Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin
varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta
kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset
kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset
itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai
äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti
lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän
ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten
palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka
rahaa.
Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla
sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea "paikka", liina, jota hän
pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he
kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen.
Kuollutta pestäessä istuu itkijä -- tai itkijät -- rahilla vainajan
pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä
peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun
pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos
hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas
seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo
pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden
puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja
kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.
Määrätyt _sakonavirret_ pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret,
jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa
hautaan panna, -- jos panisi, olisi se "yhtä kun nakrehen kuoppais".
Mutta ylitse "sakonavirsistä" ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä
vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa
elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja
vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta
päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen
puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka
ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä
taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti
valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä
kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan
surevia.
Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman
herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta
tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde
kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa!
Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä "toivelevansa", että
näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan
ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana
ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen
katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta
samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä
perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten
vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on
valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja
hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin
palattua vainajaa tyhjistä "assuntasijasistah" etsittävä j.n.e. miltei
loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö
a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä
enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei
yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim,
"hyväseni", "kaunis hyväseni", "valkie", "vieslövä", "sukie", "tuvis
hyväseni". Äiti on "kantajaiseni", "ottajaiseni", "soarnajaiseni",
"tuuvittajaiseni", tyttäret "kanammyöni", "sora-", "vakio-", "lakia-"
ja "kuklanimyöni", pojat ovat "kalevoita", "omenoita", "valivoita",
lapset "ottamaisie", "soarnumaisie", "kannettuisie". Miestään mainitsee
vaimo nimellä "kohtalahiseni", ja sukulaisia sanotaan "omakuntasiksi".
Itse on itkijä "vartuoni": "vaimala", "vierona", "kaiho", "kurja",
"oneh", "inhu vartuoni". Nopeana virtana vierivä aika rientää
"kypenyisinä" ja "kuuroksuisina", "vierennäisinä" ja "oprennaisina",
"kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja
"huomenessoalostisina". Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja
tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa
ilmaistu nimityksensä.
Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta
ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä
itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski
Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär
Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin
kuolleesta Iivana-ukosta:
"Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun
olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella
vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.
Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun
etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla
olkuoli. ['Oimun nuorukkaisilla -- -- -- olkuoli' = omin nuorin
mielihaluin meni.]
Enkä voi onehilla mielialasillani oivallella, jotta min oimullisie
loatusie rupien oimun astumah, kun ei ole omie omenoita ottamaisie,
kun olen vierahien omenoijen ottamaisien kera oleksentelomassa.
Hotj vielä soanen orhiesta narotakuntasestani [heimokunnastani]
opinjapalasia [kerjuupalasia] oimun etshittelömäh.
Hotj en ole niin oimullisien opoalaisissa oleksennellun oimun
orhiessa ikäsessäni, enkä olkasomasien [vaatteiden]
opoalaisissa [puutteessa] oleksennellun, enkä kaunehien
karskukantasien [narskuvien kenkien] kaihosissa ole oleksennellun.
Kaunehet karskukantaset kajon kohtalahisen' kajon assutteli
kaiholla vartuollani ta kajon ainuolla kannettuisellani.
Kaihojen maijen vierysillä ['kaihojen maijen' ja 'onehien maijen
vierysillä': Suomen rajamailla. Tytär naimisissa Kivijärvellä]
miun kannettuiseni kajon olkuoli.
Onehien maijen vierysillä miun oimun ainuo osramarja ottamaiseni
olkuoli.
Mintähen mie en voinun kajon ylisiltä kauneilta Spoassusilta
asnita [saada, ansaita] kajon omie kalevoita [poikia] kannettuisie,
kun vierahien kalevoijen kannettuisien kera kajon puutuvoa kaihoa
ijäistäni sain kajon alentelomah?
Omilla kaihoilla miel'alasillani mie olen kajon olkuollun karhujen
lihoilla kasvaneitten kannettuisilla. Susien lihoilla suorinnehilla
suorimaisilla omilla suurenkoisilla miel'alasillani suimun
koalellun. [Eukon poikapuolet ja ukkovainaja ahkeria metsämiehiä].
Ei olis suimun omat sukukuntaset milma tänne suimun oloteltu. Eikä
armahat omakuntaset milma tänne aseteltu.
Mie omilla paljoilla mielalasillani [ylpein mielin] panun
olkuolin.
Pahoilla paljoilla sanaraisoilla [kovilla sanoilla] paras hyväseni
milma panun loajitteli, kun mie näillä etähäisillä parnumaisilla
rupesin panun olkuolemah."
Ja vuonnislainen Anni Lehtonen voi jo vuosia takaperin tuonen tuville
mennyttä miestään muistellessaan sekä tukalaa toimeentuloaan
ajatellessaan puhjeta haikeisiin valitusvirsiin:
"Kun sukien Spoassusen suimun ensimäiset kevätsulaset suimun
koaleloo, mie toivelen, jotta suimun kohtalahisen' suorehina
somerolintusina suimun koaleloo suimun ensimäisih sulapaikkasih.
Mie niistä kahenloatusien kannettuisieni keralla hänen sulavuisie
suimun silmittelisin, surento vartuoni, kun suimun olovoa
karjoa ['suimun olovoa karjoa' = kovin isoa joukkoa]
suventamaisieni [lapsiani] suimun ylentelen sukeijen ilmojen
peällä.
Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun
seätelijäisie surennolla vartuollani eikä kahenloatusilla
suventamaisillani.
Aivan soan, surento vartuoni, yksissä armosissa suimun ylennellä,
kuin on sukie Spoassusen' sukien hyväseh sulavuot suimun
puuvutellun.
Ei ole minkänä suimun urohien suojapaikkasie ['urohien
suojapaikkasie' = miespuolista turvanantajaa] eikä sulapaikkasie
suventamaisillani sukeijen ilmojen peällä.
Aivan soan, oneh vartuoni, olovan karjan ottamaisieni kera oksilla
olijien orpolintusien oimullisista oimun koalella ympäri orheita
ilmasie myöten.
Pitelee oneh vartuoni omista omusistanikin ['omista omusistanikin'
= omista hoivistani] olotella [laskea menemään] ottamaiseni alla
orheijen ilmasien. Kun en voi orsipeähysien ottelijaisiks
['orsipeähysien ottelijaisiks' = täysikasvuiseksi] omissa
omusissani ortutella [kasvatella], pitää olovampiosasien
[parempiosaisten] olkatyöhysih olotella kaikki ottamaiseni oimun
helpposina [pieninä].
Siellä onehien sanasien keralla oimun rikenih kertasih
opisaiksennellah [kohdellaan].
Niistäkin on onehella vartuollani olkasomasien täytohiset
opoalaiset muijen opoalaisien peällä.
Kun on orhie Spoassusen' kaiken orhien ikäseni piettävät Tuonelan
opoalaiset oimun loajitellun. Kaiken aikaseni pitäy onehen vartuoni
olkapäijen takoa ohahella ['olkapäijen takoa ohahella' = huokailla,
niin että olkapäät kohoilevat] niitä opoalaisieni.
En voi ni kuillana aikasin olotella hotj oimunkana vähäsiks
aikasiks kenenkänä omusie vassen ['en voi ni -- -- -- vassen' = en
voi kenellekään koskaan valitella], niistä aijoista soahen kun on
orhie Spoassusen' oimun kohtalahiseni oinuot oimun puuvutellun.
Kaikki olen onehet seänalaseni oimun alennutellun opoalavetysinä.
Niin on suuret opoalaiset, jotta en voi ni kuillana aikasin
olkuolla onehista miel'alasistani, kun olen orhien Spoassusen
opinjavetysien [viljavesien] peällä oimun koalatellun.
Niillä aikasin on orhiemmat miel'alaset oimun vähäset aikaset,
kun orhien Spoassusen opinjavetysie oimun silmittelen.
Niiks aikasin kaihosen' kavoksenteloo kajon vähäsiks aikasiks,
kun kaunehen Spoassusen karivetysien peällä koalelen ta kaunehie
karjalintusie katshahtelen, kaiho vartuoni, kun niitä vassen
kaihoja miel'alasieni alentelen."
Suruaikana käytetään mustia tai tummavärisiä vaatteita, tarkemmin
sanoen naiset käyttävät, mutta miehet eivät niin paljoa välitä. Vieläpä
pitää suruvaatteet olla huonot, kuluneet ja muoto murheenalaisen
näköinen, sillä
"Ei mahu hyvä voate peällä,
ken oikein murehtiu."
Rikkinäiset eivät vaatteet kuitenkaan saa olla, ainoastaan vanhat,
kuluneet ja paikatut. Semmoisissa pukimissa käyminen pyhäpäivänäkin on
murheen ja huolen merkki. Jos joku alkaa vanhoissa vaatekuluissa
useasti esiintyä, sanotaan heti: "mi on hällä mureh?" _Ruskieta_
[punaista] vaatetta ei kukaan pane päällensä murheen aikana.
Lesken, jolta mies on kuollut, pitää käydä suruvaatteissa, vaikka olisi
kuinkakin nuori, siksi kunnes hän menee toiselle miehelle. Eikä vaimon
_lakkia_ -- ennen _sorokkaa_ -- leski saa enää pitää, mustaa lesken
_lakkipaikkaa_, lakkiliinaa, vain. [Jos vaimolla on kovin kovat päivät,
kun mies on häijy tai pahatapainen, rupeaa hän joskus miehen eläessä
pitämään lakkiliinaa.] Jouduttuaan uusiin naimisiin saa leski taas
panna lakin päähänsä sekä verhoutua värikkäämpiin vaatteisiin. Jos isä
tai äiti on kuollut, käyvät tyttäret vuoden ajan mustissa.
Naimisiin eivät pojat eivätkä tyttäret saa mennä vuoteen sen jälkeen,
kun isä tai äiti on joutunut hautaan, eikä myöskään sinä aikana saa
kisapirttiin astua. Samoin pitää myös lesken ainakin yksi vuosi olla
naimatonna.