Tunnettuja ovat karjalaiset _kalmismoat_, keskellä kylää taikka kylän
laidassa kohoavat komeat kuusikot tai männiköt, nämä muinaisia pyhiä
uhrilehtoja muistuttavat tummat metsäsaarekkeet. Ne näkyvät jo etäälle
ja kyläaukeamaan metsästä saavuttaessa ne ensiksi silmään sattuvat.
Joka kylällä on oma kalmistonsa, johon kukin saa omat vainajansa omiin
multiin kätkeä.
_Vuonnisen_ kalmisto on kylän keskellä korkealla kummulla, peltojen
kolmelta puolelta ympäröimällä ylänteellä; neljännellä sivulla on
harvaa matalaa metsämaata ja vähän matkan päässä on korkea metsätön
Ruokovaara. Lähimpänä kalmistoa on kirkko sekä sen lähitienoilta
pappila. Vanha, kuvistakin tuttu kallellinen pöngitetty tsässöynä on
etempänä Kyläsalmen rannalla. Mustaa, synkkää, tuuheaa kuusikkoa
kasvaa kalmistossa, jota ympäröi puuaita. Maa on miltei täynnään
hautakammioita, joita on rakennettu toinen toisensa viereen, joten
siellä ei enää ole paljoakaan sijaa uusille tuonelan tulokkaille.
Varsinkin länsiosa kalmistoa on vanhojen hautakammioiden täyttämä.
Muutamat hautakammiot ovat vain tasakattoisia, pitkittäin kulkevilla
vierettäisillä riuvuilla peitettyjä. Mutta useimmissa on harjakatto
joko pitkittäisistä laudoista taikka poikittaisista lautapalasista.
Muutamissa on tuohikatto, muutamissa pärekatto. Jalkopuolessa
"kropnitsaa" on hautapatsas, puusta veistetty risti. Ristit ovat
melkein järjestään vanhaa tuttua karjalaismallia: neliskulmaisia taikka
pyöreitä, enemmän tai vähemmän veistoksilla koristeltuja patsaita,
joiden päähän on naulattu kattolaudat sekä "solomat", joskus
"kuuritsat" ja tuulilaudatkin. Muutamissa on lisäksi poikkipuu,
parikin, toinen vaakasuorassa, toinen "vinahvoittain" venäläiseen
tapaan. Monet vanhoista hautapatsaista ovat varsin kauniita ja
huolitellen veistettyjä. Usean solomapuu on leikattu linnun
muotoiseksi. Sen levitettyinä siipinä ovat patsaan kattolaudat, joiden
alapää on leikattu harotettuja siipisulkia muistuttavaksi. Kuin turvaa
tarjoten lepää lintu -- entisaikojen kuolinlintujen muisto -- patsaan
päässä ja levittää suojelevat siipensä vainajan yli. Nuoremmat
hautapatsaat ovat useinkin kiireesti kyhättyjä ja niukasti
koristeltuja, muutamat maalattujakin. Maassa hautojen luona näkee
rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla
vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien
tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen
on sitten heitetty haudalle.
Vuonnisessa on toinenkin hautauspaikka, vanha kalmisto, johon on ennen
haudattu. Se on vähän matkaa Kyläsalmesta alaspäin Kuittijärvelle päin
Haapaselän rannalla, Mironain Vaslein pellon alla. Siinä ei tosin enää
ole ainoatakaan ristiä, sillä Vaslei on kuokkinut kalmiston pelloksi.
_Ajuolahden_ kalmisto on kylän laidassa järvenlahteen viettävällä
kanervikkokankaalla. Särkällä kasvaa tuuheata männikköä ja männikön
suojassa lepäävät pienen kylän kalmalle joutuneet. Aitausta ei
kalmiston ympärillä ole.
_Ponkalahden_ kylässä on kaksi kalmistoa. Vanha kalmisto on pienen
Ponkajärven rannalla keskellä kylää, mutta hiukan syrjässä
ihmisasunnoista, tiheässä männikössä. Järvessä hautausmaan vieressä
versoo tiheä _ruokosikko_, kaislikko, joka saa vainajain valvonnan
alaisena rauhassa rehoittaa. Kukaan ei uskalla käydä sitä niittämään.
Lukkani-Huolari oli kerran uhmaillen sen viikatteella kaatanut, mutta
saman päivän iltana oli karhu kaatanut häneltä neljä eläintä. Samasta
järvestä oli siihen samaan kaislikkoon entisaikoina noussut vetehisen
lehmä laitumelle, erehtynyt nousemaan rannallekin ja saatu kiinni.
Vanhassa kalmistossa on vielä muutamia ristejä sekä hautakammioita.
Kylän uusi kalmisto on lähellä entistä, puron takana lahden toisella
rannalla, koko korkealla männikkösärkällä, joka ojentuu kapeana harjuna
pitkät matkat kahden järven välissä.
_Korpijärvellä_ on niinikään kaksi kalmistoa, vaikka kylä onkin vain
pienoinen ja vähäväkinen. Toinen on järven, toinen joen rannalla
kankaalla. Kumpainenkin kasvaa männikkömetsää. Kyläläiset ovat olleet
niin riitaisia, etteivät ole sopineet samaan kalmistoon makaamaan. He
ovat toranneeet: "et sie meän kalmismoah soa tulla!" Näin ovat toiset
hankkineet oman hautausmaansa.
_Jyvöälahdessakin_ on kaksi hautausmaata; ne ovat aivan lähekkäin
keskellä kylää korkealla kankaalla järven rannalla. Kalmiston suojana
un komea kangasmännikkö, suoria, oikein paksuja silomäntyjä. Aivan
kalmiston laidassa on erisuuntaisia taloja.
_Hämeenkylän_ kalmistokin on järven rannalla, kylän reunassa; se kasvaa
nuorta männikköä.
_Vuokkiniemen_ kalmisto on keskellä kylää korkealla kuusia ja mäntyjä
kasvavalla kummulla.
_Pirttilahdessa_ on keskellä kylää vähän matkan päässä järvestä kaunis
kalmisto, joka kasvaa isoa, komeaa mäntymetsää.
_Latvajärven_ kalmisto sijaitsee tuuheassa kalmistosaaressa -- täällä
on Miihkali Arhippaisen hauta ja hautapatsas, -- samoin _Vuokinsalmen_
kalmisto. _Hieta- ja Kuivajärven_ yhteinen kalmalehto on saarella
Vuokinjärvessä, Suomen ja Venäjän rajalla, -- raja käy halki
hautasaaren. Saarella on myöskin _Akonlahden ja Sappuvaaran_ kalmisto.
_Venehjärven_ kalmisto taas on pitkän niemen laajahkossa kärjessä
komealla männikkökummulla. Kalmistoon voidaan mennä joko veneellä
soutaen taikka maisin kävellen niemenkaulan kapeaa pitkää
hiekkasärkkää. _Niskajärven_ kalmalehto, tuuhea tumma ikikuusikko
vanhoine hautakammioineen, on pienen Niskajärven rannalla aivan lähellä
ihmisasuntoja. Mutta _Pienen Lapukan_ pieni kalmakenttä on
kaksitaloisen kyläaukeaman laidassa metsän reunassa männikkökankaalla
pellon aidan takana. Siihen haudataan myöskin muutaman virstan päässä
olevan _Suuren Lapukan_ vainajat.
Papin siunaamassa hautausmaan mullassa on joka suvulla oma paikkansa,
johon se hautaa kuolleensa. Toisilla on toinen kolkka, toisilla toinen,
toisilla taas on sijansa keskimailla, riippuen siitä, mihin kukin on
ensiksi alkanut vainajiaan sijoittaa. Niinpä on Vuonnisen hautausmaalla
suurella _Malisten_ suvulla lepopaikkansa kirkon puoleisen laidan
suuresta veräjästä mentäessä oikealla pohjoisreunassa, koilliskolkassa,
ja Lehtosten niinikään isolla sukukunnalla on osansa Malisten rajalla
Ruokovaaran puolella, luodekolkassa _kujaveräjillä_, mistä Tshärkkelän
laksove kulkee. _Pohutannoit_ -- Bogdanovit -- lepäävät koillislaidalla
suurveräjillä Malisten eteläpuolella, ja näiden rinnalta,
keskeltä kalmistoa on _Kossisten_ pätinäkunta ottanut paikkansa.
Viimeksimainittujen naapureina, Lehtosten eteläpuolella, lepäävät
Ahoset, joiden vieressä kalmiston laidalla papilla on joku vainajansa.
_Ahosten_ eteläpuolella, luodelaidalla, on _Tervosien_ haudat ja heidän
tovereinaan kalmiston suvireunalla _Korkkosien_ vainajat, _Holoraisten_
suvulla on leposijansa Korkkosten koillispuolella ja _Kielöväisillä_
Holoraisten ja Pohutannoiden välissä koillisreunalla, suuren veräjän
vasemmalla puolella. -- Jokainen haluaa tulla omalle alueelleen
haudatuksi, omien isiensä ja äitiensä viereen, oman heimokuntansa
seuraan. Mutta kun tytär menee miehelään, haudataan hänet kuoltuaan
miehensä suvun kalmistoon. Lapset ja nuoret haudataan kalmistosijan
keskipuolille, vanhemmat, taas ikäänkuin turvan ja suojan antajiksi
laitamaille.
Jos syrjäisiä vierasuskolaisia sattuu seudulla kuolemaan, voidaan
heidät haudata kalmistoon, mutta laitapuoleen, _ristimättömien
kalmismaahan_ -- Vuonnisen kalmistossa luodelaidalla. Useasti heidät
mullataan kokonaan kalmiston _ulkopuolelle_ siunaamattomaan maahan.
Jos joku sattuu kuolemaan metsään, kun ollaan "kasenajossa" taikka
heinäniityllä, taikka jos muuten metsätaipaleella kaukana kotoa sattuu
surma kohtaamaan, haudataan kuolija surmapaikalleen, "se kun on siihen
katsonut kalmismoan itshelleh". Ja lisäksi "sakona kieltää", ei anna
muualle kulottaa. Tehdään vain arkku metsässä, siihen pannaan vainaja
vaatteineen ja peitetään maan multiin. Lisäksi pannaan risti
ohikulkijalle kalmanpaikkaa osoittamaan. Siitä sivuitse sattuessa
ristii kulkija silmänsä sekä "prostiutuu", jottei kalma hinkautuisi
peloittavalta paikalta. Kun sukulaiset osuvat paikalle, taittavat he
oksan, jolla lakaisevat hautakumpua, ja heittävät sen sitten haudalle.
Jos joku sattuu kuolemaan metsäpirtille, haudataan hänet pirtin
lähimaille ja risti pystytetään paikalle. Metsään sortuneen kovaa
kohtaloa valitetaan itkuvirressä:
"Kaunehien katajikkometshäsien seämillä [sydämillä] kavoksenteli
kajon yksinäh kauneijen ilmojen peältä.
Ei ollun kenenkänä kallehuisie katshahtelomassa kaunehien ilmojen
peältä kajon puuvunta-aikasina.
Kumeijen kuusikkometshäsien seämillä kujin puuvuksenteli kujin
yksinäh kuulu ilmojen peältä.
Ei asnin kenenkänä kukkahuisie niillä aikasin, kun kuulu ilmojen
peältä kujin puuvuksenteli. Jos ois min kujilliset oltu kurjaset
kujin alenneltavaisina, ei ollut kenenkänä kukkahuisie vassen
kujin puolennella.
Ohtojen polettavien orpo-metsäsien seämillä oimun aleneksenteli
peältä orheijen ilmasien oimun yksinäh.
Ei asnin kenenkänä omusie orheijen ilmojen peältä oimun
puuvunta-aikasina oimun silmittelömäh."
Veteen hukkunut, metsäjärvellä taikka tukkijoella surmansa tavannut,
haudataan myös metsään, rantaan sen paikan luo, josta hänet on
löydetty. Hänet lasketaan vaatteineen arkkuun ja peitetään multiin;
mullille pystytetään risti. Omaan kotirantaan hukkunut haudataan
kalmistoon. Veteen hukkunutta itketään:
"Ei asnin valkeijen ilmojen peällä vaivuksennella valkeijen
ilmojen peältä.
Vakavih valtavetysih valkie Spoassusen' hänen valkevuot vaivutteli
valkeijen ilmojen peältä.
Ei asnin kenenkänä valkehuisie vassen minkänä vallallisie vaivasie
valitella.
Ankaroih oaltovetysih piti armahien ilmavien peältä alennella.
Ei asnin armahalta Spoassuselta niitä avosie [osia, kohtaloita],
jotta olis armahien ilmojen peällä aleneksennellun armahien
ilmojen peältä.
Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.
Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen
peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.
Totta on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peällä kujin
seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih
kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.
Sen oimullisilla on orhie Spoassusen' osa-utshoaskaisilla
[kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen'
opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella."
Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset
itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä
kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut
ja haudattu vieraalla maalla.
Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut
lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään
kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken
syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet "kesenaikuset"
tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.
Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä
siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei
lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois
kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka
turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja
pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla
kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei
kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava
rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja
"prostiuduttava". Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä,
ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten
lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien
prostiuduttava ja sanottava:
"Jeäkeä tervehiks,
kylän kuollehet,
mieron männehet,
ruven rutjomat,
tauvin tappamat,
soan sortamat,
tutut ta i tuntemattomat!"