seinää vasten ja silmät muljollaan katsoi lakkaamatta sisään tulevia
kasakkoja. Hänet täytyi kuljettaa pois. Kun saavuttiin kartanoon, hän
ravisti itseänsä ja käski antaa tuopin paloviinaa. Hän joi sen, siveli
päätään ja lausui: "Maailmassa on paljon joutavaa, mutta kauhu... älä
anna sen valloittaa itseäsi, silloin...", filosofi heilautti kättään ja
vaikeni.
Hänen ympärillään olijat pudistivat päätään nämä sanat kuullessaan.
Myöskin pikku poika, jonka koko palvelusväki katsoi voivansa lähettää
edestänsä askareita toimittamaan, myöskin tämä poikaraukka seisoi suu
auki ihmetellen.
Samaan aikaan kulki ohitse keski-ikäinen vaimo, pyöreä,
vahva-vartaloinen, vanhemman keittäjättären apulainen, suuri
kiemailija, jolla oli tapana laittaa räikeitä koristuksia pukuunsa.
"Päivää, Homa!" lausui hän, huomattuaan filosofin. "Ai, ai, ai, mikä
sinun on?" kiljasi hän sitten, lyöden kätensä yhteen.
"Mitä nyt, typerä akka?"
"Oi, Jumalani! sinähän olet aivan harmaa!"
"Niin, muija puhuu totta!" virkkoi Spirid, katsellen häntä tarkasti.
"Sinä olet aivan yhtä harmaa kuin vanha Javtuh!"
Filosofi syöksyi päätäpahkaa keittiöön, jossa hän huomasi seinällä
kärpästen tahraaman peilinpahasen. Kauhukseen hän huomasi niiden totta
puhuneen: puolet hiuksista olivat valkeat.
Homa Brut painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiin. "Lähden panin luo",
sanoi hän viimein: "kerron hänelle kaikki ja selitän, etten enää halua
mennä kirkkoon lukemaan. Lähettäköön minut heti Kijeviin."
Näissä ajatuksissa hän suuntasi askeleensa panin asunnolle.
Sotnikka istui melkein liikkumatta huoneessaan. Sama toivoton suru oli
säilynyt hänen kasvoillaan. Poskensa vain olivat entistä enemmän
laihtuneet. Huomasi, että hän nautti hyvin vähän ruokaa, ehkä ei
ollenkaan.
"Päivää", virkkoi hän huomattuansa Homan, joka pysähtyi ovelle hattu
kädessä. "Miten työsi sujuu? Hyvästi?"
"Hyvästipä, hyvästi; sellaisia pirunvehkeilyjä, että pötki pakoon,
minkä käpäläsi kantavat."
"Kuinka niin?"
"Niin, pani, teidän tyttärenne... terveen järjen mukaan ajatellen hän
on tietysti panin sukua, sitä ei kukaan kiellä; mutta, älkää pahaksi
panko, suokoon Herra rauhan hänen sielullensa..."
"Mitä tyttärestäni?"
"Antautui saatanan valtaan. Tuottaa sellaista kauhua, ettei missään
kirjoissa ole apua sitä vastaan."
"Lue, lue! Hän ei turhanpäiten sinua kutsunut: hän huolehti, armas
kyyhkyseni, sielunsa pelastuksesta ja tahtoi rukousten avulla
karkoittaa kaikki pahat aikomukset."
"Teillä on valta, pani; mutta minä en voi!"
"Lue, lue!" jatkoi sotnikka suostuttelevalla äänellä: "sinulla on yksi
yö enää jäljellä; teet kristillisen teon, ja minä palkitsen sinut."
"Olipa palkka vaikka kuinka suuri... tahdo, tahi älä, pani, mutta minä
en lähde lukemaan!" lausui Homa päättävästi.
"Kuule, filosofi!" lausui sotnikka, ja hänen äänensä tuli lujaksi ja
ankaraksi: "minä en pidä moisista kujeista. Niitä voit tehdä
seminaarissa, mutta ei täällä minun luonani: kun minä pieksän, niin se
on toista kuin rehtori. Tunnetko sinä nahkapamppuja?"
"Kuinka en tuntisi!" lausui filosofi, alentaen ääntänsä: "kaikki
tuntevat, mitä nahkapamput ovat: jos niillä paljon annetaan, niin ei
voi kestää."
"Niin. Mutta sinä et tiedä vielä, kuinka minun orjani osaavat
löylyttää!" sanoi sotnikka ankarasti, kohoten seisomaan, ja hänen
kasvonsa saivat käskevän ja hurjan ilmeen, joissa kuvastui koko hänen
hillitsemätön luonteensa, jonka murhe oli hetkeksi nukuttanut. "Minun
luonani ensin löylytetään selkä, sitte kostutetaan viinalla, ja sen
jälkeen uudelleen. Mene, mene, toimita tehtäväsi! Jollet toimita, niin
et nouse ylös, jos toimitat, niin omistat tuhat dukaattia!"
"Oho, oho! Tuohan on pöyhkeilyä!" ajatteli filosofi poistuessaan:
"hänen kanssaan ei ole leikitteleminen. Odotappa, ystäväni: lähden
sillä tavalla käpälämäkeen, ettet koirinesi koskaan minua saavuta!"
Ja Homa päätti välttämättömästi paeta. Hän odotti vain päivällislepoa,
jolloin koko palvelusväki tavallisesti kokoontui heinikkoon vajan eteen
päivällisunta ottamaan ja jolloin sieltä kuului ähkymistä ja
puhkimista, niin että koko pihamaa muistutti jotakin tehdasta.
Tämä aika tuli vihdoinkin. Myöskin Javtuh ummisti silmänsä auringon
paisteessa. Sydän pamppaillen läksi filosofi hiljaa puistoon, josta
hänen mielestään oli sopivin huomaamatta paeta kedolle. Puisto, kuten
tavallista, oli kovasti metsittynyt ja aivan kuin luotu salaisia
yrityksiä varten. Oli vain yksi polku. Kaikkialla muualla kasvoi
tiheässä kirsikkapensaita, seljapuita, takiaisia. Sankka humalisto
peitti ikäänkuin verkkona tämän kirjavan puu- ja pensaskokoelman,
muodostaen katon sen päälle. Humalisto oli puiston rajana; sen takana
aukeni sankka aroheinikko kuin kokonainen metsä ikään, jota uteliaan
silmä ei näyttänyt vielä katselleen, ja viikate olisi lentänyt
sirpaleiksi, jos se terällään olisi tahtonut sen puituneita paksuja
latvoja taittaa.
Kun filosofi aikoi tunkeutua humalistoaidan lävitse, kalisivat hänen
hampaansa pelosta ja hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän
itsekin säikähti. Hänen pitkän viittansa liepeet tuntuivat tarttuneen
maahan ikään kuin joku olisi ne naulannut kiinni. Kun hän pääsi
humaliston läpi, tuntui kuin hänen korvansa olisivat menneet lukkoon
kimakasta huudosta: "Mihin, mihin?" Filosofi pujahti heinikkoon ja
läksi juoksemaan, alinomaan kompastuen vanhoihin juuriin ja tallaten
myyränpesiä jaloillaan. Hän huomasi, että heinikosta päästyään hänen
oli juostava kedon yli, jonka takaa tiheä orjantappurapensaikko
häämöitti, jossa hän katsoi olevansa turvassa. Pensaikon sivuutettuaan
hän otaksui tapaavansa tien Kijeviin. Hän juoksi kedon yli nopeasti ja
joutui äkkiä orjantappurapensaikkoon. Hän ryömi pensaikon läpi jättäen
palkkioksi palan takistaan kuhunkin terävään okaan. Hän tuli nyt
pieneen rotkoon. Rotkossa kasvavan pajun oksat ulottuivat paikoin
melkein maahan asti. Pienoinen lähde välkkyi puhtaana kuin hopea. Ensi
työkseen filosofi heittäytyi juomaan kirkasta lähdevettä, sillä hän
tunsi sietämätöntä janoa. "Raikasta, makeaa vettä!" lausui hän,
huuliaan kuivaten: "tässä voi levähtää!"
"Ei, parasta on paeta edelleen: jos vielä ajavat takaa!"
Nämä sanat kuuluivat hänen korviensa juuresta. Kun hän katsahti
sivulleen, näki hän Javtuhin seisovan edessään.
"Pirun Javtuh!" ajatteli filosofi: "jos kykenisin, niin ottaisin sinut
käsiteltäväkseni, pehmittäisin hyvällä tammikepillä inhoittavan naamasi
ja joka paikan ruumiistasi."
"Sinä teit turhaan niin suuren mutkan", jatkoi Javtuh: "olisi ollut
paljoa parempi, jos olisit valinnut sen tien, jota minä tulin: suoraan
tallien ohitse. Takkiasikin on sääli. Hyvää verkaa. Paljonko maksoit
arshinasta? Olemme muuten kävelleet tarpeeksi: on aika lähteä."
Filosofi kulkea retuutti Javtuhin perässä... "Nyt se kirottu noita
antaa minulle!..." ajatteli hän. "Mutta oikeastaan? Mitä minä pelkään?
Enkö ole kasakka? Luinhan jo kaksi yötä, kyllä Jumala auttaa
kolmannenkin ylitse. Kirottu noita näkyy tehneen aika paljon syntiä,
koska paha voima niin kovasti pitää hänestä kiinni."
Näissä mietteissä saapui hän herraskartanoon. Hän pyysi Doroshaa, joka
taloudenhoitajan välityksellä joskus pääsi panin kellariin, tuomaan
sieltä pullon sikunaviinaa, ja ystävykset istuivat sitte vajan viereen
sekä ryyppäsivät ainakin puoli ämpäriä, niin että filosofi hypähti
äkkiä ylös ja huudahti: "Soittajia! välttämättömästi soittajia!" ja
malttamatta odottaa niiden tuloa, läksi pihamaalle varatulle
tanssipaikalle kiihkeästi hyppimään tropakaa [vähävenäläinen tanssi].
Hän tanssi yhtä mittaa puolisille saakka, niin että palvelusväki, joka
tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti kokoontui tanssijan ympärille,
väsyi lopulta ja läksi pois, lausuen mennessään: "Sepä vasta kauan
tanssii!" Lopulta filosofi väsyi ja nukkui samalle paikalle. Vasta
saavillinen kylmää vettä sai hänet heräämään illalliselle. Illallisella
hän selitti, mitä oikealla kasakalla ymmärretään; hän on kasakka, joka
ei pelkää mitään tässä maailmassa.
"On aika", lausui Javtuh: "lähtekäämme."
"Kielesi pitäisi leikata irti, kirottu lurjus!" ajatteli filosofi, ja
noustuaan ylös, lausui ääneen: "lähtekäämme vaan!"
Tiellä katseli filosofi lakkaamatta sivulleen ja puheli hiljaa
saattajilleen. Mutta Javtuh oli ääneti; itse Doroshkin oli
vähäpuheinen. Oli helvetillinen yö. Sudet ulvoivat kokonaisina
laumoina, ja koirainkin haukunta tuntui kaamealta.
"Tuntuu kuin joku ulvoisi: susi se ei ole", lausui Dorosh. Javtuh oli
vaiti. Filosofilla ei ollut mitään vastaukseksi.
He lähestyivät kirkkoa ja astuivat sen holveihin, joiden
ränsistyneisyys osoitti, miten vähän maatilan omistaja huolehti
Jumalasta ja omasta sielustaan. Jahtuh ja Dorosh poistuivat, kuten
ennenkin, ja filosofi jäi yksin.
Kaikki oli samallaista. Hän pysähtyi hetkeksi. Keskellä kirkkoa oli
edelleen kauhean noidan arkku. "Minä en pelkää, en totisesti!" lausui
hän, ja tehtyään piirin ympärilleen, kuten ennenkin, alkoi muistella
kaikkia ennen oppimiansa rukouksia pahoja henkiä vastaan. Hiljaisuus
tuntui kaamealta; kynttilät läpättivät ja loivat valoa kirkkoon.
Filosofi käänsi kirjan lehden, sitten toisen ja huomasi lukevansa aivan
toista kuin mitä kirja sisälsi. Kauhuissaan hän teki ristinmerkin ja
alkoi laulaa. Tämä rohkaisi häntä vähän; lukeminen sujui, lehti kääntyi
toisensa perästä.
Äkkiä... keskellä syvää hiljaisuutta... putosi arkun kansi kolisten
lattialle ja kuollut kohosi arkussaan. Se oli vielä kaameamman näköinen
kuin ensi kerralla. Sen hampaat kalisivat hirmuisesti, huulet
vavahtelivat suonenvedon tapaisesti ja päästivät manauksia.
Tuulenvihuri nousi kirkossa, pyhimysten kuvat putosivat lattialle,
samoin akkunalasit. Ovet irtaantuivat saranoiltaan ja määrättömän
voimakas hirviö lensi Herran huoneeseen. Kaamea siipien suhina ja
kynsien raappina täytti kirkon. Kaikki lensivät ja kiisivät etsien
filosofia joka paikasta.
Homalta läksi viimeinenkin kohmelo. Hän risti silmiään lakkaamatta ja
supisi rukouksia mitä mieleen johtui. Samalla hän kuuli, että paha
voima liikkui edestakaisin hänen ympärillään, ollen vähällä koskettaa
häntä siivillään ja inhoittavalla hännällään. Hänellä ei ollut
rohkeutta katsoa siihen; hän huomasi ainoastaan, että koko seinän
peitti mahdottoman suuri hirviö, maahan asti ulettuvat hiukset olivat
hajallaan; hiusverkon läpi katseli kaksi kaameata silmää, hiukan
kohotetuin kulmin. Sen yläpuolella ilmassa riippui jotakin mahdottoman
suuren rakon kaltaista; sen keskeltä pisti tuhansia pihtimiä ja okaita;
mustaa maata riippui niissä kaistaleina. Kaikki katselivat häntä,
etsivät, mutta eivät voineet löytää salaperäisestä ympyrästä. "Tuokaa
Wii, maahiaisten ruhtinas tänne! Noutakaa maahistenruhtinas!" kuului
kuolleen ääni, kuolleen, joka oli kaikkien näiden demonien ruhtinatar.
Ja äkkiä tuli hiljaisuus kirkkoon; kaukaa kuului susien ulvontaa, ja
kohta kaikui kirkko raskaista askelista. Kun filosofi katsahti
kulmiensa alta, huomasi hän, että kirkkoon tuotiin jotakin
matalakasvuista, tanakkaa, vääräsääristä ihmistä. Hän oli kokonaan
mustan mullan peitossa. Hän astui raskaasti, tuontuostakin kompastuen.
Hänen silmäluomensa ulottuivat maahan asti. Kauhulla huomasi Homa, että
hänen kasvonsa olivat rautaiset. Hänet asetettiin sille paikalle, jossa
Homa seisoi.
"Kohottakaa minun silmäluomeni: en näe!" lausui maahisten ruhtinas
maanalaisella äänellä, -- ja koko joukko hyökkäsi täyttämään hänen
käskyänsä.
"Älä katso!" kuiskasi joku sisäinen ääni filosofille. Hän ei malttanut,
vaan katsahti.
"Tuossa hän on!" huudahti ruhtinas ja pani rautaisen sormensa hänen
päällensä. Ja kaikki, koko lauma, hyökkäsi filosofin kimppuun.
Hengettömänä hän vaipui maahan ja kauhusta erkani hänen sielunsa
hänestä siinä hetkessä.
Kuului kukon laulu. Se oli jo toinen: maahiset kuulivat ensimäisen.
Säikähtyneet henget syöksyivät joka suunnalle, ikkunoita ja ovia kohti
päästäkseen pikemmin pakoon, mutta turhaan: niin jäivät he sinne, oviin
ja akkunoihin kiinni tarttuneina.
Kirkko jäikin tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi, hirviöt sen akkunoihin ja
oviin kiinni. Sen ympärille kasvoi metsä, aroheinä, villiorjantappura,
peittäen sen niin tyystin, ettei kukaan nyt löydä tietä sinne.
* * * * *
Kun huhut tästä saapuivat Kijeviin, ja teologi Haljava vihdoinkin kuuli
filosofin kohtalosta, vaipui hän kokonaiseksi tunniksi mietteisiin.
Tällä välin oli hänen elämässään tapahtunut suuria muutoksia. Onni oli
ollut suotuisa: hän oli suorittanut oppikurssin ja päässyt
kellonsoittajaksi kaupungin korkeimpaan kellotapuliin. Hän esiintyi
melkein aina nenä särkyneenä, sillä kellotapuliin vievät puiset
rappuset olivat hänen mielestään aivan mahdottomasti tehdyt.
"Oletko kuullut, miten Homalle on käynyt?" kysyi hänen luokseen tullut
Tiberi Gorobets, josta tällä välin jo oli tullut filosofi ja jonka
muotoa nuorekkaat viikset somistivat.
"Niin, semmoisen kohtalon valitsi Jumala hänen osalleen", lausui
kellonsoittaja Haljava, "lähtekäämme kapakkaan ja muistakaamme hänen
sieluansa."
Nuori filosofi, joka intoilijan kiihkolla alkoi oikeuksiansa hyväkseen
käyttää, niin että hänen housunsa, takkinsa, vieläpä lakkinsakin olivat
väkiviinan ja tupakan poron tahraamat, suostui heti ehdotukseen.
"Homa oli erinomainen ihminen", sanoi kellonsoittaja, kun liikkaava
kapakoitsija toi hänelle kolmannen tuopin. "Oivallinen mies! Ja niin
meni ilman mitään syytä."
"Minä tiedän, miksi hän joutui turmioon: siksi, että hän pelkäsi; jos
hän ei olisi peljännyt, niin noita ei olisi voinut tehdä hänelle
mitään. Tarvitsee vain, kun on ensin ristinyt silmänsä, sylkäistä sen
hännälle, niin ei mitään pahaa tapahdu. Minä jo tiedän tuon kaiken.
Meillähän täällä Kijevissä ovat noitia kaikki tori-muijat, kaikki
järjestään."
Kellonsoittaja nyökkäsi päätään hyväksymisen merkiksi. Mutta
huomattuaan, ettei hänen kielensä pysty lausumaan yhtään sanaa, nousi
hän varovasti pöydästä, ja kovasti hoiperrellen meni tavalliseen
kätköönsä syvälle aroheinikkoon; minkä ohessa hän ei unhoittanut vanhan
tapansa mukaan siepata vanhaa kengänpohjaa mukaansa, jonka huomasi
kapakan lattialla.