— Onhan sillä se poika, keneltä lienee saanut.
— Mutta kohta se kykenisi rengiksi, ettei tarvitsisi kovin monta vuotta
elättää. — Eikö se sopisi ottaa? kysyi Taakki nuorempaan renkiin
kääntyen.
— Mistäs minä tiedän.
— Sano nyt, sopisiko?
— En minä osaa sanoa.
— Hä?
— Jospa se sopisi.
— Niinkö...
Pekka herkesi äänettömäksi ja mietteissään unhotti piippunsa
sammuksiin. Sitten havahti hän kaivamaan sen pohjasta aarteet pois,
kopisti ne vasemman käden kuoppaan ja oikean käden hyppysillä nosti
sievästi asianomaiseen paikkaan. Kun hän oli ne vielä kielellään
painanut tiiviisti ikenen ja poskilihaksen väliin, oli kaikki taasen
aika mukavasti, kun vaan tuontuostakin sylkäsi liian mehun pois. Hän
ripusti kukkaron, jonka sisälle pisti piipun, aidan vitsaksen tyveen ja
läksi kyntämään.
— Soo, vaolle!
Ja hän sipasi ruunaansa kyleksille. Nuorempi renki meni karhitsemaan.
* * * * *
Lauvantai-iltana kylvyn jälkeen olivat piiat pukeutuneet punaraitaisiin
alushameihinsa ja kylvyssä punakoituneina menneet aittaansa
nukkumispuuhiin, odottamaan talon hiljenemistä ja sitten hiljaista
koputusta ja sukkelasanaisia pyrkimispuheita oven ulkopuolella.
Vihtakannon nuorempi renki meni lahden rannalle saunan luokse
seisoksimaan. Häneen yhtyi siinä pari muutakin kylän nuorukaista, ja
he tekivät suunnitelmia, mihin mennään, pyrkimään tyttöjen aittaan vai
johonkin saunaan kortille. Heidän siinä seisoessaan viittasi nuorempi
renki nauraen pihaan päin.
— Katsokaas tuonne!
Taakki sieltä vain pilkisteli porstuan ovesta ulos ja hiipi sitten
varovasti rappusille. Siinä hän jälleen pitkäkaulaisena kuikisteli
kaikille suunnille, asteli varovasti portille ja läksi juosta
kehveltämään, jotta takinhelma vessahteli kahtaanne käsin.
Nuorukaiset nauroivat katketakseen.
— Taakkikin kiirehti tytöstämään...
— Aholaan kaiketi taas köykitti.
— Aholaanko? kysäsi nuorempi renki.
— Kyllä kai.
— Mitä se siellä?
— Siellähän on Lehtos-Riitta.
— Vai niin... sehän siitä mainitsikin.
— Riitastako? Mitä se siitä?
— Naimatuumissa tuntui olevan.
— Vai naima... Siellä Aholan aitan perässä on kivi, ja sillä se Pekka
kuuluu istuvan ja tupakoivan. Kun aikansa istuu, kuuluu menevän tuvan
penkille nukkumaan.
— Sitenkö se akan aikoo saada?
— Onhan hempukkansa lähellä kumminkin. Oli se kerran koettanut
aittaankin, sunnuntai-iltana. Piippunsa hammasluulla oli sommitellut
ovea ja hokenut: "Tytöt, tytöt, auvaskaa, saatte vehnästä!" Aholan
piiat oli nauraa tirskuen kuunnelleet, miten se oli kertonut kirkolla
vehnästä ostaneensa ja nyt tarjoisi. "Riitta, tule sinä!" oli Taakki
sanonut lopulta, kun ei yleinen kehotus auttanut. Riitta olikin
mielitellyt avaamaan, mutta toiset olivat kieltäneet.
— Eikä sitte ole yrittänyt.
— Tyytyy se Taakki siihenkin kun saa tupakoida kivellä aitan takana.
Ja nuorukaiset lähtivät omille retkilleen.
* * * * *
Sunnuntaina puolisen jälkeen seisoi Taakki pihalla, nosti kätensä
kulmilleen ja katsoi aurinkoon. Sitte hän tuli pihamaan nurmikolle
nuoremman rengin luo.
— Eipäs kirkkomiehiä ala kuulua, sanoi hän istuutuen.
— Eipähän ala...
— Johan se olisi aika.
— Jopa taitaisi...
— Laiskasti soutavat.
— Sulaahan tuota tällaisella helteellä jouten ollessaankin.
— Vieläkös mitä! Olisitpas ollut viime kesänä katsomassa, kun minä
soudin kirkkovenettä. Poltti niin, että olisi silakka seinällä
paistunut. Vaan kun minä vetelin, niin vesi kiehui kuin puuropata ja
kaksi airoa katkesi.
— Niin se poika kiskoo!
— Niin minä.
— Taakki taisi soutaa koko veneen yksinään?
— Lipostelivathan ne muutkin vähäsen.
— Kävikö se Taakki kirkossakin?
— Mitäpä minä siellä.
— Mitäs sinä puuhailit!
— Siellä istuin vehnäskauppiasten luona.
— Ostiko Taakki?
— Ostin toki koko laatan.
— Riitalleko?
Taakki katsoi kummastellen, mistä se arvaa sitä kysyä ja arveli
hiljaisesti:
— Olihan se Riitta siellä. Sitä vartenhan minä sen... mutta...
— Mutta mitä?
— En sitte viitsinyt tarjota.
— Miksi et viitsinyt?
— No... kun se niin mennä leputteli. Menin minä perästä, mutta en sitte
kuitenkaan luokse asti...
— Miksi et?
— No... sellaisessa joukossa...
— Mihin ne vehnäset sitte jäivät? Taisit syödä itse parempiin suihin?
— Enkä syönyt. Taskuun panin ja toin kotiin.
— Joko kotona annoit?
— Niin tein.
— Aittaanko veit?
Taakki vilkoi hämillään kysyjään. Hän olisi mielellään sanonut aittaan
vieneensä, mutta toisella näytti olevan ketunhäntä kainalossa.
— Jopa taisit olla Riitan aitassa?
— En minä sentään.
— Missäs te sitte saitte kahden kesken syödä vehnäsenne?
— Tuolla vaan Takapellon pientarella. Maanantaina oli Riitta siellä
tunkioita hajottamassa ja minä kyntämässä.
Taakki vaipui istumaan ja miettimään.
— Onko se Riitta nyt taas kirkossa?
— Onhan se.
— Miksi ei Taakki mennyt mukaan?
— Tuleehan se sieltä.
Hän nousi ja läksi kehveltämään rantaan, jossa joukko muitakin
kyläläisiä odotteli suuren kirkkovenheen tuloa.
Auringon kallistuttua iltavinoon, lehmänlypsyajan lähetessä tulla
nytkytteli kylän suuri, kaksitoistasoutuinen kirkkovenhe lahden pintaa
myöten. Taakki meni kivilaiturin kärelle seisomaan, katseli airojen
nopeaa välähtelemistä ilta-auringossa ja venheen laituriin saavuttua
otti sen kokasta kiinni.
Joukko suoltui venheestä laiturille Taakin vieritse. Mutta Taakki
tähysteli vain, milloin sieltä tulee Riitta. Se solutteleiksen
vähitellen muun joukon mukana kokkaa kohden, ja Taakin suu
meni mukavaan hymyyn, kun hän katsoi Riitan pehmeää nousemista
kivilaiturille. Se astui niin mukavasti venheen reunan ylitse, jolloin
hame vähän kohosi ja punakirjavat sukanvarret näkyivät.
Taakki astua juppasi rannasta kylän raitille puolenkymmenen sylen
päässä Riittaa seuraten. Hän ei kääntänyt päätään, tuskin silmäänsäkään
räväytti, kun tähysteli miten mukavasti se Riitta kävellä leputti.
Vihtakannon veräjällä erosi Riitta Aholaan menevälle tielle ja Taakki
nousi aidan selälle istumaan nähdäkseen Riitan menevän.
* * * * *
Vihtakannon väki oli Raivioniityllä heinässä, ja Riittakin oli
siellä haravoimassa. Niittomiehet vetelivät kumoon valkotupsuista
luikkaheinikkoa, ja muu väki kokoili luokoja latoon.
Taakki kantoi rukoja. Jollei kellään ollut rukoa valmiiksi haravoituna,
meni hän nuoremman rengin luo tupakoimaan ja yksinkertaisesti
juttelemaan. Tupakoidessaan ja jutellessaan katseli hän alta kulmiensa
Riittaan, joka kääri luokoja suuriksi sylyyksiksi ja nosteli sylyykset
rukoon. Kun oli hetkisen niin katsellut, pani hän päänsä kallelleen ja
kysyi:
— Eikös se ole sellainen lepukka?
— Onhan se, vastasi nuorempi renki hymähtäen.
— Se on kova työmies.
— Taitaa olla.
— Eiköhän se sopisi ottaa?
— Miksikäs ei.
— Mitä?
— Sopii toki ottaa. — —
— Riitta!...
— No?...
— Joko sinun rukosi on valmis?
— Jopa se kohta.
Taakki meni Riitan luo ja pisti takkavitsansa hänen rukonsa alle. Ruon
valmistuttua nosti Riitta vitsan tyven Taakille, yksistä tuumin he
kiinnittivät vitsan ruon ympäri ja Taakki kantoi sen latoon. Suuri oli
ruko, jotta pohja melkein maata viisti ja Taakin jalkaterät vain alta
näkyivät. Mutta tanakasti se Taakin hartioilla meni latoon.
Naisväki oli lyönyt tuumansa tukkuun, voisivatko tehdä niin suurta
rukoa, ettei Taakki kantaa jaksaisi. Eivät saaneet syntymään sellaista,
että Taakin olisi täytynyt tielle tipauttaa. Ihan leikillään menivät
latoon suurimmatkin kannannoiset.
Vihdoin he koettivat viimeistä keinoaan. Leveän ruonpohjan laittoivat,
Riitta painautui siihen pitkäkseen ja toiset kantoivat heinäsylyksiä
katteeksi. Taakille hilattiin naisjoukolla ruko selkään ja hän alkoi
sitä kantaa nitistää. Jopa alkoivat pojan polvet ruveta linkkua
lyömään. Kantoi hän kuitenkin rukoa niin kauvan, että ehti niityn halki
kiemurtelevan monikoukeroisen puron partaalle. Siinä parista rinnakkain
pannusta puusta tehtyä siltaa ylitse mennessä Taakin jalat lipenivät ja
hän pulskahti puroon rukoineen päivineen.
Ruko silloin hätäisesti hihkoi.
Mutta mitenkäpä Taakki kaikki huudot kuuli! Hän kömpi pois purosta
ja katseli rukoa puron reunalta. Verkkaisasti hän sitten tarttui
takkavitsansa tyveen ikäänkuin nostamisaikeissa.
— Mikähän sillä on, kun se on niin raskas...
Luokoojat juoksivat hädissään purolle. Etumainen huusi:
— Ota joutuin pois ruko?
— Hä? kysyi Taakki.
— Ota pois, ota pois!
— Mikäpä tuolla lie hätänä...
— Heinät kastuvat!
— Kyllä ne ovat jo kastuneet.
— Siellä on Riitta!
— Mitä?
— Siellä on Riitta!!
— Riittako!?
Taakki töllisteli ympäri niittyä ja kun ei Riittaa näkynyt, tarttui
hanakasti takkavitsan tyveen.
— Vai Riitta siellä on...
Tyynesti, mutta varmasti veti hän ruon puron partaalle ja verkalleen
reposteli sitä sitten levälleen. Kovin rehevään nauruun kävi Taakin
suu, kun ruosta paljastui Riitta ja märkänä ja yltäpäältä heinillä
karvottuneena seisoi hänen edessään niityllä.
— Mokoma, olit vähällä tappaa...
— Että mitenkä... kysyi Taakki pannen kätensä korvan kuulolieriön
levikkeeksi.
— Että kyllä sinä olet kelpo poika! uudisti Riitta lempeän reippaasti
nauraen.
— Ja sinä olet sellainen lepukka, sanoi Taakki.
Ja siitä pitäen koetti Taakki koko illan pysytellä Riittaa niin lähellä
kuin mahdollista. Vaikka toisilla olisi ollut ruko jo valmiina, vedätti
Taakin mieli Riitan luo, odottamaan hänen rukonsa valmistumista. Siinä
sai aina Riitalle jotain sanotuksikin.
* * * * *
Renkien aitan ovi aukeni ja Taakki pisti sieltä pyöreät kasvonsa
näkyviin. Hän haukotteli ensin siinä oven edessä, astui sitten
kynnyksen ylitse ja istahti sen edessä portaalle olevalle vanhalle
jauhinkiven puolikkaalle.
Muu väki oli taasen kirkossa, Taakki ja Riitta vain taloa vartioimassa,
Riitta oli Taakin nukkuessa kävellyt lahden rannoilla ja nyhtänyt
sieltä vihkon arpaheiniä, istunut nurmikolla tuparakennuksen päässä ja
solminut arpaa sen asian päälle, että vieläkö hän pääsee naimisiin,
jota oli lähes parikymmentä vuotta odottanut kuin kurki suon sulamista.
Sen jälkeen kuin se poika hänelle syntyi, olivat hänen naimistoiveensa
alkaneet käydä hyvin harmaiksi. Mutta nyt oli arpa luvannut hyvää.
Vaikka hän oli ottanut kymmenkunnan paria arpaheiniä, aivan
rehellisesti pannut ne keskeltä vetosolmuun ja päät solminnut parittain
yhteen, laisinkaan tietämättä miten ne liittyvät, oli keskisolmun
jälleen avattua vapautunut koko suuresta heinätukusta yksi ainoa
rengas, johon jokainen heinä oli tarttunut muodostamaan isoa ikuisuuden
ympyrää. Hänen toivonsa oli siis toteutuva ja hän kävellä lepersi hyvin
iloisella mielellä kartanolle.
Taakin huomattuaan kynnyksellä istumassa, teki hän käännöksen ja tuli
istumaan nurmikolle lähelle aitan ovea.
— Joko se jalka otti pohjaan? kysyi hän puheen aluksi hennostelevalla
äänellä.
Taakki kuuli vaan, että se sanoi jotakin jaloista ja pohjasta. Hänestä
oli hyvin kiusallista, kun ei sitä kuullut, mutta vaikeaa oli kysyäkin.
Hän kallisti korvansa Riittaan päin ja kysyi ikäänkuin satunnaista
huomaamattomuuttaan anteeksi pyytäen:
— Niin, että mitenkä sinä sanoitkaan?
— Sanoin, että joko unikeon jalka otti pohjaan? huusi Riitta.
— Jopa otti.
— Minä olen yksin valvonut.
— Vai niin. Eivätkö kirkkomiehet ole vielä tulleet?
— Eivät.
— Laiskasti soutavat.
Ja Taakki kertoi, mitenkä hän kerran kirkolla käydessään veteli niin,
että vesi kiehui kuin puuropata ja kaksi airoa katkesi.
— Miksi ei Taakki nyt mennyt?
— Mitäs minä...
— Katselisit tyttöjä.
— Niin tyttöjäkö?
— Niinpä kyllä.
— Mitäs minä niistä...
— Ottaisit eukon...
— Eukonko?
— Olisi tuo jo aika sinunkin...
— Niinkö luulet?
— Ota pois vaan!
— Hyvähän se olisi, sanoi Taakki hiljaisella äänellä ja katseli alta
kulmainsa Riittaan.
Riitta istui kotvan aikaa odottavan näkösenä, nousi sitten ja asteli
tupaan. Taakki huomasi, että se ovella sisään mennessään hieman
pysähtyi ja vilkasi jälelleen. Ja Taakille tuli taas silloin yhä
selvempänä mieleen, etteiköhän se sittenkin ole mukavinta mennä Riitan
kanssa yksiin leipiin. Taakista tuntui että kyllä hänen pitää koettaa,
olisiko toinen tuumaan suostuvainen.
Hän käveli hetkisen pihamaalla yhä asiaa miettien ja pistäysi sitten
tupaan Riitan perästä. Riitta istui kangaspuitten istuinlaudalla ja
kampasi tukkaansa. Pulska sillä oli vielä tukka, ja se peitti koko
yläruumiin valuessaan soreina suortuvina kaulalle, olkapäille ja
hartioille. Taakki aikoi mennä ja leikkisästi kapasta vähän hiusten
peittämää kaulaa, mutta rinnassa kukkui epäilyksen ääni sellaisena
sekamelskana, että hän menikin vaan kangaspuitten nurkan luokse
istumaan ja pisti siinä tupakaksi. Tupakoidessa tapasi hänet uusi
leikkiverisyyden puuska ja hän pisti sormensa kankaanniisien väliin,
vipuuttaen sitä kuten kissanpojalle, jota narrataan hiirenpyytämistä
leikkimään.
— Tui tui, sanoi Taakki.
Riitta vilkasi tukkaansa palmikoidessaan Taakkiin ja hänen silmänsä
vilahtivat niin somasti.
— Laulapas!
— Mitä minä laulan'
— Laula lempilaulu!
Riitta rykäsi, kaiketi aikoen yrittää. Taakki älysi samalla ikkunasta,
että kirkkoväki nousee jo rannasta taloon.
— Kuule, elä laulakaan!
— Ei lauleta sitte.
— Mutta, tuota...
— No?
— Tuota...
— Mitä sinä tahdot?
— Minä olen meinannut...
— Mitä?
— Että, että...
Riittakin huomasi kirkkoväen tulevan.
— Sano pian!
— Että eikös me lähdetä pappilaan?
— Mutta...
— Niinkö sormusta? Tässä on.
Riitta oli epäröivinään, vaan Taakki sukellutti kullatun hopeasormuksen
hänen helmaansa.
Kirkkoväki tuli samassa tupaan. Emäntä tullessaan kysyi Taakilta
osanottavasti:
— Taakille on tainnut tulla pitkä nälkä, kun niin kauvan viivyttiin.
— Eipä tuo... Olisitte vaan viipyneet vieläkin!
Hän hymyillä myhäili katsomatta Riittaan, mutta kuitenkin niin, että
Riitan piti se huomata.
* * * * *
Palkollisten pestausajan lopulla oli Taakkia ja Riittaa jo kolme kertaa
kuulutettu.
Eräänä päivänä ruokalevolta noustuaan istui Taakki kovin miettivän
näköisenä tuvan sivupenkillä. Mietittyään meni hän isännän kamariin,
pani lakkinsa vierelleen; arveli, tuumaili ja kysäsi:
— Eikös minua pestatakaan enää ensi vuodeksi?
— Eikös Taakki ois naimisiin?
— Onhan sitä sen Riitan kanssa meinattu, vaan...
— Aikooko Taakki purkaa?
— Eipähän sitäkään. Vaan tässähän tuota on yhdeksän vuotta palveltu,
niin tottahan tuo menee vielä kymmeneskin.
— Eikös se olisi mukavampi ruveta kasakkamieheksi eukotuttuaan?
— Mihinkäpä tästä osannee lahtea.
— Rupea loiseksi! kehotti isäntä nauraen.
— Otatkos loiseksi?
— Voinhan sitä minäkin, jahkahan emännälle puhun.
— Sittehän se...
— Ja jäät talon töihin?
— Tehdään vaan töitä kuten ennenkin, ja minä tuon tänne sen Riitan.
— Sehän sopii.
Taakki miettiä veivasi hetkisen.
— Pitääpä lähteä kyntämään, sanoi hän sitte ja mennä kellutteli ulos.
Hän alkoi rukiin sänkeä kääntää nurin, ja olisi kyntänyt kahden miehen
edestä, jos olisi ruunansa saanut kulkemaan.
Kekriviikolla toi hän Riitan luokseen asumaan. He asettivat sänkynsä
Vihtakannon ovensuunnurkkaan.