ja asettaen pankolle. Piika toi leivät, kalakupin ja piimätuopin
pöytään, emäntä ammensi piimäjuoksetoksen kahteen suureen puukuppiin,
joista toisesta söi isäntä ja emäntä, toisesta renki ja piika. Ilman
pitempiä puheita syötiin aamiainen ja sitte heittäydyttiin ruokalevolle.
Salokylän miesväen tavallinen kotijärjestys oli sunnuntaisin seuraava:
ensin yölepoa aamiaisille asti, sitte osaksi ruokalepoa, osaksi päivän
epistolan ja evankeliumin lukemista puolisille, lopuksi kyläilyä
iltaan. Naiset ja kirkkoväki tästä järjestyksestä tekivät poikkeuksen.
Naisten tuli hoitaa karja ja laittaa ruoka perheelle sunnuntaisinkin.
Rytörinteen perhe vaipui syötyään pian ruokauneensa. Mutta isäntää ei
nukuttanut. Äänetönnä hän keturoi penkillä pöydän päässä, ja hänen
ajatuksensa kiersivät ahkerasti Notkoperän niityllä. Samalla hän
kuulosteli tarkkaan, milloin nukkuvain nenien sihinä kohoaa kylliksi
varmaan asteeseen. Lopulta hän kepsahti hiljalleen ylös ja asteli ulos.
Ruokatuvassa hän leikkasi leivästä pari viipaletta, pani niitten väliin
suuren sären ja tunki käärön taskuunsa. Piimää olisi pitänyt ottaa...
mutta leili on hellillä niin keihkeällä paikalla, että emäntä sen
poissaolon heti huomaisi. Voihin samaten tulisi iso näkyvä lovi... ja
emäntä kyllä muistaa tarkkaan mistä itse on milloinkin vuolassut...
Samapa tuo... yhdeksi puoliseksi syö vaikka hapankaalia, kuten
reppulaisten kotimaassa... elettiin sitä ennenkin, vaikka syötiin vain
pelkkää pettua...
Kuin varkain putitti isäntä Notkoperän niitylle. Perille saavuttua...
kaikki epäilykset haihtuivat kuin tuhka tuuleen... ukko heiskui ja
huiskui kuin tulipalossa. Ravakasti tarttui hän heinärukoon sylin,
puistaa reuhotti tarmonsa takaa, jotta hajosivat vainen heinät puolelle
jos toisellekin. Niin hän kulki ruolta ruolle ja löi ne kaikki hajalle
kuivalle niitylle, heleään päiväpaisteesen. Tottapa heistä sitte
selviäisi, jollei muuten, niin kokoileisi iltapäivällä kantorukoihin,
ainapahan toistekin pielestetyiksi tulisivat.
Ruot hajotettuaan kohotteli ukkeli niitospäät niityn laiteella, palasi
sitte aamullisille jälilleen, haravan kera käännellen niitä luokoja,
jotka aamulla oli ruoista hajottanut.
Niinpä olikin päivä jo kallistunut hieman iltavinoon, ja heinämies
tökkäsi haravan varren niittyyn pystyyn. Mutta elähän mitä... ei se
vedellyt... pois oli kiireimmän kaupalla otettava! Se oli taika: kun
haravan piit olisivat yläällä pystyssä, repisivät ne ilman pilvet
riekaleiksi ja silloin tulisi sade kastelemaan kuivat heinät. Pilviä
tosin ei näkynyt nyt... mutta taika on taika... ei sen verkonsilmät
näy... pilvi voisi heti tulla hankailemaan haravan piihin... Ja isäntä
asetti haravansa kiveä vasten, piit kiveen päin...
Hehheh... olipa ruvennut raataminen luissa tuntumaan. Pielespohjalle
puoliselle nyt... kalaa ja leipää... sitte jatkamaan heti taas...
kalaa ja leipää... saahan toki sentään vettä lähteestä palanpaineeksi.
Solkeva oli koivikko aivan niityn laiteella, varjoillaan tahtoo haitata
heinien kuivamistakin lähellään. Tarvitsee vaan vitasta puukolla
viiru sileään tuoheen... puun ollessa jäkäliä ja rovellaan longahtaa
tuohilevy irti melkein itsestään...
Pielespohja oli siellä vähän sinnempänä niityn laiteella, samaisen
koivikon varjossa. Isännän takki riippui sen lähellä vesan korvuksilla.
Vierelle pisti metsästä ensin kallion kieleke, pyöreäpäinen kuin
hiomalla kulutettu. Hiiden pojat kuuluivat sen ennenvanhaan
kuluttaneen... olivat kakarat siinä mäkeä laskeneet tulenlieskaisilla
vieteripyörillään. Nykyisin sitä sileää kalliota käytti kesäisin
heinäväki ruokapöytänään...
Tuohesta lippiä tehden, taitellen levyä nurkille, läheni
isäntä pielespohjaa hiljalleen. Vain silloin tällöin jouti hän
lipintekeleeseensä katsomaan... täytyi sen kahden puolen katsella myös
jalkoihinsa sammalmättäiseen niittyyn, ettei kompastuisi... viereltä
ja kauvempaakin kihtoivat näkökehään hämärämpänä hajallaan olevat
heinät tuoden mieleen huolta ja hoppua. Alkoi arveluttaa, ehtiikö
hän ennen yökasteen tuloa panna heiniä ruolle, joko pitänee juosta
taloon hakemaan lisäväkeä... Mutta mitähän se eukko silloin... hän
joka lukiessaan ja veisatessaan on huolitellen muistutellut miestään
kylän käynnistä... mitähän se hohkailisi, jos tietäisi työssä olleen...
alkaisi vielä puhua helvetistä, sen hiiloksista ja paistinvartaista...
hitto hänestä kuulkoon... karmi selkää jo ajatellessakin. Kyllähän sen
Ylätalon ukon kanssa aina sopii, aina miesväestä selviää, mutta akkojen
ja paholaisten... niitten kanssa selviäminen on hullumpaa...
Mutta silloin!
Kuin salama, kuin pitkäsen tuli ja leimaus välähti jotakin isännän
silmään, kuitenkaan ääntä kuulumatta. Kirkas valokehä luisuu kallion
kielekkeellä, metsän varjon keskellä... väräjävä valokehä... kehän
keskellä mies... kirja, suuri kirja kädessä. Himmeästi välähti
mielessä, että se ehkä on joku kyläläinen, mutta se ajatus haihtui
oikein selvenemättäkään. Se käänteli kirjanlehtiä ja liikutteli
suutaan. Kuuntelemattakin kuuli isäntä äänen kuin tuulen hyminän:
— Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askarees
toimittaman, mutta seitsemäs päivä on sinun...
Silloin isäntä hervahti niitylle puoleksi polvilleen, puoleksi
istualleen ja painui pökerryksiin.
Kun hän jälleen kuontui kohottamaan päätään ja uskalsi puolella
silmällä tirkistää kallion kielekkeelle, ei hän nähnyt siellä mitään
outoa enään. Valokehä oli vielä jonkillainen... päivä paistoi pyöreän
lehvienloman lävitse... takki riippui vesan korvuksilla... mutta
mitään tavattomampaa ei näkynyt. Isännästä tuntuikin, että silloin
kun hän oli nähnyt oudon miehen autereisessa, väräjävässä valokehässä
ja hänestä oli alkanut tuntua kuin hän irtautuisi kaikesta muusta
tätä näkyä katsoessaan, että hänestä oli silloin näyttänyt mies
kirjoineen päivineen yhtäkkiä katoavan, haihtuvan kuin henki konsanaan,
juoksematta pois, nousematta pilviin tai vajoomatta kallioon allansa...
Rytörinteen isäntä tunsi aivan lamautuvansa kammosta. Ei häntä
haluttanut ruoka, ei töihin meno tullut enää mieleenkään.
Vaistomaisesti otti hän takkinsa oksalta ja syvästä syyllisyyden
tunnosta väristen alkoi astua kotiinsa.
Kotonaan kertoi hän emännälleen ja muille kyläläisille ihmeellisen
näkynsä Jumalan miehestä, joka oli lähetetty häntä varottamaan
sapatinrikkomisesta ja muusta synnistä ja pahennuksesta. Kuulijat
kauhistuivat, ihmettelivät ja siunailivat. Erittäin kauhistui ja
siunaili Rytörinteen emäntä, joka heränneessä kodissa oli nuoruudessaan
Herran pelvossa kasvatettu. Hän rukoili miehensä puolesta hartaimmat
esirukouksensa ja neuvoi häntä menemään papin luo saadakseen siltä
synnit anteeksi ja siunauksen pahanvaltaa vastaan.
Mies meni, tunnusti syntinsä ja kertoi Herran antamasta varotuksesta
siinä ihmeellisessä näyssä.
Pappi ei puhunut mitään näystä, hienosti hän vältteli myös
määrittelemästä, miten suureksi synniksi isännälle hänen pyhätyönsä
luettanee... vaikka isäntä koettikin siitä selvyyttä saada. Pappi
kehotti vaan yleensä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa ja vaeltamaan
nuhteettomasti Herran edessä.
Rytörinteen isännän heinät saivat olla Notkoperän niityllä yökasteen ja
seuraavain päivien sateitten alla, kunnes ne auhtuivat ja ummehtuivat
piloille eivätkä olleet olkienkaan verosia syötäviä karjalle talvella.
Mutta Rytörinteen isäntä oli tullut uudeksi ihmiseksi, ja kaikki jotka
hänen kertomuksensa kuulivat ja uskoivat, tulivat uusiksi ihmisiksi ja
vahvasti uskoivat pääsevänsä kuoltuaan taivaaseen, jossa ei tarvitse
kyntää eikä tehdä heinää talveksi karjalle, vaan ristissäkäsin
veisataan virsiä ja vietetään ijäistä sapattia.
Ja tämän kertomuksen isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia, vaan jolle
lankeemuksensa koitui ylennykseksi... sen olivat sen aikuiset eläjät
kertoneet lapsilleen ja he taas lapsilleen ja lastenlapsilleen, kunnes
se on yhteisen kansan ojennukseksi tähän kirjaan kirjotettu.
Tanu ja Tommi.
Tahdoin kerrankin nähdä Aholan Tanun kotoisissa oloissaan, kun olin
kerran urennut sille puolelle pitäjästä. Tahdoin tavata tuttavaani
Tanua, joka oli paikkakuntansa arvokkain mies, piirin esimies ja suuri
maanviljelijä, jonka talous oli parhaimmassa kunnossa ja työväellä
vakava toimeentulo.
Tapasin Tanun laajalta kesantopelloltaan ojalinjoja kepittämästä.
Tervehdittyämme hän istui kivelle, kopisti piipustaan porot lapikkaansa
kantaan ja vakavin liikkein tukki tupakkaa piippuun.
Monet olivat ne kertomukset ja kokemukset, joita olin häneltä kuullut,
mitenkä hän katovuosina oli kuntalaistensa asioita ajanut, kulkenut
hätäleipänäytteitten kanssa aina senaatin neuvospöydän edessä, miten
taistellut nimismiestä, kuvernööriä ja muuta virkavaltaa vastaan,
etteivät ne enää viitsineet kulkea tietä hänen pihansa kautta, vaan
kiersivät aidantaitse ahoja myöten näillä mailla liikkuessaan, miten
oli mahtavan apteekkarin sysännyt suohon kunnan varoja kavaltamasta,
miten kouluja puuhannut ja muuten seutunsa edistystä ja valistusta
ajanut. Hän oli niistä kertonut värähtämättomällä tyyneydellä,
kerskaamatta tai kainostelematta, vakavalla oman arvonsa tunnolla.
Nyt hän tuijotti totisena eteensä, korkean otsan alta syvältä
tähtäävillä silmillään. Sitte kohotti päätänsä kuin nousten pois
mietteittensä syvyydestä.
— Tuolla se on kahdenkymmenen vuoden työ, sanoi hän vakavasti viitaten
suurelle suoperkiölle lännessäpäin, laskeutuvan auringon alla. Siellä
on ollut monta ukkoa ojalla, monta miestä kuokkimassa ja kuusikkoa
kaatamassa ja monen miehen lapsille sieltä leipääkin leviää. Nyt
kyntävät siellä kauraa ja sänki aiotaan heittää heinänkasvuun.
Laajana levisi sieltä tasaperäinen perkkiö iltaruskon hohteessa.
Perällä vilahti vahva ruislaiho juurikkakasojen välissä ja
tännimmäisellä rannalla olivat rengit kyntämässä neljän hevosen kanssa.
Ihanasti kiteilivät ja väreilivät auringon säteet tuoreessa suomurassa,
ne kirkastivat myös kyntäjät hevosineen, kirkastivat juurikkakasat ja
versovan nurmen perkkiön laiteella.
— Tuossa koillispuolella on pellon alla jo parina syksynä ojitettu
jäkikköniittyä ja ensi syksynä täytyy ojittaa lisää. Siitä näkyy
kattamalla tulevan oivaa niittyä, kun kylvää siihen timoteitä ja
apilasta.
Sieltä näkyi ojitettu ala niityn eteläpäästä, vaan paljo oli vielä
jäkikköä ojittamattakin. Ojittamattoman kohdan hämärryttivät pellon
ja niityn rajalla kasvavain koivujen varjot, joitten pisimmät huiput
venyttyivät vinoon niityntakaiselle kanervikkoaholle asti.
— Tähän kesantopellolle on saatava ojat ennen juhannusta, kun ennen
heinäntekoa miehet joutavat ojalle.
Tanu oli siihen kepittänyt joukon suuria ojarivejä ja yhden rivin pää
oli jatkumassa keskellä peltoa. Tanulle oli kyllin työtä vedellessä
viivoja, toiset miehet saivat ne työksi tehdä.
— Tuonne koivujen kaartamalle rantakummulle aiotaan rakentaa koululle
oma talo. Ensi talvena vedetään hirret ja keväällä ryhdytään
rakennustyöhön.
Kumparetta ympäröivät ritvakoivut touhottivat Särkilahden
rantaäyräällä. Olin näkevinäni siinä sorean rakennuksen, jonka punanen
seinä valkosine ikkunalautoineen kuumotti itäistä ilmansuuntaa vastaan.
Näin iltapäivällä heijastelisivat läntisen auringon säteet kirkkaasti
koulutalon ikkunoihin, ja jos idästä milloin ukkospilvi nousisi,
paistaisi päivä koulun ylitse pimeää pilveä vastaan, loihtien kirkkaan
liitonkaaren sen palteihin.
— Tuo Särkilahti olisi saatava kuivatuksi, niin siihen tulisi paljo
niitynlisää koko kylälle. Kun kaikki kylän isännät ryhtyisivät puuhiin
Kolikonjoen pohjaa madaltamaan, niin pian se Särkilahti kuiviin
kurahtaisikin. Kolikonjoen putous siten tosin tasottuisi, ettei siinä
enää pyörisi Salmelan kauppamiehen mylly. Mutta Särkilahden tilalle
tulee niittyä viiden kuuden myllyn edestä koko kylän hyväksi, ja
kauppamiehen ei myllynsä tähden käy kieltäminen Kolikonjokea laskemasta.
Silmäsin lahdelle. Se häämötti siellä lehtirantojensa välissä, niin
lienteän, lempeän ja sopusointusen näkösenä. Tyynen tyynessä kalvossa
riippuivat takimmaisesta rannasta alkaen alaspäin tummalehväset kuuset
ja hennosti vihertävät koivut, ja tännimmäisestä rannasta syöksi
ilta-aurinko lahden rauhalliseen sydämeen kirkkaan, suuren sädekeihään,
joka upposi sen läpi tuonnimmaiseen rantaan asti.
Tulisiko tosiaankin tapahtumaan, ettei siinä kerran lahtea enää olisi.
Tuon ihanan kuvastimen sijalla öllöttäisi silloin paljaana musta mura...
Pellonveräjältä kuului silloin veräjäpuitten romahdus ja tempasi
huomioni puoleensa. Kun Tanu oli rypistänyt kulmainsa kaarekkeet
silmiensä peitoksi, ettei niitä päivä häikäsisi, ja katsoa tuijottanut
hetkisen tulijaan päin, ilostuivat hänen kasvonsa, kun hän saneli:
— Sieltäpä tuleekin mies, joka on ollut eturivissä mukana tämän
talon viljelyksille perustuksia laskemassa. Sen miehen kanssa
olemme jo toistakymmentä vuotta olleet yksissä leivissä ja tehneet
yhteisiä töitä, meillä hän on ottanut eukonkin ja elättää pulskasti
puoltakymmentä lastaan. Hän on meillä itsepäisin mies ainakin minun
jälkeeni ja kaikin puolin muutenkin miesten paraita. Työssä hän on
jäykempi kuin kukaan, eikä yleensä muutenkaan tuulen heilutettava.
Siitä meillä on tahtonut riita pyöriä, ettei se mieli panna vanhinta
poikaansa kansakouluun, mutta ehkä se jo ensi syksynä taipuu...
Tanakasti ja topakasti astui Tommi Karrinen luoksemme peltoa myöten.
Multa pölähteli hänen ympärillään, kun hän tuli, ja lähettyään hän
toivotti:
— Päivää!
— No, päivää, Tommi!
Hän tervehti meitä rautaisella työmiehen kourallaan, pyyhkäsi hikeä
otsaltaan hihaansa ja sanoa jutisti:
— Nyt on oikea touvontekosää?
— On, myönsi Tanu yhtä vakavasti.
— Kauranteko näkyy suollasi loppuvan tänä iltana.
— Hyvä. Minnekäs Tommi kävelee?
— Jyviä läksin hakemaan. Olisi huomenna käytävä myllyssä.
— Onhan sulla vielä saamista toistakymmentä tynnyriä. Pane koppaan!
Tommin tukkiessa isännän tarjoomasta kukkarosta tupakkaa piippuunsa,
saneli isäntä minulle:
— Tämän Tommin jälet tuntuvat kaikessa siinä mitä tässä näkyy työn
tuloksia. Hän oli rakennusmestarina, työnjohtajana ja kirvesmiehenä,
kun tuolta entisestä Kivikkolan mökistä muutettiin tähän ja ruvettiin
rakentamaan taloa viljelyskelposempain maitten keskelle.
Entisen mökin paikka näkyi pohjosesta päin mäeltä vesakkojen ylitse.
Nurmeksi jätetyllä peltomaalla tököttelivät vielä suuret, pyöreät
kivirauniot, joihin kivet oli muinen auran tieltä kasattu. Mökin
tuvanuuni tökötti vielä pystyssä keskellä harjua, ja alempana notkon
reunassa, vanhan koivun luona törrötti vanha, honkanen vesivipusin.
Tanu ja Tommi istuivat rinnatusten saman sileän kiven reunalla; minä
istuin pienellä paadella heitä vastapäätä. Tupakoidessaan Tanu kysäsi:
— Muistatkos, Tommi, miten tälle samalle paikalle toistakymmentä vuotta
sitte ruvettiin pellontekoa alottamaan?
— Muistan, sanoa öykäytti Tanu.
— Tässä kasvoi silloin tuuhealehvänen kuusikko, ja tuossa kartanon
kohdalla oli isompi aukea, josta joka syksy poimittiin tavattoman paljo
puolukoita.
— Niin, ja sinä sanoit, että siihen tehdään talo ja muutetaan pois
Kivikkolasta.
— Ja sinä pidit sitä leikkinä.
— Kuka tuota olisi uskonut, että muutetaan kylmään metsään valmiiksi
sulatetuilta sijoilta. Mutta ei Tanu ole koskaan työtä säikähtänyt.
— Ja sittepä muuttuikin Kivikkola Eteläahoksi.
— Ja Eteläahosta tuli tienoon etevin talo, josta on hölmöläisten elämä
kaukana, mutta tehdään työtä toimella ja ohjataan asiat kunnollisesti.
— Niinpä niin... toimella ja kunnollisesti... saneli Tanu matkien.
Muistatkos miten kävi, kun ruvettiin perkkaamaan tuota suota, jossa nyt
kauraa kyntävät?
— Jopa kylläkin, sanoi Tommi.
— Silloin sinä sanoit puuhaa kerrassaan päättömäksi. Sanoit, että ehtii
miljoonan kertaa päivä näreen kiertää, ennenkuin se maa siemenensäkään
antaa takasin.
— Mikä tuosta olisi luullut viljamaata tulevan... kun päälle astui,
niin hutkahti polvea myöten rimpiin.
— Ja niinpä sieltä mies lähtikin käpälämäkeen ensimmäistä aamua työssä
ollessaan.
Ja Tanu iski leikkisästi Tommin olalle.
— Enpähän, vastusteli Tommi.
— Etkö vainen? Kaupunkiin lähtiessäni sinut sinne neuvoin. Sinä olit
kuitenkin ennen aamiaista jo vetäytynyt sieltä takasin ja sanonut
emännälle, että "kyll'en rupea siellä tarsimaan, vaikka siihen paikkaan
työ loppukoon."
Tommi koetti olla hymähtelevinään, vaikka häntä harmitti, kun aikamies
kehtasi aina mokoman jutun vetää esille.
— Emma oli sanonut, ettei hän osaa pakottaa siellä olemaan, mutta ei
osaa neuvoa poiskaan tulemaan. Ja oli kehottanut, että olehan nyt
siellä, kun se ukon juurikka kerran on käskenyt, vaikk'et tekisikään
mitään. Sinä olit mennyt takasin ja ruvennut ojaa lapioimaan. Ja
kaupungista palatessani sitä jo oli kymmeniä syliä.
— Joo, äänsi Tommi hyvillään, kun juttu sittekin oli saanut niin hyvän
lopun.
— Kyllä siinä olikin nujuamista, ennenkuin se saatiin työksi, saneli
Tanu.
— Joo, siinä oli, äänteli Tommi jäykän mahtavasti. Siinä ei auttanut
metsänpelko, siinä auttoi työ vaan. Se minun on aina jäänyt mieleeni,
kun sinä kepitit kerran yhtä ainoata ojansijaa koko aamurupeaman.
— Ja sinä ihmettelit, että onko tuo nyt ojansijan kepittäminen niin
kirpuntappamista...
— Turhalta minusta näytti, sillä poikana ollessani olisi ojaa jo sillä
väellä kaivettu, kun sinä käytit kepittämiseen. Silloin sai oja, mikä
niitä kaivettiinkin, mennä minne mieli teki, kaukaa jo lähdettiin
kiveäkin kiertämään.
— Muistatkos, kun kerran talvella, ollessasi suolla aidaksia
halkomassa, olit sinne eksynyt?
— Joo, muistan kyllä. Olisi pitänyt joutua kylpemään, mutta en
muistanutkaan pitää vaaria kuusten lehvien tummenemisesta, kun kuukin
nousi jo iltapäivällä paistamaan, ettei oikeaa yötä tullut. Oli jo
iltapuhdetta koko mokoma kulunut, kun läksin hiihtämään. Hiihdinkin
päin hongikkoa...
— Ja kotona oli jo vastat saunassa haudottu, kun Emma alkoi ihmetellä
että missäs Tommi on. Pelkäsin, että olisit lyönyt kirveellä jalkaasi,
lähdin hiihtämään ja saavuin puirokseesi. Huutelin ja etsin, vaan kun
ei kuulunut, aloin hieman kiukustuneena hiihdellä puiroksen tienoilta,
tirkistellen sinne ja tänne. Latusi näin menevän, läksin sitä
seuraamaan ja huutelin, hohoilin. Vihdoin sinun öykähdyksesi kuului
kaukaa suon ja hongikkokankaan rajalta ja siinä hiihtää suhuutellen ja
näreen oksia risahdutellen tulla ryhmit vastaan.
— Sieltä minä tulin, ja olihan silloin kuutamo, sanoi Tommi
muistuttaakseen tavattoman seikkailunsa valosampaa puolta.
Tommi nousi seisoalleen ja Tanu läksi mittaamaan jyviä hänen säkkiinsä.
Vakavina astelivat he peräsukkaa taloa kohti ja minä astuin jälessä,
mieli täynnä heidän sinne sullomiaan kuvia. Ja minusta tuntui niin
tanakalta astua näitten miesten jälestä, joilta juuri olin kuullut
palasen historiallisia tapahtumia, _meidän_ kansamme historiaa, niin
"tavallista", mutta tärkeätä.
Särkilahden pohjukan ympäri pois talosta kulkiessani palasivat mieleeni
Tanun aikeet sen kuivattamisesta. Tuntui haikealta ajatella, että
se hävitettäisiin pois siitä päilymästä. Sijalle levenevä niittykin
kuvastui mieleeni mustana mutalikkona, jossa rujotti ijänikuisia
honganhakoja, särentokeita ja muuta rytöä ja jossa hakojen tokeitten
välissä hyppelivät kuolintuskissaan elämänehtonsa kadottaneet
välkkyväsuomuksiset ja punasilmäiset säret, poikkijuovikkaiset ja
neulaolkaiset ahvenet, pitkähampaiset hauvet, leveät säyneet, sukkelat
salakat, limaiset matikat, kivipäiset kiiskinpurakat ja muut aaltojen
asujamet...
Ei sentään ole syytä pelätä... tietäähän sen hyvin, että Tanu aluksi
saa koko kylän vastaansa, kun rupeaa lahden kuivattamisesta puhumaan.
Lahtea kuivataan verkalleen, vaaksan verta kesässä, kyllä sieltä
ehtivät kalat pois uida... vieläpä pohjakin kamaroitua, nurmettua ja
kukittua ennenkuin kaikki on kuivana.
Taakki ja Riitta.
Vihtakannan keväisellä pellolla, jota parhaallaan siemennettiin, oli
vilkasta elämää. Piika veteli sitkamia pitkävartisella hiilikoukulla
ja isäntä kylvää huiskutteli ohranjyviä lämpimään maahan, kävellen
edestakaisin sitkainten välillä. Renki-Taakki kynti siemenet maan
poveen, ja nuorempi renki oli kynnöksellä harjavakoja sileiksi
karhitsemassa.
Taakin vako kulki parhaallaan suuren kiviraunion ohitse. Raunion
viereen oli jäänyt kyntämätön pälveke, jota penkoakseen Taakki kiskoa
kinnisteli auraa takasin ja noitua pomitti laiskalle ruunalleen. Isäntä
kulki juuri sivutse kylväen ja muistutti:
— Ei pidä noitua — oppii vielä kiroilemaan.
Taakki oli vähäkuuloinen. Hän seisatti hevosensa, meni isännän luo ja
käänsi häneen päin oikean korvansa, jolla paremmin kuuli.
— Mitä sanoit?
— Sanoinpahan, että kovinpa sinä olet reippaalla tuulella.
— Mutta kun tuo hevonen on sellainen pattio.
— Pitääkö sitä sitte noitua?
Pekan suu vetäytyi rehevään nauruun.
— Tuntuuhan se niin jykevältä.
Ja nauraa möhötellen meni Taakki taasen työhönsä.
— Vaolle, huusi hän. Etkö siinä senkin...
Hän hiljensi ääntänsä sanoessaan tavanmukaisen mahtisanansa, samalla
kuin pihlajainen vitsa huiskahti.
Ruuna ei ollut lyönnistä viitosinaankaan. Tottapa se tiesi, että
Taakilla kyllä pihlajaiset vitsat riittävät, niitä kun on hänellä
pientarella kokonainen kopare varattuna. Tanakasti astua töngötti
ruuna, ja tanakasti astui Taakki auran perästä, päätäänkään syrjään
kääntämättä.
Nuoremman rengin hepo astua lietsoi kuin vimmattu ympäri peltoa,
jotta heiskui vain pieni pää, pelmusi tuuhea harja ja valkuaiset
silmistä vilahtelivat. Oksakarhi piti sellaista rätinää ja pärinää,
että koko pelto tuntui vapisevan, ja päiväpaisteessa kuivanut multa
pelmusi sakeana pilvenä. Karhin piitten pärinää kuullessaan hepo yhä
kiihdytti käyntiään, ettei pitkältä ehtinyt porhaltaa, ennenkuin rupesi
höyryämään. Renki jätti heponsa levähtämään ja istuutui pientarelle
tupakaksi pistämään.
Tupakkaa pannessaan hyräili hän laulua, jonka oli kuullut kylän
talokasnuorisolta, jotka kuuluivat nuorisoseuraan. Se kyllä tuntui
kovin vieraalta ja kylmältä, ei ollenkaan reki- ja piirilaulujen
veroiselta, mutta lauleli häntä leikikseen, kun kerran kuuli muittenkin
laulavan.
Taakkikin vaon päähän päästyään seisatti heponsa, painoi auran multaan
ja tuli tupakalle.
— Mitä sinä laulat? kysyi hän.
— Olipahan vaan.
Taakki meni sarkatakkinsa luo, joka oli jäänyt kotvan matkan päähän
kynnöksen kohdalle, aidan tukiseipäässä riippuessaan. Takin taskusta
hän kaivoi letkuvartisen piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa ja
täytteli piipun visakopan kessunrouheilla. Sitten istahti hän pientaren
reunalle, huokasi ja sanoi:
— Lauletaanko siinä laulussa tytöistä?
— Eipä siinä tytöistä.
— Mistäs sitte?
— Mistähän hänessä.
— Akoistako?
— Eipä akoistakaan.
Taakki käänsi pois päänsä, osottaakseen, ettei hän välitä laulusta,
jossa ei lauleta tytöistä eikä edes akoistakaan. Hän piti paljo koko
siitä sukupuolesta, mutta ei juuri voinut kehua itse olevansa pidetty,
lieneekö sitten syy ollut siinä, ettei kelvannut laisinkaan tyttöjen
kanssa kuiskuttelemaan. Tupakoidessaan alkoi hän hyräillä jotakin omaa
lauluaan, joka laulettiin yhtä pyöreällä nuotilla kuin sanatkin olivat.
Sitte hän oli hetken vaiti ja kysäsi:
— Eikös me lähdetä kosimaan?
— No, mitä tuolla nyt tekisi, tuumaili toinen.
— Onkos sinulla jo morsian?
— Ei.
— Mitä?
— Eikä ole.
— Vai ei.
— Onkos sinulla?
— Eihän sitä minullakaan.
Taakki istui hiljakseen ja mietti. Sitten hän alkoi tuumailla,
ikäänkuin itselleen:
— Onhan siellä Aholassa se Lehtos-Riitta, kun sen sinä...