"Suussa surman suitset,
kaklassa Manalan kahlis."
[Manalan eli tuonelan kahlis, punainen vanne ympäri kaulan.]
Jo hänen ollessaan tämän elämän oloista aivan tietämätönnä horroksissa
on Tuonelan rahvas hänen ympärillään puhuttelemassa; parhaat tuttavat
ja sukulaiset, joita kuolija on eläessään eniten kaivannut, tulevat
häntä tervehtimään taloon saapuvien hyvien vieraiden tavoin. Ja samalla
ovat Tuonelan miehet ottamassa kuolijaa vastaan.
Mutta Tuonelaan täältä mentäessä on välillä _tulini Tuonelan joki_,
jonka ylitse vainajan on kuljettava. Joko saatetaan veneellä sen yli
taikka on kuljettava hienoa lankaa myöten sen toiselle rannalle, taikka
on sen poikki kahlattava, tahi vihdoin kuletetaan toiselle puolelle
kantamalla. Tuonelanjoella on venettä huhuttava. Joskus korva soi
niinkuin tiuku, siitä arvaa, että joku sukulaisista huhuaa
Tuonelanjoella venettä, ja silloin pitää heti nousta pyhäinkuvain eteen
rukoilemaan:
"Peässä, Jumala, huhuajoa
Tuonelan joesta poikki!"
Hienoa rihmaa myöten on kovin vaikea yrittää Tuonelan joen ylitse, eikä
siitä avutta pääsisikään. Ne lapset, joita asianomainen on eläessään
auttanut syntymään, "poapoinut", ovat "poapoansa" joen yli
pingoitetulla langalla pitelemässä. Muuten on jo täällä elämän aikana
muistettava, etteivät vyyhden pitelijä ja kerijä saa olla etäällä
toisistaan. Muussa tapauksessa pitää sitten sitä lankaa myöten kulkea
Tuonelan-joen poikki.
Toisien täytyy käydä joen poikki kahlaamalla. Jos kenessä on luomi,
_synnyntähti_, tietää hän, miten syvältä pitää Tuonelan-joessa kahlata.
Sillä juuri luomeen saakka ulottuu joen vesi, ei ylemmä. Jos merkki on
sääressä, niin vain sääriä myöten vajoaa veteen, jos vyötäisissä,
ulottuu vesi vyötäisiin asti, jos poskessa, niin poskeen saakka, mutta
jos merkki on sormessa, pitää kahlata umpipäässä, kädet pystyssä.
Lapsivaimolla taas on semmoinen tehtävä, että hänen pitää kantaa
"poaponsa" selässään Tuonelan joen poikki, poapo kun on niin "kallis".
Tuonelan oloista ei paljoa tiedetä, se vain, mitä vainajat siellä
kotona käydessään ovat omaisilleen ja tuttavilleen unissa taikka muuten
haastelleet. Toisilla on siellä parempi, toisilla pahempi olo.
Joitakuita siellä tuonenkoirat purevat. Siksi vainajaa hautaan
laskettaessa pitääkin itkeä "eänellä", etteivät tuonenkoirat saisi
purra vainajaa. -- Vainajat ovat Tuonelassa niissä vaatteissa, joihin
heidät täällä puetaan. Ei ole siellä vilu eikä nälkä muilla kuin
niillä, jotka eivät ole täällä köyhiä ruokkineet ja vaatettaneet. Ei
siellä kuolla eikä vanheta eikä siellä lopu elämä. Mutta häitä siellä
pidetään toisinaan. Kun aikuisia tyttöjä ja poikia joutuu Tuonelaan,
niin "niistä pietäh siellä häitä". Kun kesällä sataa vettä ja samalla
kertaa paistaa päivä ja on hyvin lämmin ja tyyni ilma, sanotaan
tuonelassa pidettävän häitä.
Tuonelasta voivat vainajat käydä muistinpäivinä entisessä kodissaan
murkinoilla, ja kuten jo mainittiin, omaisen kuolinhetkellä häntä
vastaanottamassa. Muistinpäivän lähestyessä nähdään vainajia monesti
unissa ja siitä huomataan, että he jo ovat liikkumassa.
Ihmisten elämään täällä maan päällä, työhön ja toimintaan, voivat
vainajat vaikuttaa joko asianomaisen eduksi tahi vahingoksi:
terveyteen, kalastukseen, metsänkäyntiin, karjanhoitoon,
maanviljelykseen. Kaikki kalmistosta taikka kuolleista saadut
tartunnat, hinkautumat, sekä kalmantaudit ovat vainajista johtuneita.
Varsinkin semmoiset vainajat, jotka ovat täältä vihamielin eronneet,
ovat pelättäviä, sillä toisestakin elämästä, tuonelasta, ne voivat
aivan hyvin toimittaa kostonsa. Tämä vaikutus ulottuu aina
kolmeenkymmeneen vuoteen asti. Mutta sen ajan kuluttua ei vainajasta
enää ole kostajaa, eikä häntä enää tarvitse varata. Ei ole hänellä enää
voimia, kun hänen ruumiinsa on jo lahonnut ja kalmautunut. Myöskin ne
kuolijat, jotka ovat kovasti kiintyneet tähän elämään ja varsin
vastenmielisesti täältä lähteneet, ovat kotiin jäävien vastuksina ja
pelkona. Mutta muutkin vainajat, leppoisinkin mielin täältä lähteneet,
voivat tulla vihamielelle, ellei heitä kohdella hyvin ja suopeasti.
Muistinpäivät muistomurkinoineen vietetäänkin juuri siinä
tarkoituksessa ja muisteliaisia jaetaan, "jotta ne eivät mitä pahoa
loatis, jotta mänestyis hyvin karja ta kaikki elos ta imehnisen
tervehys kaikki myöten kävis" Jos ei muistinpäiviä pidetä, tulee heti
vahingoita. Mutta muutenkin on vielä monesti ja monessa tilaisuudessa
varottava, ettei vainajia vihastuteta. Kun esimerkiksi lehmä poikii, ei
kuuteen viikkoon pidä sen maidolla viettää vainajan muistajaisia. Jos
viettää, tulee lehmälle vahinkoa: eläin alkaa kuihtua, "kujua", maito
ehtyä, saattaisipa koko lehmä kadota korpeen metsän hyviksi.
Viljan kasvamista voivat hyvät vainajat jouduttaa. Kun ohrapellon
valmistuessa alkaa viljaan ilmestyä semmoisia tähkiä, joista vihneet
kirpoavat pois, niin että jyvät vain jäävät -- tällaiset tähkät ovat
hyvin satoisia -- arvataan siitä, että vainajat ovat huolehtineet ohran
kasvusta ja vaativat muisteliaisia. Kiireesti leikataan osa ohrasta, se
kuivataan pirtin kiukaalla taikka kylyssä ja puidaan, jolloin saadaan
noin nelikollinen uutisia. Vilja jauhetaan käsikivillä ja siitä sitten
paistetaan kakkua, "sankia" ja rieskaa sekä keitetään huttua, ja niitä
viedään tshässöynään. Sinne kutsutuille sukulaisille ja tuttaville
jaetaan sitten uutisviljasta valmistettuja antimia muisteliaisiksi ja
kehoitetaan:
"Mainikkoa pokoiniekkoja,
moansoajie, pellonhalteitä,
perinnön hankkijie,
iesmännehie esivanhempia!"
Tshässöynässä syödään ja maistellaan uutisruokia itsekin, kun on ensin
toisille annettu. Kaikki ovat puhtaissa pukimissa. Siitä vainajat
vastakin antavat pellonviljan hyvästi menestyä. -- Muu ohra leikataan
vasta sitten, kun se on täysin tuleentunut.
Kalalla oltaessa on muistettava kutsua vainajia avuksi, jotta pyytö
paremmin onnistuisi. Niinpä voitiin rukoilla:
"Toattoseni Tuonelasta,
moamoseni moaemästä,
kaikki suuret sukukunnat,
heliet heimokunnat,
kallehet rotiitelit,
antakoa hyveä kaloa, pokoiniekat,
myö sitten muissinpäivinä
muistelemma teitä
ta annamma muisteliaisie."
Kun sitten pyydykset lasketaan, saa hyvästi kalaa. Se vainaja, jota
eniten kaipaa, on ensiksi mainittava. Samalla tavalla myös metsänkävijä
rukoilee eräretkillään vainajilta ja pyytää saattamaan
"-- sille soarekselle,
miss' on soalis saotavana,
eräntoimi tuotavana."
Toisinaan voivat vainajat ilmestyä painajaisena vaivaamaan ihmistä
yöllä, varsinkin silloin, kun on pelästynyt kuollutta, kuolleen
vaatteita taikka muuta kuolleelle kuulunutta kappaletta. -- Voi
painajaisen saada siitäkin, että pelästyy pahan ihmisen kiroja.
[Eläimien painajaisena esiintyy maanhaltia silloin kun se ei tahdo
suvaita eläintä paikallaan.] Painajaisen saa parhaiten karkotetuksi,
kun oikein "seäntyy", heittää vettä painajaisen ahdistaman henkilön
korville ja ottaa kirveen, jolla paukauttaa ensin makuusijan paikalle
lattiaan, sitten joka kynnykseen pihalle asti ja tiuskaisee:
"Tule toini kerta,
kun on sepän takoma talossa!"
Makuusija on vielä lattialla siirrettävä toiseen kohtaan ja kirves
pistettävä pieluksiin. Silloin ei painajainen enää uskalla tulla
sisälle. [Kun mennään metsäpirttiin yöksi nukkumaan, pannaan kirves
kynnysalle terä ulospäin. Silloin ei painajainen pääse sisään.]
Kalmiston kätkössä elävät kalmalaiset lukemattomin laumoin. Ne ovat
juuri kuolleitten henkiä, ja niitä sanotaan myös kalman väeksi.
Rauhassa ne lepäävät ja haluavat levätä kalmistoina joissaan eivätkä ne
kenellekään mitään pahaa tee, kun niille vain annetaan rauha, kun niitä
ei vain liikutella. Mutta jos pahat ihmiset nostavat niitä liikkeelle,
lähtee koko kalmiston väki liikkeelle. Ja siinä on
"ruhuo, rampoa,
perisokieta, silmäpuolta,
suurta, pientä,
kerran keskikertaistakin."
Vainajain _haamut_ lähtevät näin haudoistaan vaeltamaan ja tekemään
pahaa. Haamut liikkuvat näkymättöminä, mutta joskus voidaan niiden
varjo, kuvahaini, nähdä, ja siitä arvataan, että kalmalaiset ovat
liikkeellä, kun ei ketään näy, vaikka kuvainen liikehtii.
Tietäjät kyllä näkevät kaikenlaista väkeä: _kalman, veden ja
metsänväkeä_. [Samoin kuin kalmalaisille on metsän ja vedenkin väelle
annettava rauha. Ei sitäkään saa suotta liikuttaa eikä syyttä nimeä
mainita. Sinä päivänä, jona niin tekee, ei anneta "proskenieta"
synneistä.] He ovat pesseet silmänsä semmoisella saippualla, jolla ovat
kolme vainajaa puhdistaneet, ja siitä he ovat "ruvenneet näkemään".
Kalmanväen he näkevät liikkuvan valkeissa vaatteissa "kukkeli" päässä,
vedenväki taas kulkee harmaissa vaatteissa, mutta metsänväki käy
hiilimustassa puvussa, mustine, korkeine, karvaisine "tshoholakkeineen"
ja kiiltonappeineen. Metsänväki on enimmäkseen isoa miespuolista
kansaa, mutta vedenväki taas on tyttäriä "rumantyylisie,
pahannäköisie", kalmalaiset ovat sekä miehiä että naisia. Sanotaan:
"Metshän miehet, vejen tytöt,
kalmassa kaikki asuu."
Vainajain henkiä ovat myöskin _manalaiset_, jotka liikkuvat yksinään
eivätkä parvissa, kuten kalmanväki. Ne ovat pahoin eläneiden ihmisten
sekä pahojen _tietäjien, velhojen, noitien ja koltunain_ [noita (ven.
koldunja)] henkiä, joilla ei ole maassa sijaa, kun ovat myyneet itsensä
"toispuoleiselle". Kun manalaisilla ei ole sijaa maassa eikä taivaassa,
joutuvat he alinomaiseen liikkeeseen maan ja taivaan välille.
Tuonelassa muiden vainajain seurassa he eivät saa oleskella. He
kulkevat aina toimittamassa pahaa, voivatpa syödä ihmisen ja elukan ja
mitä vain heidän tielleen sattuu. Ne voivat esiintyä painajaisenakin,
saattavatpa palata kotiinsakin, kun ei ole oikein osattu saattaa pois,
ja syödä suuhunsa koko sukunsa, niin ettei jää muuta kuin luut
lattialle. Entisaikoihin on kyllä semmoista tapahtunut. Manalaisen
muuten tuntee tulennasta: kun se tulee taloon, astuu se pirttiin
takaperin. Varsinkin öisin ovat ne liikkeellä. Päivän laskeuduttua
lähtevät manalaiset maaemästään, ja kukon laulaessa, ennenkuin päivä
nousee, on niiden palattava takaisin. Ne eivät koskaan jätä
liikkumista, vasta sitten, kun tulee "yheksän talven pakkani", joka
"kylmää manalaisetkin moaemiih", täytyy niiden pysyä paikoillaan.
Joskus puhutaan myös _keijulaisista_, jotka ovat samaa väkeä kuin
manalaisetkin, samanlaisia rauhattomia olentoja, joiden täytyy aina
olla liikkeellä. Sanotaankin rauhattomasta ja levottomasta henkilöstä:
"hänell' ei ole sijaa -- -- -- yhen verta kuin keijulaisilla".
Sitten on vielä ristirahvaan rauhan häiritsijöinä _vajehuksia ja
kummituksia_, jotka nekin lienevät manalaisten ja paholaisten sukua.
Vajehus on jokin paholaisen, "toispuolehisen", sukuinen olio, siitä
merkillinen, ettei sillä ole ensinkään varjoa, kuvahaista, -- se
liikkuu kuin "kuvahaiseton imehnini". Kummitukset taas "verissä
varautteloo"; näkee, että se on tuossa, mutta kun "mänöö ta katshoo, ni
ei olekkana". Kun näkee kummituksen, pitää mennä takaperin sitä
"sepöämäh" [syleilemään, käymään syliksi] ja sanoa: "Tervehen elät?
Tässäkös sie olet? Tavotinpas siun! Silmahan mie etshinkin!" Sitten se
ei enää säikäytä. Kummitus on vain haamu, kuolleen haamun tapainen. Se
ei tee pahaa, se vain peloittaa.
Loppusanat.
Edelläolevassa kuvauksessa on esitetty runsaasti Vienan Karjalan
tapoihin ja uskomuksiin liittyvää sanastoa ja kielennäytteitä. Mitä
tämän aineiston foneettiseen asuun tulee, käy jo teoksessa käytetystä
karkeasta transskriptsionista ilmi, ettei tekijä ole pyrkinyt
foneettiseen tarkkuuteen. Äännehistoriallisena materiaalina voi teosta
vain hyvin varovaisesti käyttää.
Kuten esipuheessa mainitaan, on esityksen ainekset koottu etupäässä
Vuonnisesta kotoisin olevalta vienankarjalaiselta vaimolta Anni
Lehtoselta. Vuonnisen murre kuuluu alueeseen, jossa suomen s:n
vastineena useimmissa asemissa on sh. Teoksessa esiintyy sh:n sijalla
kuitenkin miltei säännöllisesti suomen kielen mukaan s. Siitä
huolimatta on t'sh-äänne yleensä merkitty tsh:llä eikä ts:llä; tämän
äänteen eri pituusasteita ei oikeinkirjoituksessa ole erotettu.
Muljeerausta ei yleensä myöskään merkitä -- tämä koskee t, d, l, r, s,
ja n äänteitä. Venäläisissä lainoissa tuntuu merkintä joskus sotivan
Vuonnisen murteen äännelakeja vastaan, kun on originaalin mukaan
merkitty g, d, b sanoihin, joissa varmaankin todellisuudessa esiintyy
k, t, p. Eräissä taivutusmuodoissa -- väliin myös sanastossa -- ilmenee
suomen kielen vaikutusta. -- Osa epäjohdonmukaisuuksista perustunee
kielenoppaan puheeseen.
_J. Kalima_.