Helmin vanhempi sisko, olisi vieras sanonut.
Samannäköinen, silmät vaan tummemmat ja lempeämmät ja huulilla
rakkaampi, surunvoittoinen hymy. Ei hän ollut sisko, äiti hän oli.
Eikä hän kuvassa paljon vanhempi ollut kuin Helmi nyt, ehkä kaksi tai
kolme vuotta. Silloin oli Helmi kuuden vuoden vanha. Samana vuonna nuo
lempeät silmät sammuivat ainiaaksi.
Eikö hänkin aikanansa ollut vaeltaja kivikkopolulla ja
hiekka-aavikolla? Mutta missä hän kulki, siellä ruusuja puhkesi, vaikka
hän lopuksi astuikin hennot jalkansa uuvuksiin ja sortui karulle tielle.
Kapean hyllyn yläpuolella, juuri keskimmäisen kuvan kohdalla oli
vahva ulkoneva seinäjalusta ja sen päällä Thorvaldsenin Kristuskuva.
Se näytti ojentavan siunaavat kätensä yli valokuvaryhmän, mutta
erityisesti yli äidin suloisten kasvojen.
Helmi muisti kerran kuulleensa legendan. Kristus istui opetuslastensa
joukossa, ja kaikki toiset puhelivat, mutta Johannes oli vaiti.
"Miksi olet vaiti?" kysyi Jeesus. "Herra, minä ajattelen, koskahan
sinun valtakuntasi tulee." "Katso ulos", sanoi Jeesus. "Mitä näet?"
"Yötä ja pimeyttä", kuului vastaus. "Tule kanssani", sanoi Jeesus. He
nousivat ja vaelsivat ulos yöhön. Ihmisiä tuli vastaan, ne näyttivät
kaikki pimeiltä. Ja polku oli epätasainen, eikä voinut määrää nähdä.
Silloin Jeesus pysähtyi. "Katso nyt taaksesi", kehoitti hän Johannesta.
Johannes katsoi ja huudahti hämmästyksestä. Kaikki ihmiset, joita
Jeesus pimeydessä oli puhutellut, olivat saaneet auringon hohteen
kasvoihinsa. Koko seutu hohti, ja kivikko oli muuttunut ruusutarhaksi.
Nyt Johannes ymmärsi kaikki. Missä Jeesus kulkee, siellä yökin on
valkeus.
Äiti oli kulkenut Jeesuksen kanssa; siksi hänen kasvonsa hohtivat ja
hän oli oppinut taidon luoda hohdetta ympärillensä. Eno myöskin kulki
Jeesuksen kanssa. Helmi luuli varmaan, että hän omisti saman lahjan
kuin äitikin.
Mutta hän, Helmi?
Rakastihan hän Jeesusta. Haaveilevalla ihailulla hän rakasti,
samankaltaisella kuin äiti vainajaa ja enoa kaukaisessa maassa, mutta
vielä paljon enemmän.
Ei sillä tavalla kuin Riitta täti, joka ennen aina kuljetti häntä
kuumiin kokoushuoneisiin ja asetti hänet tuntikausiksi kuuntelemaan
pitkää postillaa, ja pani nurkkaan, jos hän oli tarkkaamaton.
Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan
oli se _tunne_, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno
ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.
Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän
ikävöitsi koko sielustansa.
-- Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa,
ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea
syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen
silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.
-- -- --
-- Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?
Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi
käsivartensa tädin kaulan ympärille.
-- Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!
-- No hyvänen aika, kyllähän minä... Älä nyt tuolla tavalla...
Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: --
Kotkan poikanen!
Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi
silmänsä ylös.
Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?
-- Mennään nyt teepöydän luo, -- sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen
tädin käteen. -- Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle,
mihin te vaan tahdotte!