DEMONIEN RUHTINATAR
Kertomus
Kirj.
NIKOLAI GOGOL
Suom. K. Repo
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1914.
Oy Weilin & Göös Ab.
ESIPUHE
_Nikolai Vasiljevuitsh Gogol_ on saanut osakseen mainetta ja ihailua
Venäjän kirjallisuuden realistisen suunnan varsinaisena uranuurtajana,
venäläisen draaman luojana, ja maansa kirjallisuuden kenties suurimpana
ja terveimpänä humoristina.
Gogol syntyi 12 p. maalisk. 1809 Sorovintsassa, Poltavan ja Mirgorodin
kihlakuntien rajalla, isänsä, vähävenäläisen kirjailijan maatilalla.
Hän vietti lapsuutensa vähävenäläisen luonnon ja tapojen välittömässä
keskuudessa, oppi jo nuorena rakastamaan isänmaataan, mikä tunne
hänessä oli voimakas koko hänen elämänsä ajan. Hurmaava Ukrainan
luonto, kansan laulut, sadut ja kertomukset rikastuttivat pojan
mielikuvitusta ja kehittivät hänen luovaa voimaansa. Isän viehättävät
kertomukset taas tutustuttivat hänet Vähävenäjän historialliseen
entisyyteen. Isä käytti poikaansa teatterissa, herättäen hänessä
rakkauden näytelmätaiteeseen. Äidin, haaveilevan ja uskonnollisen
naisen vaikutus poikaan oli aivan toinen. Hän kertoi pojalleen räikein
värein kuvauksia viimeisestä tuomiosta, paratiisin autuudesta ja
ikuisesta piinasta, vaikuttaen osaltaan sen äärimmäisen mystillisyyden
kehitykseen, johon hän sittemmin joutui.
Päätettyään opintonsa Neshinin lyseossa, läksi Gogol joulukuussa v.
1828 Pietariin hehkuvana romantikkona, täynnä ylpeitä haaveita, mutta
lyseosta saamansa tiedot hyvin puutteellisina ja maailmankatsomuksensa
sangen keskiaikaisessa asussa, "Hans Kühelgarten"-niminen runoidylli ja
joukko suosituskirjeitä matkalaukussa. Suosituskirjeistä ei ollut
mitään apua. Hänen yrityksensä päästä näyttämötaiteen palvelukseen ei
onnistunut. Hänen idyllinsäkin sai niin kylmän arvostelun, että hän
poltti koko painoksen. Monien vaiheiden perästä sai hän vihdoin paikan
apanasiosaston kansliassa. Mutta huono palkka ja raskas, koneellinen
kirjurin työ ei tietysti voinut tyydyttää kunnianhimoista nuorukaista.
Ja niinpä hän joka päivä alkoi tuntea yhä enemmän ja enemmän kutsumusta
kirjailijan uralle. Mutta kahden vuoden ankara kokemus pakotti hänet
laskeutumaan sentimentaalisen romantikan pilventakaisista korkeuksista
elävän todellisuuden pohjalle.
Kotiseutuikävä, jota Pietarin synkkä ja kylmä taivas, nälkä ja
kuolettava kansliatyö yhä kiihdyttivät, johti Gogolin siihen, että
ihana Ukraina alkoi hänelle esiintyä erikoisena runollisena lumomaana,
ja niin päätti hän kuvata sen hurmaavassa, tenhoavassa runoudessa.
Tuloksena olivat "Iltoja maalaistalossa Dikankon luona", joka perusti
Gogolin maineen. Ensimäinen tämän sarjan kertomus "Juhannusaattoyö"
julkaistiin v. 1830 "Otetshestvenni Sapiskissa" suuresti muutettuna.
Samana vuonna Gogol tutustui Ihukovskiin ja Pletneviin, joista viimeksi
mainittu hankki hänelle opettajan paikan Isänmaallisessa opistossa,
jossa hän oli inspehtorina. Kaikki tämä sai aikaan täydellisen
käännöksen Gogolin elämässä. Mutta kaikkein tärkein ja terveellisin oli
hänelle tutustuminen Pushkiniin ja liittyminen hänen piiriinsä.
Pushkinin vaikutus Gogoliin oli suuri. Eipä syyttä hän pitänytkään
Pushkinia opettajanaan, jota hän sai kiittää maineestaan ja
menestyksestään kirjallisessa toiminnassaan. Pushkin ensimäisenä
käsitti ja arvosteli hänen lahjansa niin suuriksi, että antoi hänelle
aiheet "Revisoriin" ja "Kuolleisiin sieluihin", joita hän itse oli
aikonut käyttää.
Näiden henkilöitten vaikutuksesta laajeni pian Gogolin näköpiiri;
hänessä heräsi halu täydentää lyseossa saamiansa tietoja. Samalla
myöskin hänen taiteellinen luomiskykynsä alkoi vuosi vuodelta yhä
enemmän kukoistaa, kehittyä ja saavuttaa sitä laajuutta ja syvyyttä,
jotka ovat osoittaneet hänelle paikan Venäjän klassikkojen vierellä.
"Iltojen" menestys antoi Gogolille tilaisuuden matkustaa
kotiseudulleen. Täällä häntä odotti suuri pettymys. Meluavan, loistavan
pääkaupunkielämän jälkeen ei hänelle enää syntymäseutu kuvastunut
läheskään siinä runollisessa valossa, josta hän pääkaupungissa oli
uneksinut. Varsinkin säälittävältä, tuskallisen yksitoikkoiselta,
sivistymättömältä, törkeän taikauskoiselta tuntui hänestä
puolisivistyneitten vähävenäläisten tilanomistajain kaikellaista
äitelyyttä täynnä oleva elämä. Ja niin alkoi ensikerran jokapäiväisen
elämän likaisuus ja typeryys herättää hänen huomiotansa; ensi kerran
heräsi hänessä hänen ihmeellinen "maailmalle näkyvä naurunsa", joka
kätki itseensä "kyyneleitä, joita maailma ei nähnyt." Kaikista hänen
seuraavista teoksistaan aina vuoteen 1835 saakka voi päättää, että
juuri tähän aikaan tapahtui Gogolissa kääntymys vähävenäläisestä
romantikasta täydelliseen realismiin. Tällaisia nimittäin ovat hänen
teoksensa, jotka kahdessa osassa "Arabeskeja" ja "Mirgorod" v. 1835
ilmestyivät: toisissa on vielä "Iltojen" romantinen luonne, kuten
"Wiissä" (nyt julkaistavan kirjasen oikea nimi, tarkoittaa "maahiaisten
ruhtinasta"), joka tässä suomalaiselle lukijalle esitetään, "Taras
Bulbassa" ja "Muotokuvassa." Samoissa kokoelmissa me jo tapaamme
realistisia kertomuksia, täynnä naurua kyynelten takaa. Tällaisia ovat
esim. "Kuinka Ivan Ivanovitsh riitaantui Ivan Nikiforovitshin kanssa",
jossa hänen huumorinsa pulppuaa erinomaisen raikkaana ja mehevänä.
Gogolin pääteokset ovat "Revisori" ja "Kuolleet sielut." "Revisori" on,
kuten tunnettua, murhaavaa ivaa venäläisestä virkamiesmaailmasta, jonka
ruoskimisessa samalla ilmenee Gogolin huumorin hyväntahtoinen ja
sydämellinen sävy. Sekä aitovenäläisten olojen kuvauksena että eheänä,
taiteellisena draamateoksena on "Revisori" huomattavimpia tuotteita
Venäjän kirjallisuudessa, samoin kuin se on venäläisen näytelmän, s.o.
varsinaisen taidenäytelmän esikoinen.
Näytelmä esitettiin ensi kerran Aleksanterin teatterissa Pietarissa 19
p. huhtik. 1836 keisari Nikolai I luvalla, eikä se sen jälkeen ole
joutunut pois teatterin ohjelmistosta.
Lupa "Kuolleitten sielujen" painattamiseen saatiin vasta suurten
ponnistusten jälkeen. Se oli voimakas, mitä laajakantoisin isku
maaorjuusjärjestelmää vastaan, joka vielä silloin oli voimassa
Venäjällä. "Kuolleitten sielujen" ensimäinen osa ilmestyi v. 1842.
Ja tähän päättyikin Gogolin elämän ja tuotannon loistokausi. Tämän
jälkeen alkaa Gogolin asteettainen sekä henkinen että ruumiillinen
kuoleminen. Loppuvuosinaan Gogol ankaran hermotaudin vaivaamana antausi
uskonnollisiin mietiskelyihin, teki pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja
alkoi katsoa koko kirjallista toimintaansa synniksi Jumalan edessä.
Eräänä synkkänä hetkenä hän poltti "Kuolleiden sielujen" toisen osan.
Viimeiset vuodet, jotka olivat hyvin tuskallisia, hän eli Moskovassa ja
kuoli 4 p. maalisk. 1852.
Gogolin huumorin suuri voima on sen taitavasti osatussa
harmittomuudessa. Hänen realisminsa ei ole pelkästään repivää laatua,
hän ei ainoastaan ilku ihmisten ja olevien olojen heikkouksia, vaan
takana näkyy tarkoitus ja pyrkimys jalompaan. Gogolin käsitys taiteesta
oli, että sen tuli olla tulisoihtu, joka osoittaa tietä korkeampiin
ihanteihin.
DEMONIEN RUHTINATAR
Kun seminaarin jokseenkin heleä-äänistä kelloa Veljesluostarin portilla
Kijevissä oli aamulla soittaa läpäytetty, niin heti ilmestyi kaduille
koululaisia ja seminaarilaisia joukottain kaupungin kaikista osista.
Grammatikot, retorit, filosofit ja teologit laahustivat vihkot
kainalossa kouluun. Grammatikot olivat vielä hyvin pieniä: kävellessään
he tyrkkivät toisiaan ja väittelivät ohuella sopraano-äänellä
keskenään; he olivat meikein kaikki rikkinäisissä, lian tahraamissa
puvuissa ja taskut olivat aina kaikellaista rojua täynnä, kuten noppia,
papukkoja, sulkapillejä, piirakan palasia ja joskus myöskin pieniä
varpusia, joista joku alkoi visertää kuoleman hiljaisuuden vallitessa
luokalla, tuottaen omistajalleen jokseenkin kovia iskuja molempiin
kämmeniin, joskus myöskin ruoskaa selkään. Retorit kulkivat
vakavampina; heidän pukunsa oli useinkin aivan ehyt, mutta heidän
kasvoillaan oli sensijaan melkein aina jokin koristus: joskus oli
toinen silmä painunut otsan alle, joskus pullottivat huulet kuin
täyteen puhallettu rakko, joskus taas näkyi kasvoilla jokin muu retorin
arvoa muistuttava merkki. He puhelivat ja väittelivät tenoriäänellä.
Filosofit ottivat kokonaisen oktaavin alempaa. Heidän taskuissaan ei
ollut muuta kuin väkevää tupakkaa. He eivät tehneet minkäänlaisia
varastoja, vaan söivät heti kaiken sen, minkä käsiinsä saivat; heistä
löyhkäsi tupakka ja paloviina, joskus niin vahvasti, että ohikulkeva
käsityöläinen pysähtyi pitkäksi ajaksi metsäkoiran tavoin nuuskimaan
ilmaa.
Tähän aikaan oli torikauppa tavallisesti juuri alkanut, ja
kaupustelijamuorit nisu-, arbuusi-, auringonsiemen- ja piirakkakorit
käsivarrella tarttuivat kilvan koululaisten vaatteitten liepeisiin.
"Nuoret herrat, nuoret herrat! tänne, tänne!" huusivat he kaikilta
tahoilta: "hyviä rinkelejä, unikkokakkuja, vehnäpiiraita, ostakaa,
ostakaa!"
Toinen muori taas, osoittaen pitkänsuikeita vehnäleipiä, kirkui,
"ostakaa minulta, erittäin maukkaita omia leipomia."
"Älkää ostako tuolta: katsokaa minkälainen hän on, ruma nenä ja
kädetkin ovat likaiset..."
Mutta filosofeihin ja teologeihin he eivät uskaltaneet koskea, sillä
näillä oli aina tapana ottaa ainoastaan maistiaisiksi, eikä suinkaan
vähän, vaan aivan kourantäydeltä.
Seminaariin saavuttuaan hajaantui joukko mataliin, mutta kumminkin
jokseenkin avariin, pienillä akkunoilla, leveillä ovilla ja likaisilla
penkeillä varustettuihin luokkahuoneisiin. Luokka täyttyi äkkiä aika
hälinästä: grammatikon sointuva sopraano sattui täsmälleen pienten
akkunalasien helinään ja akkunalasi vastasi melkein samalla sävelellä.
Nurkassa pauhasi retori, jonka suun ja paksujen huulien pitäisi kuulua
vähintäänkin filosofille. Hän puhui basso-äänellä; kaukaa kuului
ainoastaan: "bu, bu, bu.".. Kun opettaja tunnin aikana loi toisen
silmänsä penkin alle, näki hän vehnäleivän tahi piirakan, tahi
kurpitsan siemeniä pistävän oppilaansa taskusta esiin.
Kun tämä oppinut joukko kerkesi luokalle jonkun verran aikaisemmin tahi
kun professorin tiedettiin myöhästyvän, niin silloin ryhdyttiin
yhteisestä sopimuksesta tappelemaan. Ja siihen oli kaikkien otettava
osaa, sensorinkin, jonka velvollisuutena oli järjestyksen ylläpitäminen
ja koko oppilassäädyn siveellisyydestä huolehtiminen. Kaksi teologia
tavallisesti ratkaisi, tapeltiinko luokka luokkaa vastaan, tahi
jakaannuttiinko kahteen yhtäsuureen joukkoon. Joka tapauksessa
aloittivat grammatikot taistelun, mutta kun retorit siihen yhtyivät,
pakenivat he heti ja seurasivat sitte penkeillä seisten tappelun
kulkua. Sitte yhtyivät pitkäviiksiset filosofit rytäkkään ja lopuksi
paksuniskaiset teologit. Tappelu päättyi tavallisesti siten että
teologit antoivat kaikille selkään, ja filosofien täytyi kylkiään
pidellen mennä penkeille huoahtamaan. Luokalle saapunut professori,
joka aikoinaan itse oli ottanut osaa samallaiseen voimainkoetukseen,
huomasi heti oppilaittensa palavista poskista, että taistelu oli ollut
kuuma, ja samalla kun hän antoi retoria vitsalla sormille, kuumensi
toinen professori toisella luokalla kepillä filosofin kämmeniä.
Teologien suhteen meneteltiin aivan toisin: he saivat maistaa lyhyistä
nahkapampuista.
Juhlapäivinä pääsivät seminaarilaiset kotiinsa. Joskus esitettiin
näytelmiä. Silloin kunnostautui aina jokin Kijevin kellotapulin
mittainen teologi esittäen Herodiasta tahi Pentefriaa. Palkkioksi he
saivat palasen aivinaa, pussillisen ryynejä, keitetyn hanhen puoliskon
ja muuta sellaista. Koko tällä oppineella joukolla, sekä ala- että
yläluokkalaisilla, joilla oli jotakin perinnäistä vihaa välillään, oli
hyvin vähän varoja elantoon, niin että oli aivan mahdotonta laskea,
kuinka monta lihakokkaretta kukin heistä illallisen aikana pisti
poskeensa. Tämän vuoksi eivät varakkaiden vapaaehtoiset lahjoitukset
riittäneet mihinkään. Silloin lähetti filosofeista ja teologeista
kokoonpantu senaatti grammatikot ja retorit pussit kainalossa erään
filosofin johdolla vieraita kasvitarhoja tyhjentämään. Joskus oli
senaattikin mukana tällaisella retkellä. Ja seminaari söi silloin
kurpitsapuuroa. Senaattorit itse nauttivat arbuseja ja meloneja niin
runsaasti, että opettajat seuraavana päivänä tunnilla kuulivat
samallaista murinaa sekä heidän suustaan että vatsastaan.
Seminaarilaisilla oli pukuna pitkäntakin tapainen pitkä viitta.
Suurin juhlatapaus seminaarissa oli kesälomalle lähtö. Loma alkoi
kesäkuussa.
Koko suuren valtatien täyttivät silloin grammatikot, filosofit ja
teologit. Kellä ei ollut omaa kotoa, se meni toverinsa luo. Filosofit
ja teologit menivät kotiopettajiksi varakkaisiin perheisiin, saaden
palkaksi jalkineet vuodeksi, joskus myöskin puvun. Koko joukkue kulki
yhdessä, keitti puuronsa tien vieressä ja vietti yönsä kedolla.
Jokaisella oli pussi selässä, jossa oli yksi paita ja pari
jalkariepuja. Teologit olivat tavallisesti säästäviä ja säännöllisiä:
he kantoivat kenkiänsä kepissä olallaan ja likaisella tiellä käärivät
housunsa lahkeet polviin asti. Kun huomattiin talo syrjässä,
käännyttiin heti valtatieltä, poikettiin talon akkunan alle, asetuttiin
riviin ja alettiin täydestä kurkusta laulaa kirkkolauluja. Talon
isäntä, joku vanha kasakka, kuunteli tarkasti kyynäspäittensä varassa
laulua, puhkesi katkeraan itkuun ja emäntäänsä kääntyen lausui: "Muija,
koululaisten laulu on jotakin hyvin järkevää, vie heille silavaa ja
muuta hyvää, jota sinulla on." Ja kokonainen maljakko keitettyjä
kaali- ja marjapiirakkoja joutui laulajain pussiin; suuri kimpale
silavaa, joskus myöskin sidottu kana sullottiin samaan säiliöön.
Vahvistettuaan itseänsä tällaisella varastolla, jatkoivat grammatikot,
retorit, filosofit ja teologit matkaansa. Mitä kauemmaksi päästiin,
sitä pienemmäksi hupeni kumminkin seurue. Melkein kaikki hajaantuivat
koteihinsa, jälelle jäivät ainoastaan ne, joiden syntymäpesä oli
kauempana muita.
Erään kerran tällaisen retken aikana erosi kolme seminaarilaista
toisista hankkiakseen ruoka-aineita jostakin lähimmästä talosta, sillä
eväspussi oli jo kauan ollut tyhjä. He olivat teologi Haljava, filosofi
Homa Brut ja retori Tiberi Gorobets.
Teologi oli kookas ja hartiakas mies. Hänellä oli omituinen tapa: hän
varasti jokaisen esineen, mikä sattui olemaan hänen lähettyvillänsä.
Joskus hän oli hyvin synkkä ja kun hän joi itsensä juovuksiin,
piiloutui hän aroheinikkoon, ja seminaarilla oli vaikea työ löytää
hänet sieltä.
Filosofi Homa Brut oli luonteeltaan iloinen, loikoi mielellään ja
poltti piippua; juomaretkellä ollessaan hän tilasi aina soittajia ja
tanssi. Hän sai useasti nahkaletkusta, mutta kärsi sen filosofin
välinpitämättömyydellä arvellen, että minkä täytyy tapahtua, sitä ei
voi välttää.
Retori Tiberi Gorobetsilla ei vielä ollut oikeutta pitää viiksiä, juoda
paloviinaa eikä polttaa piippua; hänen luonteensa oli vielä vähän
kehittynyt, mutta hänen otsassaan olevista suurista kuhmuista päättäen,
jotka useinkin herättivät huomiota hänen luokalle tullessaan, voi
otaksua, että hänestä aikaa myöten tulisi hyvä soturi. Teologi Haljava
ja filosofi Homa käyttivät häntä edusmiehenään.
Oli jo ilta, kun he poikkesivat valtatieltä; aurinko oli juuri
laskenut, ja päivän lämmin oli vielä ilmassa. Teologi ja filosofi
kulkivat ääneti piippujaan imeskellen; retori Tiberi Gorobets katkoi
kepillään tienvieressä kasvavaa rikkaruohoa. Tie kulki hajanaisten
tammi- ja pähkinäpuuryhmien lävitse. Kumpuja ja pieniä mäkiä,
viheriöitä ja ympyriäisiä kuin kirkon kupoli, näkyi siellä täällä
tasangolla. Pari tuuleentunutta vainiota ilmoitti jonkun kylän olevan
lähellä. Mutta oli kulunut jo tunnin verran siitä kun he olivat vainiot
sivuuttaneet, mutta ei vieläkään mitään ihmisasuntoa näkynyt. Hämärä
pimensi kokonaan taivaan, ainoastaan lännessä kuumotti ruusunpunainen
hohto.
"Hitto vie!", virkkoi filosofi Homa Brut: "näytti aivan siltä kuin talo
tulisi tuossapaikassa."
Teologi oli ääneti, katsahti ympäristöön, pisti piipun suuhunsa, ja
niin jatkettiin matkaa.
"Jumaliste!", puuskahti filosofi uudelleen, pysähtyen: "ei siellä näy
jälkeäkään talosta."
"Mutta ehkäpä etempänä tulee joku talo", sanoi teologi päästämättä
piippua hampaistaan.
Mutta tällä välin oli jo tullut yö. Oli aika pimeä. Pienet ukkospilvet
lisäsivät pimeyttä, eikä tähdistä ja kuusta näyttänyt olevan toiveita.
Seminaarilaiset huomasivat eksyneensä alkuperäiseltä tieltä ja
kulkeneensa pitkän aikaa toista tietä.
Filosofi tunnusteli maaperää kaikilta puolin ja sanoi sitte
katkonaisesti: "Mutta missä tie?"
Teologi oli vaiti, mietti hetkisen ja virkkoi: "Niin, yö on pimeä."
Retori käveli sivulle ja koetti ryömien etsiä tietä, mutta hän löysi
vain ketun pesiä. Ympärillä oli aro, ja näytti kuin siellä ei olisi
koskaan ajettu.
Matkailijat ponnistelivat vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta
kaikkialla oli sama erämaa. Filosofi koetti huutaa, mutta ei saanut
mitään vastausta. Hetken perästä kuului heikkoa ähkymistä, mikä
suuresti muistutti suden ulvontaa.
"Ka! mitä meidän on tekeminen?" sanoi filosofi.
"Ei muuta kuin jäädä kedolle yöksi", arveli teologi, sytyttäen
piippunsa. Filosofi ei voinut suostua siihen: hänen tapanansa oli aina
piilottaa yöksi puolipuutainen leivänkannikka ja nelisen naulaa
silavaa, ja tällä kertaa tuntui vatsassa niin tavattoman yksinäiseltä.
Iloisesta luonteestaan huolimatta hän sitäpaitsi jonkun verran pelkäsi
susia.
"Ei, Haljava, se ei käy päinsä", hän lausui: "Koiran tavoin laskeutua
levolle vahvistamatta itseään millään? Koettakaammepa vielä: ehkäpä
pääsemme johonkin asuntoon ja onnistumme saamaan edes pikarillisen
paloviinaa yöksi."
Kuullessaan sanan "paloviina" sylkäsi teologi sivulleen ja virkkoi:
"Voihan sitä jäädä tännekin."
He läksivät liikkeelle ja suureksi ilokseen kuulivat hetkisen perästä
koiran haukkuvan. Otettuaan selvän, mistä haukkuminen kuului, alkoivat
he paljon reippaammin painaltaa ääntä kohti. Jonkun matkaa kuljettua,
nähtiin tuli.
"Talo! totisesti talo!" huudahti filosofi.
Ja hetken perästä he todellakin näkivät pienen talon, johon kuului
ainoastaan kaksi tupaa, nekin samassa pihassa. Akkunoista näkyi tuli;
kymmenkunta luumupuuta pisti näkyviin pisteaidan luona. Laudoista
tehdyn portin raoista tirkistellessään he huomasivat pihalla joukon
likaisia kuormia. Tähtiä alkoi näkyä siellä täällä taivaalla.
"Pitäkää huolta, veljet, ei anneta perään! Otamme yösijan, maksoi mitä
maksoi!"
Kolme oppinutta miestä löi yht'aikaa porttiin ja huusi:
"Avatkaa."
Erään huoneen ovi narisi, ja hetkisen perästä näkivät pojat vanhan
muorin edessään päällyksetön lammasnahkaturkki päällä.
"Kuka siellä?" huusi muori yskien kuivasti.
"Anna, hyvä muori, yösijaa, olemme eksyneet tieltä ja taivasalla olo on
yhtä ilkeätä kuin nälkäisellä vatsalla eläminen."
"Mitä väkeä te sitte olette?"
"Niin, emme ole tavallista väkeä: teologi Haljava, filosofi Brut ja
retori Gorobets."
"Ei ole tilaa", mumisi muori: "piha on täynnä vieraita ja joka tuvan
nurkka nukkujia. Mihinkä minä teidät sijoitan? Ja kaiken lisäksi kaikki
kolme niin suuria vahvoja miehiä! Tupanihan hajoaa aivan, jos minä
päästän teidät sinne. Kyllä minä tunnen nuo filosofit ja teologit: jos
ne juopot laskee sisään, niin ei koko talosta jää mitään jäljelle.
Menkää, menkää! Ei täällä ole tilaa teikäläisille."
"Ole nyt armelias, rakas muori! Eihän sovi, että kristitty sielu joutuu
tuhoon aivan syyttä? Sijoita meidät, mihin tahdot; ja jos me jotakin
pahaa teemme, niin kuivukoon kätemme heti. Usko se."
Muori näytti tulevan leppeämmäksi. "Hyvä", lausui hän ikäänkuin
ajatellen: "minä päästän teidät, mutta sijoitan kaikki eri paikkoihin;
en saa rauhaa sielussani, jos makaatte yhdessä."
"Tee kuten tahdot; me tottelemme."
Portti narisi, ja matkalaiset astuivat pihaan.
"Kuuleppa, muoriseni", sanoi filosofi käyden vanhuksen perässä:
"vatsassa tuntuu kuin joku rattailla ajaisi: aamusta lähtien ei ole
ollut ruuan muruakaan suussa."
"Kas, mitä vielä tahtoo!" tuumi muori: "minulla ei ole mitään, uunikaan
ei lämminnyt tänä päivänä."
"Kyllä me huomenna maksaisimme kaikesta aivan puhtaassa rahassa",
jatkoi filosofi. "Niin", virkkoi hän hiljaa, "kyllä saisit odottaa
maksua!"
"Menkää, menkää! ja tyytykää siihen, mitä saatte! Kyllä piru toi nuo
hienot nuoret herrat tänne!"
Filosofi Homa tuli aivan alakuloiseksi näistä sanoista, mutta äkkiä
tunsi hänen nenänsä kuivatun kalan hajua; hän katsahti sivullaan
kulkevaan teologiin ja huomasi hänen taskustaan pistävän suuren kalan
hännän: tämä oli ehtinyt siepata kalan kuormasta. Ja kun hän ei tehnyt
sitä mistään omanvoitonpyynnöstä, vaan pelkästä tavasta, niin filosofi
Homa pisti kätensä teologin taskuun aivan kuin omaansa ja otti sieltä
kalan, varsinkin kun teologi näytti unhoittaneen koko tavaran ja
kaikesta päättäen valmistautui toista hankkimaan.
Muori sijoitti retorin tupaan, teologin hän sulki tyhjään kamariin ja
filosofin lammasnavettaan.
Jäätyänsä yksin söi filosofi yhdessä minuutissa kalan, katsellen
hämähäkin verkon peittämiä navetan seiniä, potkaisi jalallaan toisesta
navetasta uteliaisuudesta esiin pistävää sian kärsää ja kääntyi sitte
oikealle kyljelleen ottaakseen hyvän unen. Äkkiä aukeni matala ovi ja
muori ilmestyi kynnykselle.
"No, muoriseni, mitä tahdot?" lausui filosofi.
Mutta vanhus käveli suoraan häntä kohti kädet levällään.
"Ahaa!" ajatteli filosofi. "Ei, kyyhkyseni, olet liian vanha!"
Hän perääntyi vähän, mutta kursailematta läheni vanhus nuorukaista.
"Kuuleppas, muoriseni!" sanoi filosofi: "nyt on paastonaika; minä
puolestani olen sellainen ihminen, etten tuhannesta kultarahastakaan
riko paastoa."
Mutta muori liikutteli käsiään ja tahtoi tarttua häneen virkkamatta
sanaakaan.
Filosofin valtasi kauhu, kun hän huomasi omituisen loisteen muorin
silmissä. "Muori hyvä, mitä sinä? Mene, mene Jumalan nimeen!" huudahti
hän.
Mutta muori tarttui hänen käsiinsä lausumatta sanaakaan.
Filosofi hyppäsi jaloilleen aikoen paeta; mutta vanhus asettui ovelle,
kiinnitti häneen kiiluvat silmänsä ja uudelleen alkoi lähetä häntä.
Filosofi tahtoi hänet torjua luotaan käsillään, mutta hän huomasi
ihmeekseen, ettei hän voinut kohottaa käsiänsä eikä liikuttaa
jalkojaan; ja kauhukseen hän lisäksi huomasi, ettei ääni päässyt hänen
kurkustaan: huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Hän kuuli vain
sydämensä lyövän; hän näki muorin lähestyvän itseään, tarttuvan hänen
käsiinsä, painavan hänen päätänsä ja hyppäävän sitte kissan nopeudella
hänen selkäänsä, ja lyövän häntä luudalla. Hän hyppeli kuin
ratsuhevonen, kantaen muoria selässään. Kaikki tämä tapahtui niin
nopeasti, että filosofi tuskin ehti tointua ja tarttua molemmin käsin
polviinsa pidättääkseen jalat liikkumasta, mutta ne hänen suureksi
hämmästyksekseen kohosivat maasta vastoin hänen tahtoaan ja ravasivat
nopeammin tsherkessiläistä juoksijaa. He sivuuttivat talon, tulivat
tasangolle, sivulla näkyi sysimusta metsä. Vasta silloin hän sanoi
itsekseen: "Ahaa, se on noita!"
Kuun sirppi kumotti taivaalla. Arka puoliyön kuutamo läpinäkyvänä
verhona laskeutui maahan. Metsä, niitty, taivas, laakso -- kaikki
näytti nukkuvan avoimin silmin; ei tuulen henkäystäkään miltään puolen;
viileässä yössä oli jotakin kostean lämpöistä; puitten ja pensaitten
varjot pyrstötähtien tavoin laskeutuivat tasangolle: tällainen oli yö,
kun filosofi Homa Brut laukkasi käsittämätön ratsastaja selässä. Hän
tunsi jonkunlaisen uuvuttavan, vastenmielisen ja samalla suloisen
tunteen valtaavan sydämensä. Hän painoi päänsä alas ja oli näkevinänsä,
että ruoho, joka oli melkein hänen jalkainsa alla, kasvoi syvällä ja
kaukana ja että sen yläpuolella oli läpikuultava vesi kuten
vuorilähteessä ja ruohikko näytti valkoisen, läpikuultavan meren
pohjalta; ainakin hän näki itsensä ja taakkansa heijastavan siihen. Hän
huomasi siinä auringon paistavan kuun sijasta. Hän kuuli sinisten
kellokukkien, päät alastaipuneina kahisevan, hän näki vedenneidon uivan
ruohikosta näkyviin; sen loistava, värähtelevä ruumis pilkisti vedestä.
Vedenneito kääntyi häntä kohden -- ja katso, sen kasvot kirkkaine,
säteilevine, terävine silmineen tunkivat hänen sieluunsa; ne olivat jo
aivan lähellä häntä, koskettamaisillaan hänen poskiansa, mutta sitte
neito päästi heleän naurun ja loittoni; nyt se kääntyi selälleen -- ja
sen pilvinen povi, himmeä kuin kiillottamaton porsliini, valaisi
auringossa valkoista, joustavan hempeää ruumista. Pienet vesipisarat
varisivat lasihelminä vedenneidon povelle. Neito värisi koko
ruumiiltaan ja nauroi vedessä...
Näkikö hän tämän, vai eikö? Oliko hän valveilla, vai uneksiko hän? Entä
tuolla? Tuuli vai soittoako? Se heläjää, kilisee ja ulvoo ja lähestyy,
ja tunkee sieluun vastustamattomana...
"Mitä tämä on?" ajatteli Homa Brut katsellen alas ja kiitäen täyttä
lentoa. Hiki valui virtanaan pitkin ruumista. Hänestä tuntui hyvin
suloiselta, hän tunsi raukaisevaa, kauhean uuvuttavaa nautintoa.
Hänestä tuntui usein kuin hänen sydämensä olisi lakannut tykkimästä ja
kauhulla hän tapasi sitä kädellään. Perin väsyneenä ja hämmästyneenä
alkoi hän muistella ennen oppimiansa rukouksia. Hän luki kaikki
rukoukset henkiä vastaan, ja äkkiä tunsi virkistyvänsä; hän tunsi
askeleensa käyvän hitaammiksi, laiskemmiksi; noita tuntui pitävän
heikommin hänestä kiinni, sankka ruoho kosketti hänen jalkoihinsa eikä
hän enää huomannut siinä mitään tavatonta. Kirkas kuun sirppi kumotti
taivaalla.
"Hyvä!" ajatteli filosofi Homa Brut ja alkoi melkein ääneen lukea
rukouksia henkiä vastaan. Vihdoin hän nuolen nopeudella ponnahti
vanhuksen alta ja hyppäsi vuorostaan tämän selkään. Vanhus juoksi
tihein askelin niin nopeasti, että ratsastajan oli vaikea hengittää.
Maa vilahteli vain hänen allansa; oli kirkasta kuun valossa; laaksot
olivat tasaisia, mutta nopean kulun vuoksi ei hän voinut tarkasti
esineitä erottaa. Hän sieppasi tiellä olevan kepin ja alkoi sillä
voimiensa takaa mätkiä vanhusta. Tämä parkui hirmuisesti, ensin
vihaisesti, uhkaavasti, sitten heikommin, miellyttävämmin, puhtaammin
ja vihdoin aivan hiljaan, tuskin kuuluvasti. Se tuntui vienolta
hopeakellon kilinältä ja koski hänen sieluunsa; tahtomattaan leimahti
hänessä ajatus: onko se todellakin vanhus? "Ah, minä en voi enää!"
lausui ratsu voimattomana ja vaipui maahan.
Filosofi nousi ja katsoi häntä silmiin (alkoi sarastaa, Kijevin
kirkkojen kultakupolit loistivat kaukaa): hänen edessään makasi
kaunotar, upea hiuspalmikko hajallaan harteilla, silmäripset pitkät
kuin jouhet. Tunnottomana hän levitti valkoiset, paljaat käsivartensa
ja voihkien kohotti kyynelten täyttämät silmänsä.
Homa vapisi kuin haavan lehti tuulessa; sääli, omituinen levottomuus,
arkuus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, valtasi hänet. Hän läksi
juoksemaan pakoon täyttä karkua. Hänen sydämensä löi levottomasti eikä
hän mitenkään voinut selittää itselleen sitä omituista uutta tunnetta,
joka oli hänet vallannut. Hän ei enää tahtonut mennä taloon, vaan
kiiruhti Kijeviin, ajatellen koko matkan käsittämätöntä seikkailuaan.
Seminaarilaisia oli vähän kaupungissa: kaikki olivat hajonneet
koteihinsa, tahi menneet kotiopettajiksi tahi yksinkertaisesti
lähteneet kiertelemään maaseudulle, sillä vähävenäläisissä maakylissä
saa syödä kaikkinaisia herkkuja vatsansa täyteen tarvitsematta maksaa
mitään. Seminaari oli aivan tyhjä, ja vaikka filosofi etsi joka nurkan,
ei hän löytänyt palaakaan silavaa tahi muuta suuhun pantavaa.
Filosofi keksi kumminkin kohta keinon surunsa parantamiseksi: hän kulki
pari kolme kertaa hiljaa vihellellen kauppatorin halki, vaihtoi
silmäyksiä aivan torin päässä erään nuoren keltapäähineisen lesken
kanssa, joka kaupitteli nauhoja, pyssyn haulia y.m. rihkamaa, ja sai jo
samana päivänä vatsansa täyteen vehnäpiirakkoja, kananpaistia y.m.
hyvää, niin että oli mahdotonta luetellakaan, mitä kaikkea oli hänen
edessään pöydällä pienoisessa kirsikkapuutarhan ympäröimässä tupasessa.
Samana iltana nähtiin filosofi kapakassa: hän lojui penkillä, polttaen
piippuaan ja kaikkien nähden heitti kultarahan juutalaisen
kapakoitsijan eteen. Hänen edessään oli tuoppi. Hän katseli
kapakkavieraita välinpitämättömin, tyytyväisin silmin eikä enää
lainkaan ajatellut omituista seikkailuaan.
Tällä välin kerrottiin kaikkialla, että erään rikkaan sotnikan tytär,
jonka talo oli 50 virstan päässä Kijevistä, oli eräänä päivänä palannut
kävelymatkalta kotiinsa perinpohjin piestynä, päästen vaivoin omin
voimin isänsä majaan. Tyttö oli nyt kuolemassa ja ennen tästä
maailmasta lähtöään oli viimeisenä toivomuksenaan esittänyt, että Homa
Brut lukisi hänelle kuolinrukouksen sekä sen lisäksi vielä kolmena
päivänä kuoleman jälkeen ruumiin ääressä muut asiaan kuuluvat
rukoukset. Filosofi kuuli tämän rehtorilta itseltään, joka vartavasten
kutsui hänet luokseen ja ilmoitti, että Homa ilman vastaväitteitä
kiiruhtaisi matkalle, sillä arvokas sotnikka oli lähettänyt hevosen ja
miehiä häntä noutamaan.
Filosofi vavahti jonkun selittämättömän tunteen pakottamana. Hämärä
aavistus sanoi hänelle, ettei mikään hyvä ole häntä odottamassa. Hän
ilmoitti rehtorille suoraan, ettei hän aio lähteä, osaamatta kumminkaan
selittää syytä kieltoonsa.
"Kuuleppa, domine Homa!" sanoi rehtori (muutamissa tapauksissa hän
puhutteli hyvin kohteliaasti alaisiaan): "sinulta ei edes kysytä,
haluatko sinä lähteä, vai etkö. Minä sanon sinulle ainoastaan, että jos
sinä tässä rupeat vastustelemaan, niin annan pehmittää selkäsi
tuoreilla koivun oksilla niin perusteellisesti, ettet pitkään aikaan
kaipaa saunaa."
Filosofi raapasi korvallistaan ja poistui rehtorin luota lausumatta
hänelle sanaakaan, päättäen sopivassa tilaisuudessa turvautua
jalkoihinsa. Ajatuksissaan hän laskeutui rappuja alas poppelipuita
kasvavaan pihaan. Hän pysähtyi hetkeksi kuullessaan rehtorin jokseenkin
kovalla äänellä antavan määräyksiä palvelijoille ja nähtävästi jollekin
sotnikan läheteistä.
"Kiitä pania ryyneistä ja munista", sanoi rehtori: "ja ilmoita hänelle,
että heti kun hänen mainitsemansa kirjat ilmestyvät, minä lähetän ne
hänelle: minä annoin ne jo puhtaaksikirjoitettaviksi. Älä unhota,
kyyhkyseni, lisätä panillesi, että siellä minun tietääkseni saadaan
hyviä kaloja, varsinkin sampia: lähettäköön niitä sopivan tilaisuuden
sattuessa, sillä torilla ovat kalat huonoja ja kalliita. Anna sinä,
Jahtuh, miehille ryyppy paloviinaa; sitokaa samalla filosofi, hän voi
muuten karata."
"Katso pirua!" ajatteli filosofi: "vainusipas, senkin pitkäkoipinen
elukka."
Hän laskeutui alas ja huomasi pihassa kuomurattaat, joita hän ensin
luuli pyörillä varustetuksi viljariiheksi. Kuomu oli todellakin syvä
kuin tiilen polttouuni. Ne olivat tavalliset krakovilaiset vankkurit,
joissa puolisataa juutalaista ajaa tavaroineen päivineen kaupungista
toiseen markkinoille. Häntä odotti kuusi tervettä, vahvaa,
keski-ikäistä kasakkaa. Hienosta verasta tehdyt mekot osoittivat, että
miehet olivat rikkaan henkilön palveluksessa; arvet kasvoissa
todistivat, että he kunnialla olivat ottaneet osaa taisteluihin.
"Minkä tälle mahtaa? Minkä kerran täytyy tapahtua, sitä ei voi
välttää!" ajatteli filosofi ja kääntyen kasakkain puoleen lausui
kovalla äänellä: "Päivää, toverit!"
"Ole tervehditty, pani filosofi!" vastasivat muutamat miehistä.
"Tuohonko minun on istuttava teidän kanssanne? Upeat rattaat!" lisäsi
hän, nousten vankkureihin. "Täällä voisi vaikka tanssia, ollappa vain
soittajia."
"Niin, tilavat vaunut!" sanoi eräs kasakoista nousten ajajan paikalle.
Hän oli sitonut rievun päähänsä, sillä hattunsa hän oli jo ehtinyt
unhoittaa kapakkaan. Toiset viisi kasakkaa kömpivät vaunun perälle
filosofin viereen ja asettuivat kaupungista ostettujen tavarasäkkien
väliin.
"Olisipa huvittavaa tietää", lausui filosofi: "montako hevosta
tarvittaisiin vetämään näitä vankkureita, jos ne lastattaisiin esim.
suolaa tahi rautakiskoja täyteen?"
"Niin", arveli hevosia ajava kasakka hetkisen mietittyään: "kyllä siinä
pitäisi olla koko joukko hevosia."
Tämän tyydyttävän vastauksen perästä, katsoi kasakka itsensä
oikeutetuksi olemaan koko ajan ääneti.
Filosofin teki kovasti mieli saada lähempiä tietoja sotnikasta, mikä
hän oli miehiään, kuulla hänen tyttärestään, joka niin omituisella
tavalla oli tullut kotiinsa ja nyt makasi kuolemaisillaan ja jonka
seikkailuun hänen oma seikkailunsa oli sidottu; hänen teki mieli
kuulla, miten heidän kotonaan elettiin. Hän teki kysymyksiä kasakoille,
mutta nämä näyttivät myöskin olevan filosofeja, sillä he olivat vaiti
ja makasivat säkkien päällä piippujaan imeskellen.
Ainoastaan yksi kääntyi ajajan puoleen, antaen tälle lyhyen määräyksen:
"Muista, Overko, sinä vanha nahjus, herättää meidät, kun tulemme
Tshuhrailovin tiellä olevalle kapakalle. Herätä minut sekä toiset, jos
satumme nukkumaan."
Tämän jälkeen hän vaipui sikeään uneen. Määräys oli muuten tarpeeton,
sillä tuskin olivat rattaat ehtineet mainitun kapakan kohdalle, kun
kaikki yhteen ääneen huudahtivat: "Seis"! Ovekon hevoset olivat sitä
paitsi jo niin tottuneet, että ne itsestään pysähtyivät jokaisen
kapakan eteen.
Kuumasta heinäkuun päivästä huolimatta, nousivat kaikki rattailta ja
astuivat matalaan, likaiseen huoneeseen. Juutalainen kapakoitsija
hyökkäsi iloisin kasvoin vanhoja tuttujaan tervehtimään. Juutalainen
toi pöytään muutamia sianmakkaroita ja poistui heti tämän talmudissa
kielletyn hedelmän luota. Kaikki istuivat pöytään; savituoppi oli
kunkin vieraan edessä. Filosofi Homan piti ottaa osaa yhteiseen
juominkiin. Ja kun vähävenäläisellä on tapana saatuaan vähän päähänsä
välttämättömästi ruveta joko suutelemaan tahi itkemään, niin kohta
kuului huoneesta aikamoinen suutelunläiske. "No, Spirid, annappa kun
suutelemme! -- tuleppa tänne, Dorosh, minä syleilen sinua!"
Eräs kasakoista, vanhin ja harmaaviiksinen, alkoi käsi poskella
haikeasti itkeä sitä, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän
oli yksin maailmassa. Toinen oli suuri juttelija siveyskysymysten
alalla. Hän lohdutti lakkaamatta itkevää toveriaan: "Älä itke; älä
itke! mitä siinä on itkemistä?... Kyllä Jumala tekonsa tietää."
Dorosh-niminen kasakka tuli hyvin uteliaaksi ja kääntyen filosofi
Homaan lakkaamatta kyseli tältä: "Minä tahtoisin tietää, mitä teille
seminaarissa opetetaan: sitäkö, mitä lukkari lukee kirkossa, vai
jotakin muuta?"
"Älä kysele!" kielsi siveyssaarnaaja pitkäveteisesti: "opiskelkootpa
vaikka mitä. Kyllä Jumala tietää, mikä on tarpeen. Hän tietää kaikki."
"Ei, kyllä minä tahdon kuulla", vastusti Dorosh: "mitä heidän
kirjoihinsa on kirjoitettu; ehkä aivan toista kuin lukkarin kirjoissa:"
"Jumalani, Jumalani!" lausui kunnianarvoisa opettaja: "mitä varten se
tuollaista puhuu? Se on Jumalan tahdosta niin asetettu. Ja minkä Jumala
on antanut, sitä ei voida muuttaa."
"Minä tahdon tietää kaikki, mitä on kirjoitettu. Minä menen
seminaariin, totta jumaliste, minä lähden. Mitä arvelet, enkö opi? --
Kaikki opin, kaikki!"
"Oi, Jumalani, Jumalani!..." lausui lohduttaja ja painoi päänsä pöytää
vasten, sillä hän ei enää voinut pitää sitä pystyssä. Toiset kasakat
juttelivat herroista ja siitä, miksi kuu paistaa taivaalla.
Kun filosofi Homa huomasi toveriensa tilan päätti hän käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja paeta. Hän alussa kääntyi harmaahiuksisen
kasakan puoleen, joka murehti vanhempiaan: "Mitä sinä, setäseni, itket;
minä itse olen orpo! Päästäkää minut vapaaksi! Mitä te minusta?"
"Laskekaamme hänet!" myöntyivät muutamat: "hänhän on orpo raukka;
menköön minne haluaa."
"Oi Jumalani, Jumalani!" sanoi lohduttaja, kohottaen päätään: "laskekaa
hänet, menköön kotiinsa!"
Kasakat jo tahtoivat itse viedä hänet ulos, kun tiedonhaluinen kasakka
asettui vastaan: "Älkää koskeko häneen: minä tahdon puhella
seminaarista hänen kanssansa; minä itse menen seminaariin..."
Paosta ei muutenkaan olisi taitanut tulla mitään, sillä kun filosofi
yritti nousemaan pöydästä, niin tuntuivat hänen jalkansa aivan
hervottomilta, oviakin näkyi ilmestyvän huoneeseen sellainen joukko,
että tuskinpa hän olisi löytänyt oikeaa.
Vasta illan saavuttua muisti seurue, että oli lähdettävä matkaa
jatkamaan. Noustuaan rattaille, ojentautuivat he pitkälleen ja
kiiruhtaen hevosia pistivät lauluksi, jonka sanoja ja ajatusta tuskin
kukaan voi ymmärtää. Ajaa kolisteltuaan suurimman osan yöstä, eksyen
lakkaamatta vanhalta tutulta tieltä, laskeutuivat he vihdoin jyrkkää
mäkeä laaksoon, jolloin filosofi huomasi sivulla säleaidan, matalia
puita ja huoneiden kattoja niiden takana. Se oli sotnikan maatila. Oli
jo kaukana puolesta yöstä, taivas oli pimeä, pikkutähtiä vilkkui siellä
täällä taivaalla. Ei yhdestäkään huoneesta näkynyt tulta. He ajoivat
pihaan koirain haukkuen seuratessa rattaita. Molemmin puolin pihaa
näkyi olkikattoisia vajoja ja huoneita; eräs niistä vastapäätä porttia,
oli toisia suurempi ja oli, kuten kävi selville, sotnikan asuinhuone.
Rattaat pysähtyivät erään vajan eteen, ja matkalaiset läksivät maata.
Filosofi halusi kumminkin ennen maata menoansa tarkastaa vähän
ulkoapäin panin asuinrakennusta; mutta vaikka hän kuinka olisi
siristänyt silmiänsä, ei hän nähnyt mitään selvästi: talo näytti
hänestä karhulta; savupiipuista tuli rehtori. Filosofi viittasi
kädellään ja läksi maata.
Kun hän heräsi, oli koko talo liikkeellä: panin tytär oli kuollut
yöllä. Palvelijat juoksentelivat edes ja takaisin; muutamat vanhukset
itkivät; utelias väkijoukko katseli aidan takaa kartanon pihalle
jotakin nähdäkseen. Joutessaan alkoi filosofi tarkastella niitä
paikkoja, joista ei yöllä saanut selvää. Panin talo oli matala,
pienehkö rakennus, kuten Vähä-Venäjällä ennen aikaan oli tavallista;
katto oli olkinen; pieni terävä ylös kohotettua silmää muistuttavalla
pienellä akkunalla varustettu korkea rakennuksen otsikko oli maalattu
sinisen ja keltasen väriseksi, paikoin näkyi punaisia puolikuita; se
oli tammipylväiden varassa, jotka olivat puoliväliin ympyriäiset, mutta
alapäästä kuusisärmäiset, yläpäässä siroja leikkauksia. Pitkin
rakennuksen sivuja oli katos samallaisten tammipylväitten varassa.
Korkea, yläpäästä pyramiidin muotoinen päärynäpuu viheriöitsi kartanon
edessä. Keskellä pihaa oli muutamia aittoja kahdessa rivissä muodostaen
leveän kaduntapaisen tien kartanoon. Aittojen takana, aivan portin
vieressä oli kaksi kolmionmuotoista olkikattoista kellaria. Kummassakin
kellarissa oli matala puinen ovi, johon oli kirjailtu paljon kuvioita.
Toiseen oveen oli piirretty tynnyrin päällä istuva kasakka, joka piti
ojennetussa kädessään tuoppia, jossa oli kirjoitus: "Juon pohjaan."
Toiseen oveen oli maalattu pullo, pikari sekä ikäänkuin kaunistukseksi
etujaloillaan seisova hevonen, soittotorvi ja päällekirjoitus: "Viini
on kasakan huvitus." Erään vajan vintin akkunan takaa näkyi rumpu ja
vaskitorvi. Portin pielessä oli kaksi tykkiä. Kaikki osoitti, että
talon isäntä oli tottunut iloiseen elämään; juomalauluja kaikui talossa
useasti. Portin takana oli kaksi tuulimyllyä. Kartanon takana oli
puisto, puitten latvojen välitse näkyi huoneitten savupiippuja. Kylä
sijaitsi laajalla, tasaisella vuoren rinteellä. Pohjoispuolella oli
jyrkkä vuori, joka kohosi aivan pihan vierestä. Alhaalta katsoen se
näytti vielä jyrkemmältä, sen harjalla näkyi siellä täällä aroruohoja,
joitten paksut rungot näyttivät mustalta valkoista taivasta vasten;
vuoren paljas savinen pinta herätti alakuloisuutta; sade oli uurtanut
sen rinteen täyteen vakoja ja kuoppia. Sen jyrkällä äyräällä näkyi pari
mökkiä; toisen mökin yläpuolella levisi tuuhea omenapuu. Tuulen
irrottamat omenat vierivät panin kartanon pihaan. Vuorelta kulki tie
pihan sivuitse kylään. Kun filosofi mittasi silmillään sen kauheaa
jyrkkyyttä, niin päätti hän mielessään muistaessaan eilisen matkan,
että joko panilla oli liian viisaat hevoset, tahi sitte kasakoilla
liian lujat päät, koska he juovuspäissäänkin pääsivät ehyin nahkoin
sellaisten rattaitten ja kuorman kanssa laskeutumaan vuorelta. Filosofi
seisoi pihan korkeimmassa kohdassa ja kun hän kääntyi vastakkaiselle
taholle, avautui hänen silmiensä eteen aivan toisellainen näky. Vuoren
rinteellä oleva kylä loiveni laaksoon; silmän kantamaton niitty oli
hänen edessään; niityn viheriä seinä kävi kauempana tummemmaksi ja
kokonaisia sinisiä kyliä näkyi kaukana, vaikka välimatka oli yli
kaksikymmentä virstaa. Niittyjen oikealla puolella oli vuoria ja tuskin
huomattavana viiruna siinsi Dnjepr kaukana.
"Ah, ihana paikka!" lausui filosofi: "täälläpä kelpaisi elää, kalastaa
Dnjeprista ja järvistä, metsästää verkoilla, tahi ammuskella trappeja
ja kaniineja. Näillä niityillä pitäisi muuten olla runsaasti lintuja.
Hedelmiä voisi kuivata ja myydä kaupunkiin, tahi mikä olisi
edullisempaa, keittää niistä viinaa, sillä hedelmistä keitetty
paloviina vetää vertoja mille puhdistetulle viinalle tahansa. Niin,
tätä kannattaa ajatella, kunhan vain pääsisi täältä pujahtamaan pois."
Hän pani merkille pienen tien säle-aidan takana; pitkä aroheinä peitti
sen kokonaan; koneellisesti hän laski jalkansa tielle, ajatellen ensin
kävellä hiljakseen, sitte pujahtaa salavihkaa mökkien välitse niitylle,
kun hän äkkiä tunsi olallaan jokseenkin kovakouraisen käden.
Hänen takanansa seisoi samainen vanha kasakka, joka eilen niin
haikeasti suri isänsä ja äitinsä kuolemaa ja omaa yksinäisyyttänsä.
"Turhaan sinä, pani filosofi, pakoa mietit!" hän lausui: "ei tämä ole
sellainen laitos, josta voisi paeta; niin, ja tietkin ovat huonot
jalankulkijalle; lähde mieluummin panin luoksi; hän odottaa sinua
huoneessaan."
"Lähtekäämme! Kernaasti minun puolestani", lausui filosofi ja läksi
kävelemään kasakan perässä. Sotnikka, vanha, harmaaviiksinen mies,
synkän murheen piirre kasvoilla istui huoneessaan pöydän ääressä pää
käsien varassa. Hän oli viidenkymmenen korvilla, mutta alakuloiset,
kuihtuneet kasvot osoittivat, että hänen sielunsa oli murtunut ja että
entinen iloisuus ja pauhaava elämä olivat ainaiseksi kadonneet. Kun
Homa vanhan kasakan seurassa astui sisään, otti hän toisen kätensä
poskeltaan, ja tuskin huomattavasti nyökäytti päätään vastaukseksi
heidän syvään kumarrukseensa.
Homa ja kasakka pysähtyivät kunnioittavasti ovelle.
"Kuka olet ja mistä, mikä arvosi, hyvä ihminen?" lausui sotnikka ei
juuri ystävällisesti, mutta ei myöskään tylysti.
"Olen seminaarilainen, filosofi Homa Brut..."
"Kuka oli isäsi?"
"En tiedä, mahtava pani."
"Entä äitisi?"
"En tiedä äitiänikään. Tervejärkisesti ajatellen on äidin tietenkin
pitänyt olla olemassa, mutta kuka hän oli ja mistä, milloin eli -- sitä
en minä totta totisesti, teidän korkeasyntyisyytenne, voi sanoa."
Vanhus vaikeni ja näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin.
"Kuinka sinä tutustuit tyttäreeni?"
"En tuntenut häntä, mahtava pani, en totisesti tuntenut! En vielä
elämässäni ole ollut missään tekemisissä aatelisneitien kanssa."
"Miksi hän juuri sinut, eikä ketään muuta, määräsi rukouksia kuolemansa
jälkeen lukemaan?"
Filosofi kohautti olkapäitään: "Jumala ties, miten sen voi selittää.
Onhan tunnettua, että panien päähän pistää joskus sellaista, mistä ei
lukeneinkaan ihminen saa selvää."
"Puhutko totta, pani filosofi?"
"Iskeköön salama minut aivan tällä paikalla kuoliaaksi, jos
valehtelen."
"Jos hän olisi elänyt minuutinkaan kauemmin, niin varmasti olisin
saanut tietää kaikki", lausui sotnikka murheellisesti. "Älä anna
kenenkään lukea rukouksia, vaan lähetä heti, isä-kulta, noutamaan
seminaarilainen Homa Brut Kijevin seminaarista; rukoilkoon hän kolme
yötä minun syntisen sieluni puolesta. Hän tietää!... Mitä hän tietää,
sitä en saanut kuulla: hän, armas kyyhkyseni, kykeni lausumaan vain
nämä sanat, ja kuoli. Sinut, hyvä ihminen, tunnetaan varmaankin pyhästä
elämästäsi ja hyvistä teoistasi, ja ehkäpä hän oli kuullut
maineestasi."
"Kuka? Minä?" lausui seminaarilainen, perääntyen hämmästyksestä.
"Minäkö vietän pyhää elämää?" hän jatkoi katsoen sotnikkaa suoraan
silmiin. "Jumala kanssanne, pani! Mitä te puhutte! Minähän olen käynyt
vehnäsenkauppiattaren luona itse kiirastorstaita vasten, vaikka
sopimatontahan siitä on puhua."
"No, olkoon... hänellä on tietenkin ollut syynsä, kun valitsi sinut.
Sinun on tänä päivänä alettava toimesi."
"Minä sanoisin tähän, teidän armonne... tietystihän joka ihminen, joka
taitaa pyhää raamattua, voi suhteellisesti... mutta kyllä olisi
säädyllisempää kutsua diakoni, tahi ainakin kirkonpalvelija. Nehän ovat
ymmärtävää väkeä, ja tietävät, miten kaikki on tehtävä; minä sitä
vastoin... Eihän minulla ole ääntäkään, ja itse sitte, piru ties, mikä
lienenkään. Enhän ole edes minkään näköinen."
"Kuinka vaan tahdot; minä puolestani täytän tarkasti sen, minkä
tyttäreni on määrännyt, vähääkään säälimättä. Ja kun sinä tästä
päivästä alkaen olet kolme yötä lukenut tyttärelleni rukouksia, niin
sitte palkitsen sinut; jollet tottele, niin... en piruakaan kehoita
suututtamaan minua."
Sotnikka lausui viimeiset sanat niin varmasti, että filosofi
täydellisesti käsitti niiden merkityksen.
"Tule kanssani", lausui sotnikka.
He menivät eteiseen. Sotnikka avasi oven toiseen huoneeseen, joka oli
vastapäätä ensimäistä. Filosofi pysähtyi hetkeksi eteiseen niistääkseen
nenänsä ja kauhun tuntein astui sitte kynnyksen yli.
Lattia oli peitetty punaisella nankinikankaalla ylt'yleensä. Nurkassa
pyhimysten kuvien alla lepäsi ruumis korkealla pöydällä. Sitä peitti
sininen samettipeite, joka oli kultahetuloilla ja töyhtöillä
koristettu. Pitkät, heisipuun lehdillä verhotut vahakynttilät paloivat
ruumiin jalka- ja pääpuolessa, levittäen himmeää päivän paisteeseen
häviävää valoa. Lohduttamaton isä peitti filosofilta kuolleen kasvot
istuessaan ruumiin edessä selkä oveen päin. Filosofia hämmästytti
sanat, jotka hän kuuli isän lausuvan:
"Minä en sure sitä, armahin tyttäreni, että sinä nuoruuden parhaassa
iässä suruksi ja murheeksi minulle jätit maan; minä suren sitä,
kyyhkyseni, että minä en tiedä sitä julmaa vihollistani, joka sinulle
surman tuotti. Jos minä tuntisin henkilön, joka saattoi edes ajatella
loukata sinua, tahi joka olisi sanonut jotakin pahaa sinusta, niin hän,
kautta Jumalan, ei näkisi enää lapsiansa, jos hän olisi yhtä vanha kuin
minä, ei isäänsä eikä äitiänsä, jos hän olisi vielä nuorukainen, ja
hänen ruumiinsa heitettäisiin lintujen ja aron petojen raadeltavaksi.
Mutta voi minua, joka saan loppu-ikäni elää ilman lohdutusta, kuivaten
vanhoista silmistäni vuotavat kyyneleet, silloin kun minun vihamieheni
riemuitsee ja sydämessään nauraa raihnaiselle vanhukselle."