Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen,
kuolevainen _ruumis_ ja näkymätön, kuolematon _henki_. Sielusta ei
karjalainen tiedä haastaa. ["Vejä sielullasi" -- "Elä toivo sielullas
painuo tulevan." -- "Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!" sanotaan
sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.]
Hengen olinpaikka on rinnan alla, "luijen seämessä", jossa se "luita
lämmittää", jotta "luut sulana pysyvät" [Sanotaan: "Sini mie olen
hyvänä, kuni henki luita lämmittää." -- "Sini mie silma rakastan, kuni
henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää." -- "Ei ole henki pinnassa,
kun on omassa rinnassa".] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin
kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että
hän _vieri hengeltä_. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on
salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt
hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa.
Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta
hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki
vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on "seänkäpy
halennun". Jos ankara isku sattuu _hengen paikalle_, voi siitä helposti
seurata kuolema. Jos esimerkiksi "sulavaiseh isetäh" tai "seänkäpyh
koskoo" taikka "vierömih" [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat,
kuolee siitä heti.
Kun ihminen kuolee, eroaa henki "ta lähtöö rinnan alta luijen
seämestä"; kun kuolija lakkaa hengittämästä, "ni henki lähtöö". Juuri
silloin, kun _surmarökkö eli perelloala_ [vaahto] kohoaa kuolevan
suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta
ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.
Henki, joka on ruumiista eronnut, "ei enää tunne sitä ruumista, mistä
on lähtenyt". Se asettuu _kiukoan patshahan peäh_ ja siinä "istuu ta
katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä
roatah". Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä "da vuottaa,
mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä."
[Toisen tiedonannon mukaan "istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun,
vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö."] Patsaan pää on
hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain
ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä
lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä
patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi,
hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja
lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety
hautaan, tulee lapsi levottomaksi, "kun moamon maito leuvalta lähtöö".]
Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se
kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei
kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi
pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi "yheksäst
moaemäst". Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.
Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille
maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti
tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää
"proskenieta" myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan
anteeksiannon pyytävät itse "proskenieta" ja anovat, että maat, ja
vedetkin "prostisivat", jotta "eivät millään pahalla mainitsisi".
Silloin on tapana sanoa:
"Prosti milma, pokoiniekka!
Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!"
Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi.
Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.
Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on
mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta
palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, "anhelie", on
häntä kuljettelemassa, sillä "kolme anhelie sen tuopi, hengen
imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo."
Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti
kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät,
äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa
tuntiessaan toisensa, otetaan "tunti" pois, niin ettei kukaan enää
toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.
_Tuolla ilmalla_, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin
peitetty vainaja:
"Tuonelassa turpehessa.
Manalassa moaemässä."
Tuonelan paikasta tiedetään:
"Tuonela on turpehessa,
Manala moan sisässä."
Tuonela on kuolleitten asuinpaikka. Jossakin maan alla, kalmistossa sen
luullaan olevan, kylmässä vilussa mullassa. ["Siellähän se onkin
Tuonela kalmismoassa."] Kalmistosta tulija tuo terveisiä: "Tervehyisie
kylmästä kylästä!" Kalmistossa nimittäin asuu "kylmä kansa", sillä
"Kylmä on kuollehen koti,
ikimännehen maja."