Paitsi varsinaisina muistinpäivinä osoitetaan vainajille kunnioitusta
ja näitä palvotaan monina muinakin merkkipäivinä. Ja monesti liittyy
merkkipäivän viettoon paljon tapoja ja taikoja, jotka johtuvat
vainajain palvonnasta.
Varsin useat taiat ja uskomukset liittyvät _rostuon_ (joulun),
_uudenvuoden ja vieristän_ (loppiaisen) viettoon, päiviin, joita
juhlitaan talven pimeimpänä aikana, jolloin aurinko on "yheksän sutkoa
aseuksissah". Se on ensin kolme vuorokautta haudassaan, sitten nousee
haudan laidalle ja itkee [päivä itkee sentähden, että pitää niin
paksuja lumikinoksia lähteä sulattelemaan] toiset kolme vuorokautta, ja
sen jälkeen lepää vielä kolme vuorokautta ennenkuin lähtee jatkamaan ja
jatkumaan.
Koko pimeää joulunaikaa sanotaan _vierissän keseksi_. Se alkaa kolme
päivää ennen joulua _Tuomaan päivänä_ ja päättyy _tuuhhunpäivänä_
[ven. dyhov denj], viimeisenä joulunajan merkkipäivänä. Sinä aikana on
varoen elettävä. Silloin pitää antaa metsän olla rauhassa, ei saa
tuoretta puuta hakata eikä kontion nimeä mainita. Jos mainitsee, niin
"metsä" kesällä ankarammin liikkuu, tekee elukoille vahinkoa, tulee
miestäkin vastaan ja varauttelee. Sen lähettää metsänhaltia. Ei
myöskään saa karistaa karstoja katoista eikä viedä tuhkia pirtistä
pihalle, muuten kasvaa kesällä tuliheiniä peltoon. Eikä liioin saa
päretulitorvin ilta- ja aamupimeillä liikkua ulkona, koska siitä kasvaa
peltoon hiilipäitä [nokineniä, mustia tähkiä]. Myöskään ei saa kehrätä,
pestä poropyykkiä [lipeäpyykkiä], keritä lampaita, purkaa
lammaskarsinaa eikä noutaa vettä avannolta pimeän aikana, se kun voisi
saada aikaan vaikka minkälaisia vahinkoja. Kaikki unet, joita vieristän
keskellä näkee, ovat hyvin merkitseviä.
Vieristän keskellä on vierissän akka liikkeellä, pahannäköinen,
pörröpäinen, hajahapsinen eläjä -- "vierissän akka ta turjushärkin",
sanotaan -- se laskeutuu taivaasta ennen joulua ja nousee ylös
tuuhhunpäivänä. Akka asuu avannossa, mutta nousee sieltä silloin
tällöin maalle jalkaisin liikkumaan. Riihessä akka pui, läävässä lehmiä
silittelee, aitassa purnuja kolistelee, kylyssä kylpeä tassuttelee,
pirtissä pöydän alla kupsehtii. Akan toimia käydään salassa
kuulostamassa joulun, uudenvuoden ja vieristän huomenessa, ne kun
ennustavat tulevia tapahtumia. Kylystä kuuluva voihkiminen ennustaa
sairautta, riihen lattian ja aitan purnujen tyhjä kolisteleminen tietää
katovuotta. Läävän oven takana kuunnellaan, mitä vieristän akka karjan
menestymisestä sanoo. Pirtin pöydän alla pöytäliina korvissa istuen
saadaan kuulla sanomia pirtin eläjäin vastaisesta voinnista ja teiden
risteyksissä ilmoitetaan, mitä teiden varsien eläjille tulee
tapahtumaan. Pojat ja tytöt varsinkin käyvät teiden risteyksissä
hankkimassa tietoja tulevasta elämäntoveristaan.
Avannon reunalle järvelle on tapana vieristää vasten pystyttää
_vierissän akan risti_. Se on noin 60-70 cm korkea, aisapuun
paksuisesta pärepuun sydämestä tehty. Keskellä on "vinahvoittain"
poikkipuu, ja sen ylä- ja alapuolelle on vuoleksittu käpertyneitä
lastunotteita.
Vieristän keskellä tehdään kaikenlaisia ennustustaikoja. Joulua,
uuttavuotta ja vieristää vasten ladotaan illalla luetut puut kiukaaseen
ja huomenissa ne taas katsotaan, ennenkuin tuli sytytetään. Jos yöllä
on puita uunista kadonnut, katoaa talosta sinä vuonna yhtä monta henkeä
joko kuoleman taikka naimisiin menon johdosta. Jos halkojen määrä
kasvaa, niin rahvaskin lisääntyy. Kuutamossa taas katsotaan yöllä
peiliin seisoen selin ikkunaan, ja peilissä nähdään koko tulevaisuus;
siellä on hevosta, lehmää, huonetta ja kaikenlaista tavaraa, jopa
"väkeäkin" liikkeellä. Erittäinkin ovat nuoret halukkaita saamaan
etukäteen tietoa tulevasta mielitietystään. He koettavat monin tavoin
sitä tiedustaa. Niinpä he muiden nukkuessa ristivät pirtin ovea
piirainpaalikalla, ja millainen henkilö huomenaamuna ensiksi astuu
pirttiin, sen luontoinen on tuleva mielitoveri. Taikka lukevat tytöt
samalla paalikalla pirtin siltalautoja: "leskikö? holostoi?" [naimaton
mies] ja kumpi sattuu viimeiselle siltapalkille, sepä tulee osaksi.
Taikka noutavat tyttäret ummessa silmin umpimähkään naapurin pinosta
halon: minkänäköisen sattuvat saamaan, sen näköisen saavat miehenkin:
oksikkaan lurjuksen, vänkyrän vätyksen taikka suorean sievän
prihatshun. Taikka katsotaan pyhäinkuvain edessä "silkkaroon"
(peiliin), ja kuinka monena tuohus siinä kuvastuu, niin monen veljeksen
joukosta sulhanen saapuu. Taikka lukitaan tytön palmikko illalla ja
sulhanen saapuu sitä unissa avaamaan, taikka seulotaan lunta, ja
aamulla etsitään siitä jälkiä, taikka tekevät tyttäret tahtaasta pikku
koiria kynnykselle kykkimään ja kutsuvat talon hallin katsomaan näitä
laitoksia. Kenen pennun halli ensin sieppaa suuhunsa, se ensinnä joutuu
miehelään. Taikka survaisevat tyttäret silmättömän neulan käsikivien
väliin ja alkavat jauhaa kieputtaa. Muuan istuu kiven lautasien alla
pöytäliina korvissa kuuntelemassa, mitä nimeä neula-raiska kivenraossa
kitkuttaa: Iivana?... Vaslei?... Huotari?... Kirilä?
Jouluna, uutenavuotena ja vieristänä pitää lehmillä olla rauhanaika:
emäntä ei saa käydä läävässä ennenkuin on syöty murkina, ja vasta
sitten, kun päivä on kääntynyt luoteelle, viedään lehmille vettä. Kun
lehmät läävään mentäessä ovat vielä rauhallisesti makuulla, antaa
niille metsäkin kesällä rauhan.
Varsin tavallinen uudenvuoden yön taikomistapa on _tinanvalaminen_.
Tinaa sulatetaan koatelitsalla (suitsutuslaitteessa) ja se kaadetaan
kasarikattilaan pantuun veteen. Kun on ensin _pakana tina valettu pois_
-- sulatettu tina porautettu veteen --, valetaan _tshoarille_ ja
sanotaan:
"Kun soat nousoo,
ni tulkah stilkkoo [pistin (ven. sshtylk)], miekkoo, sapelie,
kaikkie sotatarpehie,
vain kun rauha olloo,
ni tina tulkah tasani!"
Sitte valetaan vuuelle:
"Kun vuosi hyvä tulloo,
ni tina hyötykkäh,
vain kun vuosi köyhä tulloo,
ni tina köyhtykkäh!
Tulkah jyväpurnuja,
aittoja, amparie [iso aitta (ven. ambar)]!"
Sen jälkeen kaadetaan itselle:
"Kun mie hyötynen,
ni tina hyötykkäh,
kun mie köyhtynen,
ni tina köyhtykkäh,
kun mie kuolen,
ni kropu tulkah,
jos tervehnä olen,
ni tina tulkah kirkas,
vain kun läsinen,
ni tina tulkah musta!"
Tytöt tähän vielä lisäävät:
"Jos mieholah joutunen,
ni tulkah huiluo [vaimon huivi]!"
ja pojat:
"Kun soltataks joutunen
ni tulkah stiikkoo, miekkoo, sapelie,
vain kun nainen,
ni tulkah morsian rinnalla!"
Kun tina on jäkälässä, tulee valaja elämään pohattana, jos se on kirkas
ja helisevä kuin läkkipelti, tulee köyhyyttä, mutta jos se on musta,
ennustaa se murhetta ja tautia. Sormenmentävät koperot tinassa ovat
viljapurnuja, ja erilliset kappaleet ennustavat lapsia. Yläpuoli tinaa
merkitsee alkuikää, alapuoli loppua.
Tinanvaluvettä käytetään taas monella tavalla taikomiseen. Pöytäliina
korvissa siitä mielitiettyä etsitään, siihen kastetaan hihansuu ja
sitten unissa nähdään, minne joudutaan kastunutta kuivailemaan, vettä
otetaan naperkallinen [sormustimellinen] ja siihen taikina valmistetaan
toisesta naperkallisesta suoloja ja kolmannesta jauhoja, taikina
syödään ja nukutaan ja tullaan janoisiksi ja nähdään unissa
mielessäpidettävä juoman tuojana.
_Lihanpyhänlasku_, laskiainen, on ilojuhla, jolloin
"pyhänlasku pyöritäh,
päivä kaikki kapsetah."
Ja puoliyöhön saakka kävellään ja ajellaan kylillä suuressa tshillissä
(kulkusessa). Tänä pyhänä talon emäntä tekee varojaan, jotta karja
kesällä metsässä pysyisi yhdessä joukossa. Lehmille antamistaan
heinävihkoista hän ottaa pikku tukun kustakin, sitoo ne hiusnauhallaan
yhteen, panee talteen ja sitten taas antaa karjalle pääsiäispäivänä.
Pyhänlaskusta alkaa seitsenviikkoinen _suuri pyhä_, jolloin taas on
varoen elettävä. Kontiota ei saa mainita eikä syötäessä mitään pakista.
Suuren pyhän aikana _plahvessenjana_, vanhan luvun maarianpäivänä, ei
pitäisi kenenkään maata. Siitä tulee "lahokessel selkäh", semmoinen
laiskuus, että aina tekisi mieli loikoa, kun "rapa raukoa, paska painoa
niin" ettei esim. metsänkävijä metsonkiiminnässä ollessaan kuule
metsonlaulua eikä kalanpyytäjä saa kutukalaa. _Virposuovattana_,
palmusunnuntain lauantaina, käydään virpivitsoja noutamassa, yksi
jokaiselle talon eläjälle, elukoillekin, ja vitsat pannaan hyllylle
pyhäinkuvain alle. Seuraavana aamuna se, joka ensiksi ennättää, nousee
virpomaan toisia, jotka vielä makaavat, virpoen kumminkin ensinnä
itsensä. Sitten isännät käyvät hevosiaan, emännät lehmiään virpomassa.
Näin kaikki pysyvät terveinä koko vuoden, eikä heihin tartu tauti.
Äijänpäivän _peätintshänä_ (pitkänäperjantaina) ei pitäisi sen vertaa
pakista eikä nauraa, että hampaat näkyvät, muuten tulee "reähkä".
Äijänpäivän _tshetvorkkana_ (torstaina) taas pitäisi käydä kylyssä.
Siellä saa silloin selästään pois "neljänkymmenen vuuven netuukat"
(kivulloisuuden), joskin voi myös saada yhtä monen vuoden "netuukat"
selkäänsäkin. Kylvettäessä manataan:
"Mänkäh tuonne, kaikki
nellänkymmenen vuuven netuukat
ta nesvotat,
alla mustien mutien,
liikkumattomien likojen!"
_Äijänpäivän_ yönä ei taas kenenkään tulisi maata eikä nukkua. Silloin
ei pitäisi jalkojaankaan "jaksaa" (riisua) eikä olla paljain jaloin,
koska muuten jalat sattautuvat kesällä. Jos joku silloin yrittää
nukahtaa, pistävät toiset savuavan vaaterievun nenän alle.
Pääsiäisaamuna vie emäntä leipomiaan rehennysrieskoja lehmille, murtaa
vasemmasta kainalostaan murenen jokaiselle, mutta loput tuo takaisin
patsaan päähän ropeeseen. Samalla jakaa emäntä lehmilleen
laskiaisvihkot.
Pääsiäispäivää seuraa _roatintshat_, vainajain pääsiäispäivä, ja
silloin, roatintshojen keskellä, tulisi kaikkien tuottaa toisilleen
iloa eikä saattaa ketään itkemään, ellei tahdo joutua kärsimään
toisessa elämässä.
_Jyrinpäivä_ on hevosien _henkäyspäivä_, pyhä Jyrki kun on _heposien
jumala_. Jyrinpäivän aamulla kuljetetaan lämmitettyä kelloa hevosen
ympäri ja rukoillaan:
"Pyhä Jyrki, kormelitsha, [ven. kormilets = hyväntekijä]
Suomen suomie jumala,
kuuluo kulettamah,
kajuo koalattamah
tänä Iesuksen kesänä,
Moarien sulana syyssä!
Niin ole lämmin isäntähäs
kuin on tämä kello lämmin!"
Jyrinpäivänä ei hevosella saa ajaa, muuten kontio kesällä varauttelee.
Myöskään ei saa huoneissa kolkata eikä pahaa pauketta pitää, jottei
kesällä ukkonen niissä huoneissa jyryäisi.
Tärkeä päivä on keväinen _karjanlaskupäivä_. Silloin syötetään lehmille
niitä murusia ja ruoanjätteitä sekä rehennysrieskoja, joita talven
kuluessa aina juhlina ja merkkipäivinä on patsaan päähän ropeeseen
kerätty karjalle ollosiksi. Aamulla emäntä kiertää kantaen
rieskarovetta, jossa on lisäksi pyhän jumalanäidin kuva, koko karjansa
myötä- ja vastapäivään. Sirppi on emännällä vielä vasemman käsivarren
koukussa ja rove samassa kädessä, oikeassa on lypsinkiulu, jossa on
vettä. Kiertäessään lukee emäntä pitkän metsänemännän loitsun:
"Mielikki metsänemäntä,
salakoaren vaimo kaunis,
sivo kiinni koirias,
rakentele rakkias" j.n.e.
Niinä viikonpäivinä, joina on ollut joulu, vieristä taikka plahvessenja
(Maarian ilmestys), ei karjaa saa ensi kertaa läävästä ulos laskea, ei
myöskään lauantaina eikä ensimmäisenä arkena (maanantaina). Ne päivät
eivät tuota karjalle menestystä.
Ottosia annetaan karjalle illalla, kun se palaa metsästä kotiin, ja
sitten pitkin kesää, mikäli niitä riittää, joka ilta. Ottosia kerätään
ja rehennysrieskat paistetaan jokaisena vainajain muistinpäivänä sekä
useimpina juhlina: jouluna, laskiaisena, sporupyhänä [uuden luvun
mukaan helmik. lopulla], Maarian ilmestyspäivänä, pääsiäispäivänä,
roatintshoina, jyrinpäivänä, kevät- ja syysmiikkulana.
Toinen tärkeä kevätpäivä on _kylvöpäivä_ taikka oikeastaan kylvön
lopettamispäivä. Silloin siemenistä jääneistä viljoista tehdään
suurimoita ja keitetään maitoon _kylväjäisputro_ illalliseksi. Puuroa
viedään maisteliaisiksi naapureillekin ja heitä kehoitetaan
mainitsemaan vainajia. Ja ennenkuin kukaan on puuroa maistanut pannaan
sitä vielä kahdelle lautaselle, toinen hyvälle vuodelle, toinen
huonolle. Sitten kutsutaan koira ottamaan, ja kumman puuron se ensin
syö, semmoinen vuosi tulee. Mutta jos koira ensin toista haistelee, ja
kuitenkin toisen ensinnä syö, tulee semmoinen _räväsvuosi_, ei hyvä
eikä huono.
Rukiin siemenjäännöksistä keitetään samoin myös _huttu_ ja annetaan
muisteliaisia. Mutta vielä tehdään niistä _savarnieta_ (mämmiä),
kiukaassa imellytetään ja muijotetaan; ennen maistamista sitä viedään
palasella _tshässöynään_, jossa sitä syödään; _miehet_ vain syövät, ei
naiset.
_Lehti-Iivanan_ päivä eli juhannus on kesällä [uuden luvun mukaan 7.
heinäkuuta]. Sitä ennen ei saa lehteä teräkalulla leikata eikä
kaislaa, heinää, ruokoja tahi lumpeita teräasein katkoa taikka nyhtää
kasaan. Siitä metsä alkaisi liikkua. Vasta juhannukselta on lupa
lehdentaittoon. Seuraavana päivänä heti oikein joukolla lähdetäänkin
vastalehden leikkuuseen.
Suuri merkkipäivä on taas silloin, kun ensi kerran _uutisviljaa_
maistetaan, varsinkin jos uutinen joutuu tavallista aikaisemmin. Kun
ensimmäinen riihi on puitu, viedään uutisviljaa säkissä pirtin
peräpenkeille pyhäinkuvain alle. Sitten uutisesta keitetään _puuroa_,
jota viedään _tshässöynään_ jumalia muistellen, kun he ovat niin hyvin
viljankasvua jouduttaneet. Viedäänpä puuroa palasella _kalmismaallekin_
sekä lautasilla uutisesta laitettua sankia, kalittaa, kakkaraa ja
rieskaa vainajain muisteliaisiksi, kun he ovat niin hyvän _palven_
(asuinpaikan) hankkineet, jossa vilja niin kauniisti menestyy. Syötäviä
ei itse maisteta, vaan ne jaetaan niin tshässöynässä kuin
hautausmaallakin naapureille, etupäässä köyhälle rahvaalle.
Hautausmaalla jaettaessa kehoitetaan syötävien saajia muistelemaan:
"Pellon kuokkijie,
harjun hankkijie,
vanhoja halteita."
Sitten vasta, kun uutiset on tshässöynässä ja hautausmaalla käytetty,
saadaan niihin itse ryhtyä.
Kaikki leipävilja on _pyhän Iljan_ kaitsennassa. Ilja onkin viljan ja
_taikinan haltia_, ja riihi on "pyhän Iljan sporkkosa [varakas,
karttuisa] koti", pyhä, arvokas huone, jossa jumalanantimia puidaan
pyhän Iljan lattialla. Viimeisestä riihestä heitetään puimatta riihen
perinurkkaan perimäiselle partiselle lyhde, _pyhän Iljan_ parta. Se saa
olla toiseen vuoteen asti riihen nurkassa, sitten taas seuraavana
kesänä viljat menestyvät hyvästi. Muuten on riihen haltiana
_riihenakka_, joka asuu riihen sillan alla. Sitä rukoillaan, kun riihtä
laitetaan lämpiämään:
"Riihenakka, rikka akka,
akka manteren alani,
savun läpi läikyttäjä,
soata savun läpi viljat,
Jumalan hyvät,
niinkuin olet ennenkin soattan!"
Juuri tämän, riihenhaltian, hyväksi se pyhän Iljan parta heitetään.
Itse pyhää Iljaa taas rukoillaan taikinaa alustettaessa:
"Pyhä Ilja, kormelitsha,
liitä sormes lihah,
pane paksu peikalos!
Nouse kuuta katshomah,
päiveä tähystämäh,
jotta tulis leipä lempehes,
taikina hyväh nimeh.
Pyhä Ilja, kormelitsha,
anna taikinan hapata,
leivän juuren jumputella!"
[Entisaikaan oli Vuokkiniemessä pyhälle Iljalle uhrattu Iljan päivänä
härkä.]
_Pokrovan_ pyhä on syksyllä lokakuun puolivälissä (uutta lukua). Sen
jälkeen ei saa enää maata liikuttaa, ei kyntää, ei kaivaa, ei kuokkia.
Pellot pitää jättää levähtämään, samoin muukin maa levolle. Jos vielä
jälkeen pokrovan maata liikuttaa, ei se ensi kesänä enää kasva. Pokrova
on myös _kalanjumala_, se antaa "pohjimmaiset kutumujehet". Pokrova
"jakaa vuuven kaheksi". Pokrovan nojalla voidaan laskea vuoden
seuraavat juhlapäivät.
_Metsänjumala on Miikkula_, joka "metson tuopi". _Kevätmiikkulana_
[uuden luvun mukaan 22. toukokuuta] pitäisi jokaisella olla lintukeitto
kattilassa. Tällöin on paras metson kiimintäaika; sanotaankin:
"Miikkula, kuukkula,
pane metso kattilah!"
Tunnettu on Venehjärven _pokkouhri_ [pokko = pässi] pyhälle
Miikkulalle. Jos vain pässejä tuodaan, toimitetaan se vieläkin joka
vuosi _syysmiikkulana_, elokuun lopulla [uuden luvun 27. elok.]. Sitä
"kun on niin ijäst impehest eletty, ni eletäh vastakin." Uhrattavia
pässejä tuodaan naapurikylistäkin, Vuonnisesta, Vuokkiniemestä,
Pirttilahdesta, Mölkystä, Ponkalahdesta, Ajuolahdesta, Tshenasta,
Kivijärvestä, Lapukasta ja Latvajärvestä asti. Tavallisesti ne pässit,
jotka käyvät "läsimäh" (sairastuvat), luvataan Venehjärven pyhälle
Miikkulalle, ja siitä ne heti alkavat tervehtyä. Viisin kuusinkin voi
samalla kertaa pässejä karttua. Alle kaksivuotista eläintä ei Miikkula
ota vastaan. Pässit teurastetaan kylän laitapuolessa pyhässä
tshässöynämännikössä [ei "kalmistolehdossa", kuten Inha mainitsee.
Kylän kalmisto on toisessa paikassa, pitkän, järveen pistäytyvän niemen
nenässä]. Miikkulalle pyhitetyn vanhan tshässöynän rappusilla.
Vanha Jyri-ukko ne tavallisesti tappaa ja laskee "lepän" [veren]
vartavastisesta rappussillan aukosta maahan sillan alle, jotta se ei
joutuisi jalkoihin tallattavaksi. Samassa männikön aitauksessa
tshässöynän luona keitetään sitten pässien lihat isolla kattilalla ja
syödään yhteisesti nurmella tshässöynän edessä. Miehet vain syövät,
naisille ei anneta -- naiset saavat vain katsoa vierestä miesten
syöntiä. Nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pässin tuoja saa sen
lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, ja raha joutuu tshässöynän "kasnah",
rahastoon.
Samoin kuin pyhä Jyrki on hevosien jumala, on lehmillä ja lampaillakin
jumalansa. Niinpä on lehmien kaitsija pyhä Olassie, jota rukoillaan:
"Spoassu ta pyhä Olassie kormelitsha,
kaitse miun lehmiäin,
tuo uhkuset utaret,
kanna maitoset maruhut
nännit näpisijät,
emännällä kyllin syyvä,
kyllin syyvä, kyllin juuva,
kyllin antoa kylähän!"
Lampaiden jumala on pyhä _Nastassie_, jolle vuonan ensimmäiset lieminät
(villat) uhrataan; ne myydään ja rahat annetaan kirkon hyviksi.
On sitten lopuksi _nauriillakin_ oma ikivanha jumalansa, _pyhä
Äkrässie_, sama ikäloppu vanhus, joka jo Agricolan aikana "hernet,
Pavudh, Naurit loi". Äkrässietä rukoillaan naurista kylvettäessä:
"Pyhä Äkrässie, kasvattele
osalla olemattomien,
varalla viljasien ta vaivasien,
ta i varkaiden varalla!
Kasvattele kallellah,
veännyttele veärälläh,
syvi syrjälläh,
lomatusten lonkuttele
ylitse katehen mielen,
hyvänsuovan mieltä myöten,
pahansuovan päitse mielen."
Ja naurista kylvettäessä muistetaan osa antaa vainajillekin. Siementä
heitetään kolmelle suunnalle, koilliseen, luoteelle ja etelään, ja
sanotaan:
"Tuosta tulkah varkahalla,
tuosta tulkah pokoiniekoilla,
ta tuosta tulkah itshellä!"
Nauriilla on toinenkin huolehtija, ristitty _Nakres-Iivana_, joka on
"nakrehen lupoaja", kun taas Äkrässie on "kasvattaja". Nakres-Iivanan
pyhityspäivä on syksyllä, syyskuun alkupuolella [uuden luvun mukaan 11.
syyskuuta], jota ennen ei naurista saa syödä, muuten mato alkaa syödä
hammasta, mato kun on siihen asti nauriissa, vasta Iivanalta poistuu.
Mutta kun Nakres-Iivana joutuu, niin sinä päivänä ei sitten muuta
syödäkään kuin naurista, ei lihaa eikä kalaa, ei voita eikä maitoa. Se
on niin "kallis" päivä, ettei saa syödä muuta kuin naurista ja
suurusta. Puolanmarjankin syöminen olisi yhtä kuin jos söisi jumalan
verta. Nauriista laitellaan kaikenlaisia syötäviä, piirasta, kukkoa,
hautaa [naurishaudikasta], paistikasta, rokkaa, joilla kukin päivän
kunniaksi itseään ravitsee. Vainajiakin muistellaan; paistikasta,
kukkoa ja piiraita annetaan naapureillekin, kehoitellen:
"Muistele toattojan ta moamojan,
suurta sukukuntaani,
helietä heimokuntaani,
iesmännehie esivanhempie!"
_Potakkapäivä_ (perunapäivä) taas on _Spoassunpäivä_ elokuun lopulla.
Jos sitä ennen syö perunaa, tulee "reähkä". Mutta potakkapäivänä
syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana
nauriista valmistettuja herkkuja.