SALOJEN ELÄMÄÄ
Kirj.
Lauri Soini
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1905.
SISÄLLYS:
Karhivaaran Ontrei.
Rosvo Komulainen.
Töyrentuulastus.
Valheen apostoli.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Tanu ja Tommi.
Taakki ja Riitta.
KARHIVAARAN ONTREI.
Karhivaaran kylän reunimmaisessa talossa — kaukana maan kaakkoisrajalla
— uinaili ukko ja akka nokisessa pirtissä, pikkutalonsa ainoassa
asuinhuoneessa, myöhäisenä syysaamuna päivänrailon lehdon latvoilla
sajastellessa. Lumisenvaaleana aamunkoitto loimitteli yhä avarammalle
synkkään syysyöhän. Sen kajo hivuttelihe Ontrein pimeään pirttiinkin,
pimeä harmeni, haaleni ja vaaleni, sen jätteet kohta kyyristyivät
soppien lymyisimpiin sopukoihin.
Yhä vaan Ontrei eukkonsa kera kelletteli vuoteellaan.
Muissa taloissa kyllä jo tähän aikaan vuodesta ehdittiin aamupuhteella
polttaa suuri kasa päreitä mustaksi hiilikasaksi pankon nurkan eteen.
Mutta tässä, johon Herra ei ollut siunannut lasten suita syömään eikä
pidetty työssä palkkalaisia, ei ehätetty yöllä nyökkäröimään, tuskin
käytettiin valkeaa muulloin kuin illallista syödessä. Uni kulta on
kulta mun, — terve nuori syötyänsä, vanha yön levättyänsä — olivat ukon
enimmän hokemia sananlaskuja, ja hätäilemättä hän nukkui iltahämärästä
aamuhämärään. Mutta ei uni ainakaan ollut häntä lihottanut, sillä
valkeneva aamu paljasti hänen kasvonsa vuoteelta niin käppyrään
kuivuneen näkösinä, niin laihoina ja mehuttomina, että olisi niitten
omistajan luullut kaiken ikänsä riisitautia sairastaneen.
Laihoille miehille on taivas tavallisesti lahjoittanut lihavat
eukot, ikäänkuin miehen erikoisuutta selventäväksi vastakohdaksi.
Mutta oikullinen sattuma oli tässä talossa tehnyt pilkkaa taivaan
määräyksistä, sillä sama valkeneva aamu paljasti vuoteelta eukon
kasvot, jotka olivat yhtä kuivat ja verettömät kuin ukonkin. Ontrein
eukkoa vaivasi alituinen herpaus, kolotus jänteissä ja nivelissä,
puristus vatsassa ja sydänalassa. Näitten vaivojen tähden oli hänellä
melkein joka viikko, päivänsä kunakin, hieroja ja kuppari kotona.
Se verrytteli ensin veren suonissa virtailemaan ja sitten laski sen
pois. Sillä tavalla piti parantua kaikkien vaivojen, mutta varsinkin
verettömyyden...
Eukko, joka kolotuksensa käsissä ei koskaan oikein sikeää unta saanut,
huomasi nytkin ensiksi että tupaan oli tunkeutunut suuri päivä,
aivan harmaan hevosen kokonen. Hän viipahtihe istualleen, vetäsi
kirjavaraitaiset sukansäärykset pohkeilleen ja sitasi ne kiinni
läheltä polvea. Näin kotoisille kävelyille lähtiessä säästi eukko
kylävirsujaan ja lähätti jalkaansa tuohikolpposet, jotka pysyivät
jalassa sitelemättä. Muuten hän olikin nukkunut täysissä tamineissa,
mutta kylmän aamun tähden pisti vielä ukkonsa sarkatakin ylleen karjaa
einehtimään lähtiessään.
Eukkonsa mentyä keuvotti Ontrei ukki yksin lämpimässä sängyssään.
Siinä päivän töitä akkiloidessaan terottui hänen katseensa näkemään ja
ihmettelemään niitä kiiltävän mustia karstakukkasia, jotka sakeana kuin
saran nukka riippuivat savutuvan laipiossa. Käsikin pirteytyi niin,
että sormet aivan itsestään alkoivat hiljalleen tilan reunaa naputella.
Tässä huvissaan tuli hän yhtäkkiä häirityksi, sillä Akuliina eukko
hynttyytti pirttiin sellaista himphamppua, että olisi luullut kartanon
tulessa olevan.
— Kuules ukko!
— No? kysyi ukko nostaen pörröistä päätään vuoteelta, ihmeissään
eukkonsa kärjistyneestä äänestä.
— Kävitkö sinä aitassa illalla vielä hämärissä?
— Enkä.
— Etkö?!
— En, en... mitäpä minä...
— Akkiloin vaan, että olisit hakenut jauhoja ruunalle.
— Mitäs siitä sitte?
— Minä kävin siellä hämärissä, vaan joku on siellä sen jälkeen ollut.
— Niin aitassasi?
— On!
— Kukapas siellä...
— Käynyt on, kuka lie. Muistan kuin kaksi sormeani, että illalla panin
pönkän ovelle, mutta nyt se oli poissa, Minä aion nyt mennä sisään ja
äkkiä huomaan että pönkkä on poissa — —
— Jospa jäikin panematta.
— Ei, panisin vaikka kaksi sormea kirjan päälle, että pönkän panin.
Muistan vielä, että tein sen navetalta tultuani, ettetkä sinä
käynytkään ulkona sen jälkeen. Muistin sen heti pönkän poissa nähtyäni,
ja jo jolahti mieleeni, että vieras käsi sen on nostanut. Silloin en
enää koskenut oveen, paras on yhdessä mennä katsomaan.
Ontrei oli kummastellen ja epäröiden kömpinyt tilaltaan ja alkoi
pukeutua.
— Kyllä on vieras käsi käynyt, päivitteli eukko. Näkeehän sen, kun
pönkkä on poissa ovelta, maassa retkottaa pitkin pituuttaan. Ja kunpa
olisi edes kesä, voisihan luulla, että elukat sen... mutta kenenkäs
elukat nyt enää ulkona... Vieras käsi se on...
— Onhan se tuuli...
— Tuuli! Puhu sinä tuulesta, sinä, senkin unikeko! Niinkuin minä en nyt
tietäisi, mikä tuuli on ja miten joka ilta panen pönkän!
— Mikäs se sitten... kärähti ukko puolihymyllä virsuaan kiinni
sitoessaan.
— Vai "tuuli"! jatkoi eukko yhä omasta arvostaan loukkaantuneena.
Tässä ei nyt muka osattaisi pönkkää panna... ja kun olisi ollut edes
myrsky... mutta niin tyyni, ettei lehti liiku...
— No, no, olehan nyt...
— Vai "olehan nyt"... voro se on ollut, voro varmaan, ja siltekin sinä
vaan: "olehan nyt"... vaikka paita päältä varastettaisiin...
— Mene voroinesi...
— Minäkö voroineni!
— Sinäpä sinä. Mistä tässä kuka tietää vorosta enemmän kuin muustakaan,
ennenkuin katsotaan.
Ukkeli etsi rauhallisena lakkiaan. Eukko säksätti...
— Mitähän se on vienyt? En minä suotta unta nähnytkään, sitä se nyt
merkitsi. Se iso musta koira, se oli ulvovinaan ja juoksevinaan... Ka,
lakkiaanko se! Tuollahan tuo on kolpitsalla seulan takana. Niin, se
juoksi ja tapaili ja... Ka, nuttusi on tässä minulla, jos sitä...
— No, tulehan nyt!
He menivät peräkanaa, ukko edellä ja akka räpättäen perästä.
— Sitte se juoksi aitan alle ja sieltä katsoa tuijotti, ja sen silmät
olivat niin kiiluvat kuin paran silmät...
— Mitä sinä taas paransilminesi, torahti ukko ovea avatessaan.
— Ihan niin se oli.
— Untahan sinä olet nähnyt.
— Ka, untahan minä kerronkin!
— Seisoallasi näet...
— Ei, vaan yöllä. Tajuatko sinä tollikka!
— Vai niin, vai yöllä! nauraa kihmitti ukko, kun oli päässyt asiasta
tolkulle.
— Ne kiiluivat ihan kuin paran silmät pimeässä. Mutta en tiedä miten se
niin aamotti... ihan tulee mieleen Talas-Vasili. Seköhän se...
— Maltahan nyt...
Ukkeli lynkkää aittaan ja eukko havittaa perästä.
Pimeän hämärässä he tarkastelevat ympärilleen. Näyttää kuin siellä
olisi yhtä ja toista liikuteltu, vaan ei huomata mitään kadonneen.
Vihdoin älyää ukko sammiossa, joka on pohjasta leveämpi ja suusta
kapeampi ja jota pikkutalossa käytettiin viljalaarina — huomaa sammion
jyvästössä loven, huomaa, että siitä on ilmeisesti otettu. Otettu oli,
varmaan... ei vallan paljon... kenties kymmenen kappaa, ehkä Vain
kahdeksinen...
— Ähhäh... onpahan siinä vieras käsi kähveltänyt...
— Onkohan kaikki pussit paikoillaan?
— Niin, katsohan!
Eukko menee nurkkaan pussikasalle. Pemistelee, lukee.
— On poissa yksi.
— Äh, lemppari!
Ukko ja eukko seisottuvat keskilattialle, seisovat aprikoivat ja
akkiloivat. Tuskin puhuvat halaistua sanaa, vain keskustelevat
utelevin, tuumailevin katsein.
— Jyrin Ilaska...
— Epäiltävä...
— Ja kaksi yksinäistä lasta elätettävänä...
— Mutta ei varmasti ole ennen varkaissa tavattu Eikä uskalla yöllä
naisihminen...
— Teträsärkän Jekki...
— Ei se...
— Eräs muu on...
— Se tunnettu...
— Talas-Vasili...
— Sehän se...
— Vanha kahmija...
Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Saatikka sitten, jos
useasti on äkätty...
— Se eikä kukaan muu.
Ontrein luonto nousee. Hän väräytyy pahasti, kääkertää käverästi
pirttiin ja varustautuu. On valmis lähtemään, kun eukko alkaa säpertää,
että lähteekö se nyt suuruksetta. Pianhan se joutuisi eikä sieltä ehdi
hetikohta takaisin, tuskin puolelle päivän. Ukkeli odottaessaan kävellä
kääkertää lattialla sinne ja tänne, sitte malttamatonna istahtaa
penkille. Vähänväliä vilkasee pöydälle, mitä siellä jo on.
Syödä sukastuaan ja vielä viimeistä palaa pureskellen, mennä putittaa
hän ovelle ja sitä kyytiään metsien taakse Talas-Vasilin luo.
Tuohtuneena hän lähenee mökkeröistä, jossa on vaan kaksi huonetta:
pirtti kaltevalla aholla ja sauna, syltä neljäänne, vesinotkon reunalla
alalaidassa. Tuvan edessä on vielä jonkinlainen eteinen, joka on tehty
asettamalla puita rinnakkain räystästä vasten pystyyn.
Ontrei tarttuu koivunoksasta tehtyyn kääkään ja astua kapsahtaa
pirttiin.
Talas-Vasili näyttää rauhalliselta kuin rannan hako. Hän istuu
sivupenkillä lähellä ovea ja tekee muijalleen virsua, ilmeisesti
juuri unestaan heränneen näkösenä. Eukko istuu peräpenkillä ja
kehrää kylänemännän villoja värttinällä. Ei näet ollut varoja rukin
hankkimiseen eikä sitä ollut tottunut käyttelemäänkään. Värttinä oli
siihen sijaan vanhoillekin tuttu kapine. Nuorena ollessa hän oli ollut
kerrassaan näppärä sitä pyörittelemään, että se mennä viipahti aina
toiselle puolelle permantoa ja niin rihmaa tuli yhdellä kiepahduksella
tuvanlattian leveydeltä.
Vasilin lapset hälisivät lattialla monessa mykkyrässä. Mutta vieraan
tullessa ne kapasivat nurkkaan, nykertyivät yhteen kasaan ja toistensa
päitten yli pilkistelivät.
Vasili askaroi yhä virsuntekeleensä kanssa ja nostaa siitä pari kertaa
vaivihkaa katseensa Ontreihin. Omituisen temmahtavasti, äänessä
vivahdus ystävyyden tuntoa, pohjapaino jotakin muuta, kehottaa hän
vierastaan istumaan. Eukko viipottaa yhä äänetönnä värttinäpuikkoaan.
Ontrei ei istuudu. Pikaisesti sälähtävät kiukkuisat aatokset hänen
mielessään, yhtä pikaisesti ottaa hän muutamia harppausaskelia
lattialle, kääntyessään kaapasee korvallistaan ja astuu Vasilin eteen.
Hän katsoo Vasilia sirrittävin silmin ja kun tämä nostaa katseensa
virsuntekeleestään, kysäsee hän salakähmäisesti:
— Kävikö se Vasili yöllä meillä?
— Minäkö!?
Vasili näyttää kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä.
— Sinäpä sinä...
— Missä ihmeen teillä...
— Aitassa...
— Mitäs minä siellä...
— Jyviä varastamassa!
Vasili jännittää silmänsä niin suuriksi kuin saa ja koettaa ne naulata
Ontreita kohden, vaikkakin katse pyrkii viehkuroimaan Ontrein ympäri
katon, lattian ja kaikkien seinien kautta.
— Tunnusta käyneesi!
— Kyllä minä...
Vasilin hampaat karskahtavat.
— Kävitkö?
— En.
— Etkö muka aijo tunnustaa?
— En.
— Vai et?
— E-en.
Viimeiset sanat sanoo kysyjä terävästi kuin ylhäältäpäin naskalilla
pistäen ja vastaaja kuin alhaaltapäin paksulla puunpäällä puukaten.
— Parasta kun...
Ja virsuntekeleensä polvilleen laskien vilkasee Vasili oveen.
— Sinä kävit!
— Enpäs käynyt!
Pikasesti välähtää Ontrein ajatus.
— Näinpäs jälkesi.
— Missä näit...
— Tiellä kuurassa.
Ontrei on varma, että jälet tosiaankin olisivat näkyneet, jos Vasili
olisi käynyt aamummalla eikä iltayöstä. Nähtyään että tämä väite saa
Vasilin hetkeksi vapisemaan, kysyy hän ilkamoiden:
— Niin, ettetkö käynyt?
Vasili puristautuu uhmaavaan puolustusasentoon ja vastaa myrkyllisesti:
— Kävin minä.
— Missä jyvät?
— Eipä sanota...
Vasilin ääni ja ilme on niin julkean ilkkuva, että Ontrei on vähältä
masentua. Vasili hyörää virsuntekeleensä kanssa kuin ei muka muuta
ajattelisikaan, mutta tihkipäätä vilkasee syrjäsilmällä Ontreita.
Ontrei tähystelee, olisiko tuvassa jotakin paikkaa, jota voisi epäillä
jyväpussin piilopaikaksi. Sitten hän kapsahtaa ulos, pirtin eteen
pystypuista tehtyyn suojukseen.
Siellä on kasa ryysynriekaleita nurkassa.
Sitä Ontrei rientää pemistelemään.
Vasili on kärkkyen kähminyt hänen perästään.
Vasilin eukko tulee myös ovelle ja tähystelee vaanien eteissuojukseen.
Ontrei on kohottanut ryysykasan liepeellä olevat kylpyvastat ja
leväytellyt hieman ryysyjä.
Jyväpussin kulma paljastuu näkyviin.
Hän tempaa pussin suusta kiinni. Mutta Vasili tarttuu kahden käden
kanssa pussin perään. Riuhtoen ja reuhtoen retuutellaan pussia sinne ja
tänne.
— Anna tänne pussi!
— Enpäs anna.
— Anna pois!
— Enpäs anna.
— Pois heti!
— Enpäs anna.
— Katsotaanhan etkö...
— Enpäs anna.
Sanoi Vasili mitä tahansa, saman vastauksen hän aina saa. Sellainen
kiukuttava yksipäisyys saa hänet melkein masennuksiin.
Kappaleen aikaa reuhdottua joutuu Vasilin muija ukolleen avuksi. Kahden
kammistaen he pian saavat pussin Ontreilta.
Ontrei harallakynsin tavottelee sitä takasin. Mutta kaksin käsin
pitää Vasili pussia takanaan, puoliaskelia takaperin hivuttautuen.
Ja akka reuhaa ja ratisee ukkonsa edessä, on aivan Ontrein silmille
syöksemäisillään ja silmät repimäisillään. Niin ukko akkoineen
hivutteleivat takaperin ja Antrei yrittelee päästä uudestaan pussiin
käsiksi.
Asema rupeaa vihdoin Ontreista tuntumaan epätoivoiselta. Hän lakkaa
pussia tavottelemasta ja kooten kaiken ryhtinsä lausuu uhaten:
— Maltahan!
— Minkäs teet...
— Maltahan, niin näet!
— Minkäs teet...
— Minä panetan sinut kiinni ja vien käräjiin!
— Otapas, jos saat...
— Maltahan!
Ontrei hujauttaa nyrkkiään ja aikoo lähteä.
Vasiliin sattuu hieman käräjäuhkaus. Sellaista hän ei ollut odottanut.
Hän luuli tuntevansa vastustajansa. Hän katsoa sirrittää Ontreita,
silmien sirritys kirkastuu vähitellen vahingoniloksi ja ähmäillen hän
kähisee:
— Entäs se lammas...?
Ontrein uhassa näyttäytyy äkkiä omituista onttoutta.
— Jonka loukutit, jatkaa Vasili kuin puulla puukaten.
Ontreille tulee kiire lähtemään. Tuntuu kuin häneltä koko isännän ja
miehen ryhti menisi hornan tuuttiin, jos jäisi tänne pitemmältä. Hän
hujauttaa kättään ja loppuvaikutukseksi pinnistää kaikin voimin sanat:
— Käräjiin ja linnaan!
Eukko tähtää ukkoonsa ja utelee: — Jos se menee?
— Uskaltakoonpas!
— Ei sitä tiedä...
— Menköön kuin menee!
— Estetään se.
— Välipä hänellä... kyllä minä näytän miten mennään käräjiin...
— Minä menen sille sanomaan!
— Sano siinä mitä...
— Kyllä minä sen evästän ja suolaan!
Ja eukko räntästi tuvan perään, Ontrein menemän polun päähän. Isännän
perään aholle hän syytelee:
— Vai käräjiin sinä... Mutta kyllä Vasili sinut... senkin...!
Kyllä Vasili sinulle... miten mennään käräjiin! Maltahan mitä saat
Karhivaaran lampaasta! Kyllä Karhivaaran Jyrki sinut suolaa. Ja Vasili
kyllä pitää huolen, että asia tulee Jyrin tietoon. Ja Vasili itsekin
vetää sinut käräjiin, sinä olet sanonut meitä voroiksi... milläs
todistat, häh! Kuuletko... milläs todistat? Maltahan, kun joudut
tuomarin käsiin, se osaa nylkeä pohatankin eikä vain köyhiä kuten sinä.
Menetät maasi ja mantusi... senkin... Ja itse joudut linnaan, itse
rautoja kolistelet... senkin —!
Ontrei parka mennä kuukittaa ahoa sen minkä kerkeää, mutta yhä kuuluu
hänen korviinsa akan katkeamaton säksätys. Hän koettaa olla sitä
kuulematta, eikähän siitä kaikesta selvää saakaan, mutta yksityisiä
sanoja tunkeutuu hänen korvaansa ja korva väkivetoon keräilee niitä
puoleensa. Tuntui ilkeältä mokoma löylytys, mutta ei sille viitsinyt
kääntyä vastaamaan. Ei olisi mokoman akan kanssa ruvennut sanasotasille
lähempääkään, saatikka sitten kaukaa aholta. Mutta ylen oli ilkeää
kuulla mennessäänkin... Vasilista melkein tuntui kuin hän olisi
pakeneva koira, joka on yrittänyt luuta varastaa, mutta saa pakoon
juostessaan kylmää vettä niskaansa.
Vihdoin hän ehti ahon yli metsän reunaan ja akan säksätys lakkasi
kuulumasta.
Hän kulki hetkisen kuin kaikesta olevaisuudesta irti revästynä. Mutta
vähitellen alkoi ajatus tehdä työtään, mieleen kuvia kangastella. Hänen
silmiinsä häämötteli eräs linnustusmatkansa toissa syksynä. Hän kulkee
loukulta loukulle, tähtää tullessaan kaukaa, onko selkosin koholla. Jos
se on lauvennut alas, rientää hän sydän rukkasen peukalossa sinne... Ja
miten mukavalta tuntuikaan nähdä, kun tapasi selkosimen välissä tetren
tai pyyn, ainakin oravan, joskus oikein ukkometson tai akkakoppelon.
Eräs loukku oli sileällä selvällä harjun uralla, petäjikkökankaan
rinteellä. Jo kauvaksi näkyi, että sen selkosin on alas lauvennut.
Tästä kuitenkin kulki kylän karjaa joka päivä laitumelle, ja elukat
usein kulkiessaan loukun laukasivat. Jännittynein mielin läheni Ontrei
loukkua. Jopas alkoi haamottaa silmiin jotakin mustaa. Otus on...
niin iso ja musta... ukkometso tietenkin. Mutta kovin on sileä ja
siivetön. Musta lampaanvuona... sellainen siitä loukusta löytyi. Oli
se lammas joskus ennenkin sattunut loukkuun loksahtamaan, kun metsoja
varten teki mieli laittamaan loukut kovin korkeiksi. Entiset lampaat
oli hän yksin saanut louheen haudatuksi. Mutta tämän oli Vasilin rähjä
sattunut näkemään loukussa ennenkuin hän itse. Oli metsän polkua
tulla retostanut vastaan ja ilkkunut, että "jopa taisi olla siellä
pulska otus loukussa... eikä määkinyt enää?" Heti oli Ontrei luvannut
Vasilille ryypyt, jos olisi vaiti. Se oli luvannut. Ryypyt oli sitte
saanut. Ja vaiti oli tähän asti ollutkin.
Mutta nyt, nyt se oli uhannut ilmaista, jos häntä hätyyttelisi
jyvävarkaudesta. Mitähän jos olisi mennä Karhivaaran Jyrille itse
sanomaan, että hänen lampaansa... Mutta siitä menisi maksu... ja sitten
epäilyksiä, kun ei ole ennen tunnustanut... ehkä koko kylä puhuisi,
solkottaisi...
Eikä sitä Vasilia käräjiinkään... voisikohan sille mitään. Se on kierä
mies, kyllä se osaa sykerrellä. Lemppari tiesi mitkä koukut ja mutkat
se kulkisi. Sehän kuuluu ennen olleen kova käräjöitsijä, vaikka on
nyt läpiköyhäksi, putipuhtaaksi paljastuttuaan ollut pakotettu ne
jättämään. Lemppari sen kanssa...
Ja ne tuomarit! Ontrei tunsi mielessään pelkoa, salaista kammoa
tuomareita ja käräjiä kohtaan. Eikä yksin hän, naapurit myös täällä
syvimmissä rajasalon sopukoissa, varsinkin vanhan kansan miehet. Ontrei
muisti nuoruutensa ajoilta niin monenmonta juttua tuomareista, miten
ne olivat ottaneet lahjoja, ei ainoastaan yhdeltä, vaan molemmilta
riitapuolilta. Ja sitten ne olivat sotkeneet ja velloneet, kääntäneet
ja vääntäneet väärän suoraksi ja suoran vääräksi. Se kyllä oli ollut
jo ennen sitä suurta sotaa ja vähän sen jälkeen. Sitten kun oli
tullut tännekin Suomen laki, oli ruunu ruvennut ankarammaksi, oli
vaatinut suoruutta tuomareilta eikä antanut ottaa lahjoja. Eivät muka
nyt tuomarit enää ota lahjoja, eivät mutkittele eivätkä metkuttele.
Mutta sepä heidät niin tarkoin tietänee, niin tyystin takaamaan
lähtenee. Kuulojuttuja vaan, täällä salon sopukoissa aniharvoin tapaa
sellaista, joka moisista ruunun asioista olisi latukantojaan myöten
perillä. Milloin oli ruununmies käymässä, ei silloinkaan monella ollut
tilaisuutta juttusille. Ja kukapa heidät ruununmiehet ja heidän sanansa
takasi... lienevätkö muuttunee entisestään. Entiset kyllä tunnetaan,
vanhat tarinat säilyvät ja kulkevat suusta suuhun... oma kyläkin niitä
on kokenut... se ja se... sen ja sen isä tai isänisä... ne ovat olleet
tuomarein puijattavina... kukapa tiesi taata ne tuomarit...
Ja miten ollakaan! Muistellessaan, akkiloidessaan ja aprikoidessaan
rupeaa Ontreita niin arveluttamaan, että hän pysähtyy. Hän pysähtyy,
seisoo hetken ja kääntyy sitten uudestaan Vasilin mökille. Sulaneena,
lauhkeana kuin lammas hän ilmestyy pirttiin.
Hän käy istumaan jakkaralle pöydän eteen ja hetkisen tähtäilee mustaan
paikkaan harmaitten housujensa polvessa, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.
Sitten hän katkasee äänettömyyden sukostelevasti puhellen:
— Ajattelin, että sovittaisiin pois...
Huomattuaan Vasilin ilkamoivan katseen, jatkaa hän hieman kuivemmin:
— Että Vasili pitäisi suunsa lukossa ja...
— Soo... joko noin vaan antaisi itseään rosvoksi kellätä!
— No, se nyt on... yritti Ontrei tuohtua, mutta asetti luontonsa
jälleen. Kun pidät suusi tukossa siitä lampaasta niin... niin...
— Mitä sitte?
— Pidä ne jyvät sitte.
— Vai niin! Silläkö luulet pääseväsi linnasta. On sulla syitä ja kyllä
niitä tiedetään...
— Mitä tiedät?
— Kyllä sen aikanaan saat kuulla käräjillä!
Ontreita tuskastutti. Mitähän kaikkea se tiesikään... mahtoiko tietää
ne pärepuut, joita Uuksunrannan maalta... toi...?
Kotvan mietittyään sukahti hän Vasilin korvaan, aivankuin häveten sitä
hänen muijansa ja lastensa kuullen sanoa:
— Tule sinne meille pusseillesi, niin saat pari kappaa rukiita...
— Nytkö heti?
— No, ehdithän sen...
— Heti jos antanet...
— Voithan sitte tulla.
— Kättä päälle!
Tuskin annettuaan tempasi Ontrei kiireesti pois kätensä. Hän läksi
rientämään kotia kohden kuin tulipaloon. Tuntui hänestä mahdottomalta
saapua kotiinsa, jos Vasili joutuu tulemaan keralla.
Rosvo Komulainen.
Viime yönä oli taloa vähän näpistetty. Pahanen poikanen oli tullut
illalla yöksi ja yöllä livistänyt tiehensä, vieden mukanaan
puolivillaisen puvun, joka oli jäänyt naulaan pyhän jäleltä.
Kulkupoikaa ei viitsitty edes jälestä ajaa, mutta kuitenkin se
seuraavana iltapuhteena antoi aihetta kirjaviin rosvokertomuksiin.
— Mitä niistä nykyaikaisista rosvoista! hohhoili iäkäs isäntä.
Napinvarkaita he vain ovat, turhia ihmisten mieliharmeja. Toinen mies
oli ennen rosvo Komulainen, häntä todella täytyi pitää arvossa alallaan.
— Kertokaapas! pyydeltiin.
— Enpä tahdo hänen rosvouksistaan tarinoida, vaikka nekin olivat
kyllä taitavasti toimitettuja. Hän otti paikasta, joista ei luultu
mahdolliseksi. Otti rikkaalta takuusten takaakin ja antoi köyhälle
keskellä kirkkomäkeä. Monta kertaa otettiin hänet kiinni, mutta aina
karkasi hän vapaaksi, joko putkasta tai kulettajiltaan tiellä.
Tavattomasti pelkäsivät häntä koko maakunnan pohatat. Monissa miehin ja
ruununmiesten avulla häntä kiinni jälleen tapailtiin. Mutta Komulainen
käveli vaan vapaana, oleillen useimmiten omassa talossaan Kulhuan
kankaalla, soitten ja korpien takana.
Alettiin otaksua sen johtuvan pitäjän nimismiehen pehmeydestä, sillä
hän oli ylen hyväluontoinen, pieni ja hinterä mies. Ja vihdoin tuli
maakunnan pääkaupungista suuri ja muhkea virkaherra rosvo Komulaista
vangitsemaan.
Se suuri ja muhkea virkaherra saapui pienen nimismiehen luo, kuusi
kovasti asestettua miestä mukanaan.
— Mitäpä aijotte? kysäsi pieni nimismies.
— Aiomme ottaa kiinni rosvo Komulaisen, vastasi suuri virkaherra.
— Vai aiotte hänet vangita!
— Niin aiomme.
— Mutta ette saa!
— Kunko et sinäkään ole saanut?
— Ei, mutta tuolla voimallanne!
— Onko liian vähän?
— Liian paljo!
— Mutta ethän ole saanut vähemmillä voimilla.
— Siksipä niin hyvin tunnenkin rosvo Komulaisen.
— Mitä hänen kiinniottamiseensa sitte tarvitaan?
Pieni nimismies mietti hetken vakavasti. Sitte hän reippaasti sinkosi
seisoalle.
— Lyömmekö vetoa, että otan yksinäni kiinni rosvo Komulaisen!
Muhkea virkaherra nauroi.
— Lähdet yrittämään ja päästät voron käpälämäkeen... sanoi hän
salamyhkäisesti.
— Mitä se merkitsee? kivahti pieni nimismies.
— Huhutaan, ettet _tahdo_ häntä kiikkiin, ja siksi hän muka kävelisi
vapaana.
— Sepä perhanaa! Mutta _tahdotko sinä_ ottaa katsoaksesi, mitä minä
tahdoin ja _voin_? Lyötkö vedon?
Vihdoin veto lyötiin. Pieni nimismies otti pahasen pojan kuskikseen ja
ajoi samalla korven ja suon läpi rosvo Komulaisen taloon.
Seisottivat hevosensa pihalle ja pieni nimismies astui tupaan. Rosvo
Komulainen istui tupansa penkillä piippua polttaen.
— Vallesmanni istuu...
— Kiitos vaan!
— Mitä asiaa?
— Asiani on sitä laatua, että laki on määrännyt minut Komulaista kiinni
ottamaan, sanoi nimismies tyynesti kuin konsanaan tavallisen asian.
— Vai niin, sanoi Komulainen vieläkin levollisempana.
— Ja sitte minua on syytetty, että olen kelvoton virassani, kun en ole
voinut, ehkenkä tahtonutkaan ottaa sinua kiinni.
— Vai niin.
— Minä olen köyhä mies, lukuvelkoja vielä maksamatta ja neljä lasta
jo elätettävänä, piakkoin tullee viides. Olen onneton, joudun mieron
tielle, jos minut erotetaan virastani siksi, että olen sinusta saanut
niin voittamattoman vastustajan.
— Vai niin, sanoi Komulainen hymähtäen.
— Niin on asia.
— Montako miestä teillä on mukananne?
— Ei muita kuin poikanen kyydissä.
— Onko se totta?
— Käy katsomassa.
Komulainen sytytti päreroihun ja meni pihalle katsomaan.
— Onko totta, ettei vallesmannilla ole kuin seitsemän miestä mukanaan?
kysäsi hän kyytipojalta.
— E-eeihän hänellä ole muita kuin minä ja...
— Ja kuka?
— Ja ruuna!
Komulainen näytti uskovan ja astui päättäväisesti tupaan nimismiehen
luo.
— Vallesmanni on hyvä ja käy kamariin.
Menivät kamariin.
Kun astuivat sisään, kavahti siellä yhdeksän isoa miestä seisoalleen.
— Olkaa rauhalliset! viittasi Komulainen miehille. Tämä nimismies on
tullut minua kiinniottamaan ja minä katson olevani velkapää lähtemään
hänen mukanaan.
Alakuloinen, kunnioittava ilme kasvoillaan vaipuivat roistot istumaan.
Komulaisen vaimo keitti kahvia, pannusta tarjottiin nimismiehelle ensin
ja sitte koko joukolle.
Kahvit juotuaan virkkoi Komulainen:
— Olen tässä tuuminut, etten sittekään voi heti lähteä mukaanne.
— Ohoh, ja miksi et?
— Tiedän, etten siltä tieltä pian palaa. Siksi olisi ennen lähtöä vähän
selvitettävä asioitani.
— Miksikäs ei, kun vaan tulet.
— Mihin aikaan tulisin?
— Sopiiko kello seitsemän?
— Kyllä ehdin siksi.
— No, tervetuloa sitte! Olisit kyllä päässyt nyt yhdessä hevosessa,
mutta eihän sille mitä voi, jos asiat vaativat.
Pieni nimismies ajoi kotiinsa. Siellä oli se suuri, muhkea virkaherra
odottamassa.
— Missä se nyt on mies?
— Hän jäi vielä kotiinsa...
— Niinkö kävikin?
— Mutta hän tulee illalla kello seitsemän.
Muhkea virkaherra nauroi ja hyppäsi sitte nopeasti seisoalleen.
— Kyllä on viisainta, että heti lähden miehineni. Komulainen on jo
tietysti taipaleella ja ehtii iltaan toiselle puolelle maailmaa.
Kaikkia joitakin, että heittäysin narriksi!
— Mene vaan, jos tahdot ettei Komulaista saada kiinni koskaan! sanoi
pieni nimismies.
Kun pieni nimismies pani virkansa ja kunniansa takaukseksi, suostui
suuri virkaherra vihdoinkin vielä iltaan asti odottamaan.
Ja illalla kymmentä minuuttia vailla seitsemän seisoi rosvo Komulainen
nimismiehen virkahuoneessa.
— Tässä nyt olen.
— Komulainen on hyvä ja istuu, kehotti nimismies.
Komulainen aikoi istuutua, mutta huomasi suuren virkaherran, jonka
näkyi tuntevan.
— Mitä? Oletteko tekin täällä?
— Olen tullut Komulaista hakemaan.
— Miksei nimismies sitä minulle aamulla sanonut?
— Eihän Komulainen kysynytkään?
— Onneksenne olikin, etten kysynyt. Olisin ollut vaikeammin
pyydystettävä, jos tiesin tuon herran täällä olevan.
— Kyllä olisitkin suorasukaisemmin joutunut kouriini, jollei tämä
nimismies...
— Mutta sen sanon, keskeytti Komulainen virkaherran, että vaikka
olenkin katsonut olevani velvollinen antautumaan kiinni nimismiehelle,
niin en ole velvollinen tuon herran vankina pysymään. Siis...
— Jos tahdot, niin minä toimitan sinut kaupunkiin, tämä herra voi ottaa
pysyäkseen syrjässä, ehdotti nimismies.
— Ei mitään neuvotteluja roistojen kanssa, sanoi virkaherra. Hän avasi
oven viereiseen huoneeseen, ja hänen viitattuaan astui sieltä sisään
kuusi asestettua miestä rautoja kolistellen.
Komulainen ojensi heille kätensä ja niihin pistettiin käsiraudat.
Kaikista kohdin raudotettuna hänet sulettiin tyrmään ja ovelle
asetettiin kaksi aseellista vartijaa.
Mutta aamulla oli tyrmä avoinna ja vanki poissa vartijoineen. Ei
Komulaisen talosta eikä koko tienoolta häntä löydetty, ja pohatat
saivat edelleen vavista häntä peläten.
Parin päivän perästä palasivat kadonneet vartijat. Mutta heiltä oli
vaadittu vaitiololupaus, ja he olivat oppineet, ettei Komulaiselle
antamaansa lupausta käy rikkominen.
Töyrentuulastus.
Korvenkainalon mökin perhe lopetti puolipäiväsensä, johon
kuului leipää, perunoita, suolasärkeä ja sinertävää piimäsintua
palanpainimeksi. Syötyään pyyhkäsi isä Taneli puukkonsa housunsa
reiteen ja työnsi sen vasemmalla lonkallaan riippuvaan tuohituppeen.
Sitte hän nousi, pisti piippuun ja piippu hampaissa meni pitkälleen
karsinassa olevaan sänkyyn. Äiti Eeva meni perästä, puukkasi Taneliaan
menemään sinnemmäksi seinäviereen ja painautui hänen kylkeään vasten.
Taneli asetti piippunsa penkille sängyn päänpohjiin, ja kohta alkoi
kuulua karsinasta hänen nenänsä tohina, jota säesti Eevan vienokkaampi
sihitys.
Hinttu, torpan tytär, korjasi ruuanjätteet tuvan oven takana olevaan
ruokamöksään, tarttui sitten virkkauskoukkuun ja näpläsi peukaloa
kintaaseen, jota hän veli-Malkkiaan varten valmisti. Malkki, joka
kahdeksantoista vuotta sitten oli ristitty Malakiakseksi, meni hänen
luokseen peräikkunan alle istumaan ja katseli mielihyvin siskonsa
näppäröitä sormiliikkeitä ja kirkkaita silmiä. Ja sisko heitti häneen
niin ystävällisen silmäyksen, jotta oikein mieltä hiipoi.
Pilvinen talvipäivä alkoi hämärtyä, ja läheinen kuusikko kuumotti
ikkunaan niin tumman surulliselta, niin surullisen kaamealta Valkosen
hangen yllä. Se kuusikko kiersi aivan aitaa myöten puolet mökin
pienistä pelloista, jotka korven kainaloon painautuneina muodostivat
siihen kaarevan loven. Itäpuolella liittyi kuusikon reunaan
solakkavartinen riukukoivikko, jonka juurella matala näreikkö oli
kasvanut ainoastaan leveydelleen. Ja leveäin lehvien latvat painoi
hanki peittoonsa, siten muodostaen pyöreitä, valkoisia lappalaiskotia.
Ikkunan edessä istuessaan kuulivat sisarukset ulkoa äkillistä hohinaa
ja kohinaa.
— Töyriä! huudahti Malkki, joka ensiksi oli ehtinyt tarkkaamaan. Hän
huudahti niin hiljaa, etteivät töyret kuulisi, mutta huudahdus oli
kumminkin niin kärjistynyt, että se herätti nukkuvat sängystä. Koko
torpan väki riensi korvenpuolisesta ikkunasta kurkistelemaan.
Isohkoina mustina pilkkuina näkyi harmahtavaa taivasta vasten aika
parvi töyriä läheisten korpikoivujen oksilla. Ja toisia lentää havitti
parhaallaan mökin ylitse kylästä päin. Ne oli nähtävästi jostakin
säikäytetty liikkeelle ja nyt etsivät rauhallisempia olinsijoja täältä
sisäsalolta. Kaikki ne kertyivät läheisten korpikoivujen latvoihin,
kuvasteleivat siinä kuusikon latvojen ylitse mökin asukkaille, nokkivat
urpuja ja kuikistelivat kaulaansa kuin yösijaa etsien.
Ja miten tavattoman paljo niitä vielä oli! Ikkunasta kurkistelevan
mökinväen tyyneys katosi ja heidän päiväjärjestyksensä meni mullin
mallin. Miesväellä oli vielä ollut aikomus mennä metsätöihin ennen
täyden pimeän tuloa ja naisväen olisi täytynyt lehmä ja lammas
illastaa. Mutta nyt ei hennottukaan ulos liikahtaa, hartain silmin
tähdättiin vain ikkunasta suurta töyriparvea, kaikinmokomin varoen
vierasten häiritsemistä.
Malkki jäi ikkunan luo vartioimaan, mihin töyret puista laskeutuisivat.
Taneli tarkasteli päreorret ja kun siellä ei ollut riittävästi päreitä,
alkoi hän ovensuusoppeen sulamaan tuoduista pärehaloista kiskoa lisää
kiireimmän kaupalla. Kiskomansa päreet työnsi hän heti kuumaan uuniin
kuivamaan.
Malkki yhä tarkasti vartioi ja Hinttukin nosti vähänväliä silmänsä
virkkauksesta katsoakseen töyriparvea, joka rauhallisena yhä urpuja
nokiskeli. Siskollisen katseensa hän muisti tähdätä Malkkiinkin ja
sanoa, ettei Malkki ole ollenkaan hyvä, jollei töyrirahoilla tuo
hänelle pukukankaan pumpuliloimia. Malkki varotti lyhyimmittäin Hinttua
olemasta samallainen kuin entinen poika, joka metsällä jäniksen
nähtyään unohtui niin kuvittelemaan mitä tekisi jäniksen nahkalla, että
unhottikin ampumisen ja jänis nauraen juosta puputti tiehensä.
Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään.
Malkki yhä vartioi.
Äkkiä hän nytkähti ikkunansa edessä.
— Nyt ne lähtevät!
Koko mökin väki riensi taas ikkunaan.
Joku töyristä oli lehahtanut lentimilleen ja toiset yksitellen
irtautuivat jälkeen. Vitkan verkkaan ne liipottelivat viistoon alaspäin
korven reunamitse, painautuivat kuusikon ja koivikon rajamaille ja
katosivat koivikon juureen.
Koivikon juurella, matalain lumisten näreitten katveessa ne olivat
tietyssä tallessa. Vartija pääsi pois paikaltaan ja naisetkin tohtivat
jo mennä ulos ilta-askareilleen.
Miehet ottivat suksensa kesäteloiltaan tuvan parvelta ja varustivat
molemmat sujakat, mutta tukevat seipäät. Suksien varvasremmejä
laitellessa ja muuten varustautuessa ehti jo tulla pimeä. Mutta
kiirehtimättä söivät miehet iltasensa, istuskelivat yhä ja odottivat.
Antakaa töyrien asettua ja painautua syvälle hankeen...
Vihdoin miehet lähtivät liikkeelle. Ottivat rovion päreitä kainaloonsa
kumpikin ja astuivat pimeään yöhön, lykkäsivät lylyt lumelle ja
pellon yli hiihtää sujuttelivat valkosen hangen pumpulipintaa myöten.
He suuntasivat koivikkolehdon laitaan kauvas paikasta, johon töyret
olivat laskeutuneet, ja lehdon laitaa myöten hiljalleen, äänettöminä
hiihtäytyivät lähemmäksi synkässä, pilvisessä yössä.
Lähemmäs päästyään sytyttivät molemmat tulen päreihinsä. Päretuohukset
loimottelivat kirkkaasti pimeässä yössä, valaisten loistavan
kehän ympärilleen, jota vastaan kaukaisempi yönpimeys näytti sitä
synkemmältä. Tuohukset kädessä painautuivat miehet koivikkoon, jonka
solkevat riukurungot ja matalat lumipeittoiset näreet loistelivat ja
välkkyivät öisten tulien valokehässä kuin sadun ihana unelma, sitäkin
ihanammalta tuntuen synkän yökehän keskeltä, josta luminen metsä
runkoineen ja oksineen yhä hämärämmän salaperäisenä, yhä pimeämmän
kammottavana häämötti, kuta kauvemmaksi koetti tirkistää. Valokehänsä
keskellä painautuivat miehet yhä syvemmälle metsään, kulkivat
kuusikkoon, palasivat koivikkoon jälleen. Ja koivujen ja kuusten
lehvät muodostivat yllä katoksen, joka tuohusten valossa näytti aivan
läpipääsemättömältä.
Kauvan he saivat etsien kiertää metsää ristiin ja rastiin.
Yhtäkkiä sieppasi Malkki tuohuksensa oikeasta kädestä vasempaan ja
sivalsi seipäällä pehmeään hankeen.
Hän oli huomannut hangessa reiän ja reiän ympärillä siipien jälkiä,
joita töyri oli räpyttänyt hankeen kaivautuessaan.
Töyri nutistui sinne hangen sisään.
Mutta Malkki ei ehtinyt sitä ylös penkoa, sillä vieressä alkoi hanki
liikkua. Jo pelmahti lumi, jo vilahtivat koirastöyren mustat siivet...
mutta samalla iski Malkki seipäällään ja töyri nyykistyi hangelle
hiukan siipiään liikutellen.
Nyt alkoi hanki liikahdella yhtaikaa useammasta kohden, täältä tasaisen
sammalaukean kohdalta, tuosta koivun juurelta ja tuolta lumisen näreen
levien läheltä. Mutta samalla joutui Tanelikin seipäineen hätään
pojalleen avuksi, yhdessä he lyödä huimivat teiriä seipäillään minkä
kerkesivät, yhden löivät kuoliaaksi nukuksiinsa hangen sisään, toinen
oli parhaallaan uutostaan ylös selvittäytymässä, kun sai seipäästä,
kolmas surmautui puskeuduttuaan näreen sekaviin oksiin uuttonsa
lähellä...
Ne töyriparat, jotka onnistuivat selviytymään ylös uutoistaan ja
lentimilleen lähtemään, eivät siltä monikaan henkeään saaneet
säästetyksi. Niitten silmät, vasta unesta auenneina, huikenivat
näkemättömiin punertavan kirkkaassa, väräjävässä päretulen valossa.
Kuin päättömät kanat ne voivat lentää suoraan surmaan sauvaa kohden,
kentiesi tulen häikäiseminä sitä kohden sohotellen.
Tuossakin joku parhaallaan pelmahtaa hangesta esiin ja hätäisesti
lähtee lentämään. Heti kohta lyö siipensä ohkaseen aisakoivuun, jotta
tuuskahtaa hankeen. Ei ehdi uudestaan siivilleen nousta, kun jo
seiväsmies lyö nirrin pois.
— Tuossa harmaa naarastöyri lentää ylävitalikkoon, satuttaa itsensä
koivun runkoon, mutta tapautuu taasen lentimilleen maahan putoomatta.
Ylemmäksi, valokehän ja pimeän rajamaille päästyään se lentää suoraan
sakeaa koivun latvaa kohden, siivittää, siivittää, rupisteleiksen
oksien välissä, koettaen päästä läpi, koettaa tapautua oksalle
istumaankin, mutta ei tavota tasapainoa. Oksissa sokkeloidessaan
lintuparka väsyneenä taasen irtautuu ja siivillään kannatellen hiljaa
laskeutuu maata kohden. Siellä on mies, kurkottaa jo vastaan seipäineen
ja lyö linnun maahan.
Aniharvat töyristä sattuivat osumaan oksien aukkoihin ja selvisivät
selville ilmoille. Mihinkä asti ne lienevätkään hädissään lentäneet,
lienevätkö enää tohtineet pysähtyä yötään viettämään...
Mutta kun yöllinen hyökkäys, sissiretki nukkuvaan perheeseen oli
päättynyt ja Taneli ja Malkki saaliinsa kokoon keräilleet, oli heillä
neljättäkymmentä töyrtä kaikkiaan. Koivuisilla taakkavitsoilla he
kantoivat otukset kotiinsa.
Kotiväki oli koko ajan tähystellyt ikkunasta, nähnyt miesten sytyttävän
soihtunsa koivikon laidassa, nähnyt heidän menevän metsään ja nähnyt
tulien vilkkuvan puitten lomitse. Uteliaalla odotuksella näkivät he
sitten tuliroihujen punertavan kirkkaina pilkkuina lähenevän pilkkosen
pimeässä yössä, ja ilosella ihailulla ottivat he kotona vastaan kelpo
metsästäjänsä.
Kun töyret seuraavana päivänä vietiin kylän kauppiaalle, saatiin
niistä 2 mk 10 penniä parista. Se oli paras ansio yhtenä yönä, minkä
Korvenkainalon mökin miehet olivat milloinkaan ansainneet.
Valheen apostoli.
Nimismies tulla pölähti keskellä kaunista suvisunnuntaita Hevosahon
lautamiehen pihalle. Jalkapatikassa hän tuli siltavoudin kanssa,
seisahti hieman eteisen edessä ja vilkasi tuvanikkunaan, ovatko nähneet
hänen tulonsa. Sitte hän istahti eteisen penkille ja pyyhiskeli hikeä
otsaltaan.
Pian joutui siihen lautamies ja vei vieraan kamariin. Emäntä puolestaan
oli rientänyt puuhiin kahvipannuineen.
Vaihdeltua alkupakinat ilmasta, vuodentulon toiveista ja
sensellaisista, alkoi nimismies hienosti viittailla tulonsa syyhyn.
Tai ei hän siihen oikeastaan viittaillut, hän koetti kopeloida isännän
mieltä, että hän johtuisi sen ilmaisemaan. Mutta isäntä ei puolestaan
ollut niinä miehinäänkään, että ottaisi ymmärtääkseen.
Vihdoin nimismies kävi suoraan asiaan, sanoi tiellä tavanneensa miehen,
joka oli kertonut, että Hevosahon lautamies tahtoisi häntä kaikella
mokomin tavata.
Lautamies ihmetteli. Sillä ei hänellä ollut mitään asiaa, saatikka
sitte niin tärkeää, että olisi vartavasten nimismiestä taloon kutsunut.
— Ole tervetullut taloon, harvoinpa sinua nähdäänkin.
— Etkö sinä sitte tosiaankaan kutsunut?
— En, vaan hauskaa kaikessa tapauksessa, että poikkesit...
— Mutta minkä kumman viestin minä sitte sain?
— Sitä minäkin tässä...
— Että uskalletaankin pitää pilkkanaan...
— Tunsitko miestä?
— En tuntenut.
— Et tullut kysyneeksi nimeäkään?
— Mitäpä sillä tein sellaisessa tapauksessa... enhän näet osannut
tällaista mitenkään aavistaa.
— Minkä näkönen se oli?
— No, joo... suoraan sanoen hän tosin näytti vähän reuhkaloisen
näköseltä, Hoikahko, pitkänpuoleinen, vaatteet yleensä reuhallaan
yllä, pitkähkö tukka, kasvoiltaan laihahko... Sen tulin erityisesti
huomanneeksi, että suu oli suuri, pitkät huulet olivat ulospäin
rempallaan.
Nimismiehen kuvailua kuullessa alkoivat lautamiehen silmät käydä
sennäkösiksi kuin niistä olisi ollut jotakin väkipakolla ulos
puhkeamaisillaan. Alkoi käydä kovin silminnähtäväksi, että hänen oli
vaikea pidättää nauruaan.
— Vai Mikko se...
— Mitä, tunnet siis hänet!
— Tunnetaanhan se mies...
— Mikä lurjus hän sitte on?
— Hän on apostoli...
— Mikä?
— Apostoliksi häntä on sanottu kinkeristä alkaen toistakymmentä vuotta
sitte, jolloin rovasti itse hänelle sen nimen antoi.
— Mikä se sellainen apostoli on?
— Valheen apostoliksi häntä nimitetään ja syystäkin. Vai pyöräytti se...
Tässä lautamies ei malttanut olla räjähtämättä ilminauruun.
— Vai pyöräytti se nimismiestäkin, pahuus. Hän se sitte on oikein
ammattivalehtelija. Monen hän on narrannut seisoalleen, kuten sanotaan.
Tahkolan ukko oli hänestä kerran kannellut rovastille ja rovasti
kinkerillä nuhdesaarnaa hänelle pitäessään tuli sanoneeksi sanat, jotka
siitäpäivin ovat olleet hänen liikanimenään. Ja harvoin haukkumanimi
sen paremmin paikalleen osuu. Hän saa valeitaan uskomaan kenen tahansa,
usein niin pitkälle, että monasti tekevät hänen juttujensa tähden
pitkiä narrinretkiä.
— Sepäs kumma mies pitäisi saada puhutellakseen. — On tainnut mennä
kylille nyt, koska kerran on tullut vastaan.
Samassa talon emäntä, kuulu ketterästä kahvinvalmistuksestaan, avasi
oven ja työnsi tytärtään sisään kahvitarjottimen kanssa. Hehkuen hämin
punasta, joutuessaan niin äkkipäätä herrojen eteen, niiasi tyttö kahvia
tarjotessaan niin syvälle, että oli polvet vähällä lattiaan lysähtää.
Kahvia juodessaan sattui isäntä silmäämään ikkunasta kujalle
heilimöivän ruispellon ylitse.
— Tuollahan se Mikko jo palaa ja sellaista himphamppua!
— Kutsu sisään!
Isäntä kiirehti kujan veräjälle ja huusi Mikon jälkeen. Mikko tuli luo
ja isäntä pyysi sisään. Mikko meni, ilmeisesti muistamattakaan äskeistä
valettaan. Tavallisesti hän ei huomannut mitään pahaa tehneensä,
vaikka valehteli niin, että korvat liikkuivat. Valehteleminen lienee
ollut hänelle todellinen henkinen tarve, sillä hänellä oli vilkas
mielikuvitus, kekseliäs ja ilonen mieli ja hyvä puhelahja... täytyihän
hänen saada lahjakkuuttaan johonkin käyttää... Monta kertaa hän taisi
valehdella huomaamatta itsekään pistävänsä lipokasta...
— Hyvää päivää! sanoi hän nimismiehelle, heittäen äkkiä hattunsa pois
ja hyvin syvään kumartaen. Hän istahti vaatimattomasti tuolille oven
suuhun ja nökötti siinä niin levottoman ja kiireisen näkösenä kuin
olisi heti asiansa toimitettua pois kiirehdittävä. Odotellessaan hän
katseli ja hypisteli hattuaan.
— Joo, alotti nimismies. Sinä Mikko kuulut olevan kova mies
valehtelemaan. Haluaisinpa kuulla jonkun keksinnöistäsi. Hökäsepäs
nyt kuullakseni paras valeesi, ehkäpä päästät parikin... saat kapan
rukiita...
Mikko tuli ensin pettyneen ja sitte suuttuneen näköseksi. Hän nousi ja
lähtöä tehden kysäsi:
— Eikö muuta ole asiaa?
— Eikö sitä siinä...
— Pane vaan parastasi, kun saat vielä palkan! kehotteli lautamies.
— En jouda, sanoi Mikko totisena, nyt mitenkään joutaviin jaarituksiin.
Hyvästi vaan!
Hän tarttui jo avaimeen.
— No, maitahan nyt, ehkä emäntä tuo kupposen kuumaakin, asetteli
lautamies.
Mikko pysähtyi syrjäkariin.
— Miksi sulla on niin kiire? kysyi nimismies.
— Tuonne Konttilahteen aioin...
— Ja mitä sinne?
— Pellonpäästä haen kaloja, olen aina sieltä kesätyön päälle ottanut.
— Mutta eiväthän ne ole tänä kesänä kaloja saaneet...
— Eivätkö?
— Tiettyhän se.
— Mitäs se Nuutisen Maija sitte lörpötteli...
— Sanoiko saadun?
— Sanoi, sanoi Konttilahden pellonpääläisten saaneen viime vuorokausina
kaloja niin etteivät ehdi siivota ja suolata...
— Ohoh!
— Niin, ja sentähden kuuluivat myyvän tavattoman huokealla, melkein kun
vaan joku vie kalat nätänemästä...
— Jassoo!
Nimismies ja lautamieskin olivat erinomaisen kiintyneitä asiaan.
Mikko oli niin kalanahnaan näköinen, etteivät toiset hennoneet
pitemmältä häntä viivyttää. Hän sanoi kiirehtivänsä hakemaan konttia
kotoaan ja sitten kala-apajalle.
Mikon kotikylästä oli Konttilahteen pari vanhaa ruotsinvirstaa, mutta
kirkolle oli molemmista kolmatta peninkulmaa. Nimismies oli mielissään,
että oli juuri sattunut tälle puolelle pitäjästä näin kalaisena aikana.
Kaloista oli ollut niin kova puute koko kevätkesän, että se mies, joka
nyt ensiksi joutui apajalle. Toimitettuaan asiansa, ajoi nimismies
Pellonpäähän kalakauppoja tekemään.
Hän meni Pellonpäähän ja käänsi puheen kalansaaliiseen.
Mutta siellä ei tiedetty sellaisesta mitään...
Oliko siellä äskettäin näkynyt erästä Mikko-nimistä miestä?
Ei ollut näkynyt...
Nimismies yritti suutahtaa. Mutta pian muisti hän kohtauksen laadun
Mikon kanssa ja nauroi enemmän kuin oli koskaan nauranut. Ja nauramalla
muutkin nauroivat, kun kuulivat Mikon uuden metkun.
— Ollapa nyt se mies täällä, niin pitäisi hänelle mitattaman koko
tynnyri rukiita, sanoi nimismies.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Rytörinteen isäntä kävellä kääkersi levotonna pihallaan, emännän
keittäessä kodassa piimäjuoksutosta aamiaiseksi. Isännän päässä kiehui
ja kihisi, siellä tempoi kuin kaksi eri kättä, joista toinen käski,
toinen kielsi...
Lempsatti sentään, että juuri tänään pitikin olla näin kirkas
päiväpaiste, heleä heinäpouta... Sataa, sataa suhuttaa ensin koko
viikon, toistakin... rupeapas sitte ja paiskaa pouta pyhäksi! Ei näytä
olevan sateesta pelkoakaan, heleän kirkas on kauttaaltaan sininen
taivas... ei hattarata näy taivaalla eikä toisellakaan... tasainen on
taivas kuin silkka vesi... että vaikka veneellä soutaisi...
Ja heinät ovat hajallaan Notkoperän niityllä... toista pielesalaa on
hivelletty heinikkoa kellelleen! Enin osa niistä on ruolla lämpenemässä
ja ummehtumassa, osa hajallaan luokoutumassa mehuttomiksi. Tänään
nyt olisi päivä sellainen, ettei muuta kuin löisi ruot hajalleen ja
niitospäitä vähän kohottelisi, niin illalla saisi niitetyt heinät
rutikuivina pielekseen...
Hyvä olisi heiskata heinien kanssa, jollei olisi pyhä... Mahtaisikohan
Ylitalon Ukko olla niin äkänen, että vihastuisi siitä, jos näin
tärkeää työtä tekisi sunnuntainakin? "Mitä suurin tarve ja ristillinen
rakkaus vaatii, ei se ole kielletty. Sentähden... mitenkäs se nyt
olikaan... sentähden... ai, niin... sopii kyllä parantaa sapattina ja
auttaa härkää ulos kaivosta." Niinhän siinä katkismuksessa... Tarve
tässä tietysti on, sillä tarvitseehan karja talvella heiniä... mutta
lieneekö sentään suurin tarve? Ja mitenhän... vaatineeko ristillinen
rakkaus, että sopivana poutapäivänä, vaikka se olisi sunnuntainakin,
korjattaisiin karjalle heiniä talveksi? Härkää saa nostaa kaivosta...
härkä on karjaa... tottahan Jumala rakastaa yhtäpaljo lehmiä kuin
härkiäkin, että molempia saa turvata kuolemasta... Papit sallivat, että
karjaa ruokitaan sunnuntainakin... mutta millä talvella ruokitaan,
jollei kesällä rehua korjata... ja ainoana poutapäivänä viikon
perästä...
Alkoi isännästä tuntua siltä, että tänään täytyy mennä heiniä
hajottelemaan ja kouhottelemaan, olipa se sitte hyvin tai pahoin. Hän
kynsäsi korvallistaan ja meni emännän luo kotaan. Häneltä piti kysyä
asiasta... mutta arveluttavalta alkoi sekin tuntua. Ei se eukko,
joka sunnuntaisin niin hartaasti veteli virsiään, mitenkään antaisi
myöntymystään sellaiseen syntiin. Kauhistuisi vaan niin, ettei tulisi
mitään koko aikeesta. Paras on pitää omana salaisuutenaan, menipä sitte
tai oli menemättä. Renkiä ja piikaa on kyllä mahdoton saada niitylle
emännän tietämättä. Mutta voihan itse mennä... jos mennäkseen... ja
ehkäpä voi hakea iltapuoleen muitakin avuksi, kun heinät kerran on
hajalla ja kuivina. Isäntä jätti emännälle sanomatta ja kysäsi vaan:
— Eikös se keitto jo ala joutua... niin kaunis pouta, että aivan...
Aivan tahtomatta luiskahti pouta keiton kiirehtimisen yhteyteen.
— Mikäs hoppu sulla siinä... sunnuntaihan nyt on...
— Nälkä tuo jo tulee ja aioin muuten pistäytyä kylilläkin...
— Kylillä... kirkk'aikana! Olisit vaan kotona. Luettaisiin päivän
epistola ja evankeljumi, palkolliset saisivat olla mukana.
— Täytyy mun käydä.
— Sitte iltapäivällä käyt, jos käydäksesi olet, etkä menisi keskellä
kirkk'aikaa...
— Paljo on käyntiä, menee koko päiväkin.
— Voi sinuakin! huokasi emäntä. Ennen lasna ollessani eivät vanhemmat
laskeneet minua pyhäpäivinä illoillakaan mihinkään eivätkä käyneet itse
muualla kuin seuroissa ja kirkossa. Niin ne heränneet ennen... mutta
pois häviää nykypäivinä usko ihmisistä, synnin ja suruttomuuden uneen
vaipuvat nuoret, vieläpä vajoavat vanhatkin, jotka toki ennen enemmän
Herraa pelkäsivät.
— No niin... arvasinhan sen, ynähti isäntä ja pyyhälsi kodasta pihalle.