kyyneltulvana.
Filosofia liikutti vanhuksen vilpitön, lohduttamaton murhe; hän yskäsi
ääntänsä selvittääkseen.
Sotnikka kääntyi ja osoitti hänelle paikan ruumiin pääpuolessa.
"Kolme yötä tulen jotenkin toimeen", ajatteli filosofi: "ja sotnikka
täyttää sitte molemmat taskuni dukaateilla."
Hän lähestyi, ja rykäistyään vielä kerran alkoi lukea kääntämättä
huomiotaan sivulle ja uskaltamatta katsoa kuolleen kasvoihin. Syvä
hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hän huomasi sotnikan poistuneen.
Hitaasti käänsi hän päätään katsahtaakseen kuolleeseen, ja...
Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi: hänen edessään lepäsi kaunotar,
jollaista tuskin koskaan tapaa tässä matoisessa maailmassa. Näytti
siltä kuin ei vielä koskaan ennen olisi kasvojen piirteet olleet niin
selvät ja samalla niin sopusuhtaisen kauniit. Hän makasi aivan kuin
elävä; ihana otsa, hempeä, kuten lumi, kuten hopea, näytti ajattelevan;
ohuet, tasaiset kulmakarvat -- yö keskellä aurinkoista päivää --
kohosivat ylpeinä suljettujen silmien yllä, ja silmäripset, jotka
jouhina valahtivat poskille, hehkuivat salaisten toiveitten lämmöstä;
huulet olivat kuin rubinit, valmiina puhkeamaan autuaalliseen hymyyn,
raikkaan iloiseen nauruun... Mutta samoissa piirteissä hän näki jotakin
kaameanläpikuultavaa. Hän tunsi, että hänen sydäntään alkoi ahdistaa,
ikäänkuin keskellä korkeinta iloa joku olisi hautajaisvirttä alkanut
laulaa. Äkkiä tuntui jotakin kauhean tuttavaa hänen kasvoissaan.
"Noita!" kirkasi hän oudolla äänellä, loi silmänsä sivulle, muuttui
kalpeaksi kasvoiltaan ja alkoi lukea rukouksiaan. Se oli sama noita,
jonka hän oli surmannut.
Auringon laskiessa vietiin ruumis kirkkoon. Filosofi kannatti arkkua
toisella olkapäällään ja tunsi siinä jotakin kylmää kuin jää. Sotnikka
kulki edellä. Puinen, mustunut, kupolikattoinen kirkko seisoi
alakuloisena aivan kylän laidassa. Huomasi selvästi, ettei siinä
kaukaan aikaan oltu jumalanpalvelusta toimitettu. Kynttilöitä paloi
melkein jokaisen pyhimyksen kuvan edessä.
Arkku asetettiin keskelle kirkkoa, vastapäätä alttaria. Vanha sotnikka
suuteli vielä kerran ruumista, kumarsi maahan ja poistuessaan kantajain
kanssa kirkosta, antoi määräyksen ravita filosofi kylläiseksi ja viedä
hänet sitte kirkkoon. Kun ruumiin kantajat saapuivat keittiöön,
asettivat he kätensä uunia vasten, mikä vähävenäläisillä on yleisenä
tapana kun ovat nähneet kuolleen. Nälkä, jota filosofi alkoi tuntea,
pakotti hänet hetkeksi unhoittamaan kuolleen. Palvelusväki alkoi
vähitellen kokoontua keittiöön. Sotnikan talon keittiö muistutti
klubia, jonne kaikki kokoontuivat, yksinpä koiratkin, jotka häntäänsä
heiluttaen saapuivat sen ovelle ruokaa saamaan. Jos kuka lähetettiin
jonnekin asialle, niin hän aina ensiksi saapui keittiöön levähtämään
hetkeksi penkillä ja polttamaan piipullisen tupakkaa. Kaikki talossa
asuvat poikamiehet, jotka koreilivat kasakanmekoissa, loikoilivat
melkein koko päivän pitkällä penkillä, sen alla, uunilla ja yleensä
kaikkialla, missä sopiva makuusija löytyi, minkä ohessa jokainen aina
unhoitti sinne jotakin, hattunsa, ruoskansa, tahi jonkun muun esineen.
Mutta kaikkein suurin kokous oli illallisen aikana, jolloin sinne
saapui hevospaimen ja karjanpaimen, joista edellinen oli ehtinyt viedä
hevoset aitaukseen ja jälkimäinen tuoda karjan lypsylle sekä yleensä
kaikki, joita päivällä ei voinut tavata. Ja illallispöydässä sitä
juteltiin, puhuttiin kaikista asioista: kuka kertoi teettäneensä uudet
housut, kuka ilmoitti nähneensä suden, kuka taas jutteli siitä, mitä
maan sisässä oli. Kertojia oli paljon, joista muuten vähävenäläisten
keskuudessa ei olekaan puutetta.
Filosofi istuutui toisten joukkoon suureen piiriin pihalle keittiön
rappujen eteen. Kohta ilmestyi joku ämmä punainen päähine päässä
keittiön ovelle kantaen molemmissa käsissään kuumaa lihakokkarevatia ja
asettaen sen sitte piirin keskelle. Kukin otti taskustansa oman
puulusikkansa; toiset puutikun lusikan puutteessa. Heti kun suu alkoi
liikkua vähän hitaammin ja pahin nälkä oli saatu tyydytetyksi, alkoivat
useat illastajista puhella. Oli luonnollista, että keskustelu kääntyi
kuolleeseen.
"Onko totta", lausui eräs nuori lammaspaimen, joka vyöhönsä oli
ommellut niin paljon nappeja ja vaskilevyjä, että mies näytti oikealta
sekatavarakaupalta: "onko totta, että neiti piti tuttavuutta pahojen
henkien kanssa."
"Kuka? Neiti?" lausui Dorosh, jonka meidän filosofimme jo entuudestaan
tunsi: "niin, hän oli oikea noita! Minä vannon, että hän oli noita!"
"Herkeä jo, Dorosh", sanoi toinen, joka matkalla halusi niin mielellään
lausua lohdutuksen sanoja: "eihän se ole meidän asiamme; olkoon Jumala
hänen kanssansa! Ei siitä ole mitään puhumista." -- Mutta Doroshin ei
lainkaan haluttanut vaieta; hän oli juuri vähää ennen käynyt
isännöitsijän kanssa kellarissa jollakin tärkeällä asialla ja
kumarruttuaan pari kolme kertaa paria kolmea tynnöriä kohti, tuli
vallan iloisena takaisin, puhua laverrellen taukoamatta.
"Mitä sinä tahdot? Ettäkö minä vaikenisin?" lausui hän: "ajoihan hän
minulla itsellänikin! Totta jumaliste, ajoi kuin ajoi!"
"Mitä arvelet, setäseni?" kysyi nuori napikas lammaspaimen: "voipiko
noitaa tuntea joistakin merkeistä?"
"Ei, sitä on aivan mahdotonta tuntea; vaikka koko psaltarin lukisit,
niin sittenkään et tuntisi."
"Kyllä voipi, Dorosh, älä nyt joutavia puhu", lausui entinen
lohduttaja: "eihän Jumala ole turhanpäiten antanut kullekin omaa
merkkiänsä: tieteitä tutkineet ihmiset sanovat, että noidalla on pieni
häntä."
"Jokainen vanha ämmä on noita", lausui harmaapäinen kasakka.
"No, kyllä tekin olette hyviä!", tarttui ruuantuoja muori puheeseen,
täyttäen samalla tyhjentyneen maljakon: "lihavia metsäsikoja olette
kaikki tyyni!"
Vanha kasakka, jonka oikea nimi oli Javtuh, mutta jota kutsuttiin
Kovtun, hymähti tyytyväisyydestä huomatessaan, että hänen sanansa
olivat sattuneet vanhaan vaimoon, mutta karjanpaimen päästi sellaisen
naurun mölinän, että luuli aivan kuin kaksi härkää olisi yhtä-aikaa
ruvennut mylvimään.
Alkanut keskustelu herätti filosofissa vastustamatonta halua ja
uteliaisuutta kuulla jotakin kuolleesta sotnikan tyttärestä. Ja
saadakseen keskustelun kääntymään entiselle alalle, kääntyi hän
naapurinsa puoleen seuraavilla sanoilla: "Tahtoisin kysyä, miksi koko
tämä arvoisa seura, joka tässä istuu illallista syömässä, pitää neitiä
noitana? Tekikö hän jollekin pahaa, tahi veikö hän jonkun?"
"Kaikkea tapahtui", vastasi eräs joukosta.
"Kuka ei muistaisi Mikitaa, koirainhoitajaa, tahi..."
"Kuka hän oli?" kysyi filosofi
"Seis! minä kerron Mikitasta", lausui Dorosh.
"Minä kerron Mikitasta", vastasi hevospaimen: "sillä hän oli minun
kummini."
"Minä kerron Mikitasta", lausui Spirid.
"Antaa Spiridin kertoa!" huusi seura.
Spirid alkoi: "Sinä, pani filosofi Homa, et tuntenut Mikitaa. Ah, mikä
harvinainen mies! Jokaisen koiran tunsi yhtä hyvästi kuin oman isänsä.
Nykyinen koirainhoitaja Mikola, joka istuu tässä kolmantena minusta
lukien, ei kelpaa hänen kengänpohjikseenkaan. Vaikka kyllä hänkin
tuntee työnsä, mutta Mikitaan verrattuna on hän kumminkin joutava
riepu..."
"Hyvästi kerrot, oivallisesti!" lausui Dorosh, hyväksyen nyökäyttäen
päätään.
Spirid jatkoi: "huomasi jäniksen nopeammin kuin puhdistat nenäsi
tupakasta. Kiljaisi koirille: 'hei, Urho, hei Nopsa!' ja samassa itse
hevosen selässä täyttä kyytiä, vaikea sanoa, kuka nopeammin, hänkö, vai
koirat. Puhdistamatonta viinaakin joi korttelin yhdellä henkäyksellä,
eikä ollut millänsäkään. Oivallinen koirainhoitaja! Vasta äskettäin
alkoi lakkaamatta katsella neitiä. Pikiintyikö hän todellakin neitiin,
vai noituiko tämä hänet, en tiedä. Varmaa kumminkin on, että mies
joutui turmioon, ämmäytyi kokonaan, hitto ties, mikä häneen lie mennyt,
pfyi! sopimatonta sanoa."
"Hyvin kerrottu!" pisti Dorosh väliin. "Kun neiti vain sattuu katsomaan
häneen, niin ohjakset putoavat käsistä; Urhoa sanoo Nopsaksi, hairahtuu
eikä tiedä mitä tekee. Kerran saapui neiti talliin, jossa Mikita
harjasi hevosia. -- 'Anna, Mikita', sanoi, 'asetan jalkani päällesi.'
Ja hän hölmö, oli ilosta haljeta: 'ei ainoastaan jalkaasi, vaan istu
itse selkääni.' Neiti kohotti jalkansa; ja kun hän huomasi tuon
täyteläisen, valkoisen jalan, niin hän heti huumautui. Hän koukisti
selkänsä ja tartuttuaan molemmin käsin neidin paljaisiin jalkoihin
alkoi laukata kuin hevonen pitkin ketoja. Missä he kävivät, sitä hän ei
voinut sanoa. Hän palasi puolikuolleena takaisin ja siitä lähtien alkoi
kuihtua. Kun sitte eräänä aamuna mentiin talliin, tavattiin siellä
ainoastaan tuhkaläjä ja tyhjä ämpäri: mies oli palanut niin tyystin,
ettei luitakaan jäänyt jäljelle, palanut yksinään. Ja siihen meni mies,
jonka veroista ei ole toista tässä maailmassa."
Kun Spirid oli lopettanut kertomuksensa, alkoivat kaikki yhteen ääneen
ylistää koirainhoitajaa, luetella hänen ansioitansa.
"Oletkos kuullut Sheptshihasta?" kysyi Dorosh, kääntyen Homaan päin.
"En."
"Ohhoh! No, eipä teille näytä siellä seminaarissa liikoja viisauksia
opetettavan. No, kuule, niin minä kerron. Meillä on kylässä Sheptun
niminen kasakka, kelpo mies! Hänen tapanansa on joskus varastella ja
valhetella ilman mitään syytä, mutta... kelpo kasakka silti. Hänen
mökkinsä ei ole kaukana täältä. Juuri tähän aikaan kuin me nyt syömme
illallista, meni Sheptun illallisen jälkeen maata vaimonsa kanssa. Kun
oli kaunis ilma, asettui Sheptshiha ulos ja Sheptun tupaan penkille;
tahi ei: vaimo tupaan penkille ja mies pihalle..."
"Ei penkille, vaan lattialle", keskeytti rapulla seisova muori.
Dorosh katsahti häneen, sitte loi silmänsä maahan, sitte uudelleen
häneen, oli hetken ääneti ja lausui: "Kun riisun alusvaatteet päältäsi
tässä kaikkien nähden, niin miltähän näytät."
Tämä varoitus vaikutti. Muori vaikeni eikä enää kertaakaan keskeyttänyt
puhetta.
Dorosh jatkoi: "ja tuvan keskellä, orressa riippuvassa kätkyessä lepäsi
vuoden vanha lapsi, poikako, vai tyttö, en muista. Siinä penkillä
nukkuessaan kuuli vaimo äkkiä koiran raappivan oven takana ja ulvovan,
niin että oikein korvia särki. Vaimo säikähti, sillä vaimoväkihän on
niin typerää väkeä, että tarvitsee vain illansuussa pistää nenänsä
ovenraosta sisään, niin silloin jo niillä sydän halkeaa peljästyksestä.
Kumminkin hän ajatteli: 'Annappa isken kuonoon tuota kirottua koiraa,
kyllä lakkaa ulvomasta', -- ja siepattuaan hiilihangon käteensä, läksi
ovelle. Ei ehtinyt muija-paha kuin hiukan raottaa ovea, kun koira
loikkasi hänen jalkojensa välitse suoraan kehdolle. Skeptshiha näkee,
ettei se enää olekaan koira, vaan talon neiti; niin ja jos se olisi
ollut talon neiti sellaisena kuin hän hänet tunsi, niin ei se olisi
ollut mitään; mutta katso: se oli kokonaan sininen ja silmät hehkuivat
kuin hiili. Hän sieppasi lapsen, purasi sen kaulan ja alkoi imeä verta.
Sheptshiha vain kiljasi: 'Oi, lapseni!' ja suinpäin ulos tuvasta: Näki
eteisen oven suljetuksi, siis suoraapäätä vintille; siellä istui
väristen typerä akka, kunnes huomasi neidin nousevan vintille,
hyökkäävän hänen kimppuunsa ja alkavan purra hänen ruumistaan. Vasta
aamulla veti mies vaimonsa vintiltä kokonaan pureskeltuna ja
sinertävänä; ja seuraavana päivänä heitti muijapaha henkensä. Niin,
sellaista sitä tapahtuu! Vaikka kuuluikin herrassukuun, niin noita oli,
todellinen velho."
Tämän kertomuksen jälkeen katsahti Dorosh itsetyytyväisenä ympärilleen,
painoi peukalonsa piipun pesään valmistaakseen tupakalle sijaa.
Noitajuttuja riitti loppumattomiin. Jokainen kiiruhti vuorostaan
jotakin kertomaan. Toisia se oli lähestynyt heinärukona aivan mökin
oven eteen; toisilta varastanut lakin tai piipun; monelta kylän tytöltä
leikannut palmikon; toisilta taas imenyt muutamia tuoppeja verta.
Vihdoin huomattiin, että oli juteltu liika kauan, sillä ulkona oli jo
synkkä yö. Kaikki alkoivat hajaantua makuulle, mikä keittiöön, mikä
vajoihin, mikä minnekin.
"No, pani Homa; jo on meidänkin aika lähteä vainajan luo", lausui vanha
kasakka kääntyen filosofiin, ja kaikki neljä, Spirid ja Dorosh mukana,
läksivät kirkkoon, sivaltaen ruoskilla koiria, jotka suurissa joukoissa
haukkuivat heitä.
Vaikka filosofi oli ehtinyt vahvistaa itseänsä aimo tuopillisella
paloviinaa, tunsi hän kumminkin arkuutta heidän lähestyessään kirkkoa.
Hänen kuulemansa kertomukset ja omituiset jutut vaikuttivat vielä
enemmän hänen mielikuvitukseensa. Säleaidan ja puitten takana oli
valoisampaa, seutu tuli alastomammaksi. Vihdoin saavuttiin pieneen
kirkkopihaan, jonka takana ei näkynyt ainoatakaan puuta, vaan
ainoastaan tyhjä pelto ja kauempana yön pimeyden peittämä niitty. Kolme
kasakkaa ja Homa nousivat jyrkkiä rappuja kirkkoon. Kasakat jättivät
filosofin sinne, ja, toivotettuaan hänelle onnea velvollisuutensa
suorittamisessa, sulkivat oven, kuten sotnikka oli käskenyt.
Filosofi jäi yksin. Hän haukotteli ensin, sitte venytteli, sylkäsi
molempiin käsiinsä ja katsahti vihdoin ympärilleen. Musta arkku oli
keskellä kirkkoa; vahakynttilät tuikkivat tummien pyhimysten kuvien
edessä: niiden valo valaisi ainoastaan ikonostaasin [kuva-aitaus, joka
erottaa alttarin muusta kirkosta] ja hämärästi kirkon keskustaa; synkkä
pimeys peitti kaukaiset nurkat. Korkea vanhanaikuinen ikonostaasi
näytti hyvin vanhalta; sen kultaleikkaukset kiilsivät vain paikottain,
kultaus oli paikoin hävinnyt, paikoin tummennut; tummat pyhimysten
kasvot silmäilivät synkkinä. Filosofi katseli vielä kerran ympärilleen.
"No?" sanoi hän: "mitäpä tässä pelkäämistä? Ihmisiä tänne ei tule, ja
kuolleita sekä toisen maailman tulokkaita vastaan on minulla sellaisia
rukouksia, että jos minä vain ne luen, niin eivät ne sormellaankaan
uskalla minua koskea. Ei hätää!" toisti hän heilauttaen kättään:
"ryhtykäämme lukemaan", lähestyessään kliirosia [lukkarin ja laulajain
paikka kirkossa] hän huomasi muutamia kynttelikääröjä. "Hyvä", ajatteli
filosofi: "täytyy valaista koko kirkko, että tulee yhtä valoisa kuin
päivällä. Ikävä vain, ettei herran huoneessa voi vetäistä piipullista
sauhuja!" Ja hän alkoi asettaa vahakynttilöitä kaikkiin korniseihin,
pulpetteihin ja pyhimysten kuvien eteen, vähääkään säälimättä. Kirkko
oli kohta valoisa. Ylhäällä vain näytti pimeys tulevan synkemmäksi ja
synkät pyhimysten kuvat katselivat juroina vanhoista veistokehyksistä,
joissa kultaus vain paikoin välkkyi. Hän meni arkun luo, arasti
katsahti kuolleen kasvoihin -- eikä voinut olla räpäyttämättä
silmiänsä: ne olivat pelottavat, mutta samalla säteilevän kauniit!
Hän kääntyi, tahtoen poistua; mutta omituinen uteliaisuus, omituinen
vastustamaton tunne, joka ei jätä ihmistä varsinkaan kauhun aikana,
pakotti hänet uudelleen katsahtamaan ruumiiseen ja tunnettuaan
itsessään samallaisen puistatuksen kuin ensimäisellä kerralla, katsahti
siihen vieläkin kerran. Todellakin tuntui kuolleen terävä kauneus
kaamealta. Ehkäpä kuollut ei olisi iskenyt häneen sellaista pelottavaa
kauhua, jos se olisi ollut rumempi. Mutta sen kasvojen piirteissä ei
ollut mitään raukeaa, sameaa, kuollutta; ne olivat elävät, ja
filosofista tuntui, että kuollut katseli häntä suljetuin silmin.
Hänestä myöskin tuntui ikäänkuin kuolleen oikean silmäripsen alta olisi
kyynel valahtanut, ja kun se pysähtyi poskelle, hän huomasi selvästi,
että se olikin veripisara.
Hän kiiruhti kliirosille, avasi kirjan ja alkoi lukea siitä kovalla
äänellä saadakseen rohkeutensa takaisin. Hänen äänensä näytti
hämmästyttävän kirkon puuseiniä, jotka pitkään aikaan eivät olleet
mitään ääntä kuulleet; hän luki kolealla bassoäänellä kuoleman
hiljaisuudessa, ääni tuntui jonkunverran raa'alta lukijasta
itsestäänkin. "Mitä tässä tarvitsee peljätä?" ajatteli hän sillä välin
itsekseen: "arkustaan hän ei nouse, sillä pelkäähän hän Jumalan sanaa.
Maatkoon! Ja mikä kasakka minä olisin, jos pelkäisin? Join vähän
liiaksi -- siitä pelko. Nuuskaanpa tupakkaa. Ah, kuinka hyvää,
oivallista, makeaa tupakkaa!" Mutta päästyään rukouksen loppuun, loi
hän kumminkin syrjäsilmäyksen arkkuun, sillä vastustamaton tunne tuntui
hänelle kuiskaavan: "Nyt, nyt se nousee! Kohoaa ja katselee arkusta!"
Mutta kuoleman hiljaisuus oli edelleen kirkossa; arkku ei liikkunut,
vahakynttilöistä tulvi runsaasti valoa. Kaamea on valaistu kirkko
yöllä, kun ruumis on kirkossa eikä ainoatakaan elävää ihmistä!
Korottaen ääntään hän alkoi laulaa muistamiansa lauluja, tahtoen
lopunkin pelon karkoittaa itsestään, mutta joka hetki kääntyi hänen
silmänsä arkkuun ikäänkuin kysyen: "entä, jos nousee?"
Mutta arkku ei liikahtanut. Kuuluisi edes joku ääni, olisi edes joku
elävä olento, vaikka sirkka jossakin raossa. Kuului vain heikon heikko
palavan kynttilän rätinä tahi ohut ääni lattialle putoavasta
vahatipasta.
"Entä, jos nousee?..."
Ruumis kohotti päätään...
Hän katsahti villisti ja hieroi silmiään. Mutta ruumis ei maannut, vaan
istui arkussaan. Hän käänsi silmänsä pois arkusta, mutta samassa hän ne
kauhulla jälleen suuntasi samaan paikkaan. Ruumis oli noussut
seisomaan... Käveli suljetuin silmin pitkin kirkkoa lakkaamatta
haparoiden käsillään ikäänkuin etsien jotakin.
Se tuli suoraan kohti häntä. Kauhuissaan piirsi hän ympyrän
ympärilleen; alkoi sitte ponnistaen lukea rukouksia ja henkien
manauksia, joita hän oli oppinut eräältä munkilta, joka koko elämänsä
ajan oli nähnyt noitia ja pahoja henkiä.
Ruumis pysähtyi melkein hänen tekemänsä ympyrän rajalle, mutta näkyi,
ettei sillä ollut voimia astua sen yli; se sinertyi kuin ihminen, joka
jo muutamia päiviä on ollut ruumiina. Homalla ei ollut rohkeutta katsoa
ruumiiseen: se oli kaamea; se kalisteli ja puri hampaitaan, avasi
kuolleet silmänsä; mutta mitään näkemättä raivoissaan kääntyi toiselle
suunnalle ja ojennetuin käsin tarttui jokaiseen pylvääseen ja
esineeseen, tahtoen saada Homan kiinni. Se pysähtyi vihdoin, heristi
sormellaan ja laskeutui arkkuunsa.
Filosofi ei kaukaan aikaan voinut päästä tuntoihinsa ja kauhulla
katseli vaan noidan ahdasta asuntoa. Vihdoin arkku irtosi paikaltaan ja
alkoi kiitää ympäri kirkkoa tehden joka suuntaan ilmassa
ristinmerkkejä. Filosofi näki sen melkein päänsä päällä, mutta samalla,
hän huomasi, ettei se voinut tulla hänen piirtämänsä ympyrän
sisäpuolelle ja että se kuuli hänen manauksensa. Arkku syöksyi takaisin
keskelle kirkkoa ja asettui entiselle paikalleen. Ruumis kohosi siitä
uudelleen sinisenä, vihertyneempänä. Mutta samassa kuului kaukainen
kukon laulu; ruumis laskeutui arkkuun ja arkun kansi paiskahti kiinni.
Filosofin sydän tykki ankarasti, hiki valui virtana pitkin ruumista;
mutta kukon laulusta virkistyneenä, hän alkoi lukea nopeasti niitä
sivuja, jotka hänen aikaisemmin olisi pitänyt lukea. Aamun koitteessa
tulivat kirkon palvelija ja vanha Javtuh hänen sijalleen. Javtuh toimi
tällä kertaa suntiona.
Päästyään yösijalleen ei filosofi pitkään aikaan voinut nukkua; mutta
väsymys voitti lopulta, ja hän nukkui päivälliseen saakka. Kun hän
heräsi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt unissa kaikki viime
yön tapahtumat. Hänelle annettiin neljännes paloviinaa vahvistukseksi.
Päivällisillä hän tuli heti ennalleen, ja söi kookkaan porsaan melkein
yksinään. Mutta jonkun hänelle itselleenkin käsittämättömän tunteen
vaikutuksesta ei hänellä ollut rohkeutta puhua kenellekään yöllisistä
tapahtumista kirkossa. Uteliaitten kysymyksiin hän vastasi vain
lyhyesti: "Niin, sattuihan siellä kaikellaisia ihmeitä." Filosofi oli
niitä ihmisiä, joissa herää tavaton ihmisrakkaus, kun heitä hyvästi
ruokitaan. Hän lepäsi pitkällään piippu hampaissa, katseli kaikkia
herttaisin silmin ja lakkaamatta syljeskeli sivulleen.
Päivällisen jälkeen filosofi oli erinomaisella tuulella. Hän ehti
kävellä koko kylän ja tutustui melkein kaikkien kanssa; kahdesta
mökistä hänet ajettiin uloskin; eräs sievä nuorikko läimähytti häntä
aika tavalla kepillä, kun hänelle juolahti mieleen koetella, mistä
aineesta tällä oli paita päällään. Mutta mitä enemmän ilta lähestyi;
sitä miettivämmäksi tuli filosofi. Tuntia ennen illallista kokoontui
melkein koko palvelusväki pelaamaan kraglia [keilin tapainen peli,
jossa pallojen sijasta käytetään keppejä], jossa voittajalla on
oikeus ratsastaa voitetun seljässä. Peli tuli katsojille hyvin
mielenkiintoiseksi: usein kiipesi leveäharteinen hevospaimen hinterän
ja hoikkasäärisen sianpaimenen selkään. Joskus taas sai hevospaimen
tarjota oman selkänsä, jolloin Dorosh kiivetessään siihen aina lausui:
"Ah, mikä härkä!" Vanhemmat istuivat keittiön rapuilla. He katselivat
peliä erittäin vakavina, piiput hampaissa, silloinkin kun nuoriso
puhkesi raikkaaseen nauruun hevospaimenen tahi Spiridin lausuessa
jonkun sukkeluuden. Turhaan koetti Homa yhtyä peliin: joku hämärä
ajatus vaivasi häntä. Ja vaikka hän illallisella kuinka koetti saada
itsensä iloiseksi, kauhu kumminkin sai hänessä sijaa sitä mukaa kuin
taivas pimeni.
"Jo on aika, pani seminaarilainen!" lausui tuttava harmaapäinen kasakka
nousten ylös Doroshin kanssa: "lähtekäämme toimeen."
Homa saatettiin kirkkoon samalla tavalla kuin edellisenäkin iltana;
taaskin hänet jätettiin yksin lukitun oven taakse. Yksin jäätyänsä
alkoi arkuus vallata hänet jälleen. Nytkin hän näki tummat pyhimysten
kuvat, kiiltävät kehykset ja tutun mustan arkun pelottavassa
hiljaisuudessa.
"No!" sanoi hän: "nythän minun ei tarvitse sitä hämmästyä. Ensi
kerralla tuntui kaamealta. Niin, ainoastaan ensi kerralla oli vähän
hirvittävää, mutta ei enää; ei tunnu yhtään kaamealta."
Hän meni nopeasti kliirosille, piirsi ympyrän ympärilleen, lausui
muutamia manauksia ja alkoi lukea kovalla äänellä, päättäen olla
kohottamatta silmiään kirjasta ja kääntämättä mihinkään huomiotansa.
Hän sai jo tunnin verran lukeneeksi, kun häntä alkoi väsyttää ja
yskittää; hän otti nuuskaa taskustaan ja, ennenkuin pisti sitä
nenäänsä, käänsi arasti silmänsä arkkua kohti. Hänen sydämensä kylmeni:
ruumis seisoi aivan ympyrän laidassa ja kiinnitti häneen kuolleet
vihertyneet silmänsä. Seminaarilainen vavahti ja kylmän väreitä tuntui
hänen ruumiissaan. Hän kiinnitti silmänsä kirjaan ja alkoi lukea
kovemmalla äänellä rukouksiansa ja manauksiansa samalla kuullen, kuinka
ruumis kalisteli hampaitansa ja heilutteli käsiänsä, tahtoen tarttua
häneen. Mutta luotuaan syrjäsilmäyksen toisella silmällään, huomasi
hän, ettei se tapaillut häntä sieltä, missä hän oli; se ei näkynyt
huomaavan häntä. Se alkoi kumeasti mumista ja kuolleilla huulillaan
puhella kaameita sanoja: ne muistuttivat kiehuvan tervan porinaa. Hän
ei voinut sanoa, mitä ne merkitsivät, mutta jotakin kaameaa ne
sisälsivät. Kauhukseen käsitti filosofi, että ruumis manasi.
Sanat synnyttivät tuulenpuuskan kirkossa, kuului viuhkinaa kuin
tuhansia lintuja olisi lennellyt kirkossa. Hän kuuli, kuinka siivet
löivät kirkon akkunalaseja ja rautakehyksiä vasten, kuinka kynnet
raappivat rautaa ja kuinka määrätön voima jyskytti kirkon ovea, tahtoen
murtaa sen. Hänen sydämensä sykki ankarasti koko ajan; hän ummisti
silmänsä ja luki yhä rukouksia ja manauksia. Äkkiä kuului kaukaa
vihellystä: se oli kukon laulu. Perin väsynyt filosofi pysähtyi ja
päästi helpotuksen huokauksen.