_Kuuteen netäliin_ (viikkoon) ei vainajaa oikeastaan saisi vielä
pokoiniekaksi sanoa, sillä hän on siihen asti vain _pokoitussa_
(vainajan sielu tai -henki) [ven. dyssha = sielu, henki(lö). Sanotaan
myös esim.: "Montako tussaa teill' on verolla? Paljoko tussalta
maksetah?"]. Ei häntä myöskään saa enää entisellä nimellään mainita,
koska hän on jo poistunut näiltä ilmoilta. Kuuden viikon kuluttua vasta
saa sanoa pokoiniekaksi.
Tänä kuuden viikon aikana voi vainaja silloin tällöin käydä kotonakin,
häntä kun näinä aikoina käytettään joka paikassa, missä hän on
eläessään liikkunut ja toiminut, ja samalla hänelle näytetään ja
muistutetaan kaikki, mitä hän on eläessään tehnyt ja raatanut.
Tulevasta tilastaan ei vainaja vielä tiedä. Vasta kuuden viikon
kuluttua se hänelle "valkeutetah".
Ensi viikolla on vainajaa muisteltava joka aamu, on leivottava kolme
_möykkyistä_ eli pientä ohrarieskaa ja ne annettava "lesk'akoille".
Seuraavilla viikoilla on samana päivänä, kun vainaja on kuollut,
annettava _kuolientapäivän muisteliaisia_. [Sitä, jolle jää talonpito
vainajan jälkeen, muistutetaan: "Pie muistossa kuolientapäiveä!"]
Vainajan muistoksi laitetaan murkina ja kutsutaan muutamia sukulaisia
ja tuttavia ja annetaan ainakin kolmelle, ellei useammalle riitä, niitä
ruokalajeja, joita siksi päiväksi on tehty. Annettaessa kehoitetaan:
"Täss' on, muistele pokoiniekkoa!" tai: "Mainitse pokoiniekkoa!"
Mutta kuuden viikon kuluttua laitetaan kuolentapäivänä _kuuen netälin
murkina_. Silloin pannaan pöytään parasta mitä voidaan hankkia, samoin
kuin maahanpaniaisissakin, kaikenlaisia karjalaisia ruokia, pyhäisenä
aikana rasvattomia ja lihattomia pyhäruokia, arkena arkisia syötäviä.
Päivä otetaan vastaan parhaan praasniekan tavoin. Jos on pimeä aika,
niin kynttilöitäkin joaloihin [kynttilän valukaavoihin] valetaan
juhlapäivää varten. Pirtit ja muut huoneet pestään ja puhdistetaan.
Aattoiltana lämmitetään kyly ja käydään itsekin peseytymässä ja sitten
suoriudutaan parhaisiin vaatteisiin. Koko heimokunta kutsutaan
pitoihin, samoin hyvät tuttavat, ja erityisesti on kutsuttava leskiä.
Sillä "ei kenenkänä molinta ole niin tehoisa kuin leskien."
Miesvainajaa muistelemaan tulee tavallisesti enemmän miehiä,
naiskuolijaa taas enemmän naisväkeä. Mutta jos murkinanpitäjä on niin
köyhä, ettei voi koko heimokunnalleen laatia ateriaa, on ainakin kolme
lesk'akkaa kutsuttava molimaan ja pöydälle pantava edes vettä, leipää
ja suolaa. Vieraatkin tuovat kyllä mukanaan ruoka-aineita ja juomista,
varsinkin varakkaammat köyhemmille.
Jo puoliyön aikaan aletaan ruokia asetella ruokapöydälle -- toiset
laittavat ruokia, toiset ristivät silmiään ja muistelevat vainajaa.
Sillä nyt tulee hän viimeisen kerran käymään kotonaan ja ottamaan osaa
yhteiseen murkinaan ja olemaan yhdessä koko heimokuntansa kanssa. Siksi
onkin kuuden viikon murkina _kallis murkina_, ja silloin pitää ainakin
jotakin olla pöydällä. Jos vainaja tullessaan näkisi pöydän tyhjänä,
lähtisi hän verisiä kyyneleitä itkien pois. Mutta jos pöytä on katettu
hyvin, lähtee vainaja nauraen ja hyvällä mielellä. Vainaja tulee
näkymättömänä _lintuna_ ja kolme "anhelia" on häntä kuljettamassa. Hän
saapuu juuri kun päivänkoite on alkamassa.
Pöytään jätetään vainajalle tyhjä sija, pöydän päähän _ylikolkkaan_ eli
pyhäinkuvain puoleiseen kulmaan. Siihen asetetaan lusikka ja käspaikka
(pyyhinliina), ja pannaan parasta mitä pöydässä on [veistä ei panna,
sillä pidetään suurena räähkänä, jos veitsi on pöydässä]. Kukaan
vieraista ei asetu siihen istumaan. Pyhäinkuvain edessä palavat
tuohukset, ja pöydällä, jos valoa tarvitaan, on kynttilöitä
tuikuttamassa. Pöydässä istutaan hiljaisina, samoin koko yökin
vietetään väliin puhein ja kovaa ääntä pitämättä. Syömään ruvettaessa
"loaitah risti" ensimäiselle leipäpalaselle, joka käteen otetaan.
Silmiään ristien jokainen leipäpalansa "ristii" ja samalla mainitsee
vainajaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa!
Anna tsarsvoa nepesnöitä,
roajuo spassenjoa!
Peässä, Hospod', tänäi peänä
tuon ilmasih metisiä ruokasih
meän kera yhteh stolah,
yhellä murkinalla!
Nyt olemma pokoiniekan kera
viimeisellä murkinalla yhessä stolassa.
Heän näköy meät, myö emmä häntä."
Tämän jälkeen vasta käydään ruokiin käsiksi. Ja kiirekin on. Sillä
ennen päivän tuloa on "pokoiniekan" poistuttava, päivällä ei hänen enää
ole lupa liikkua. Juuri kun päivänkoite alkaa, täytyy hänen lähteä, ja
hän menee nyt tuolle ilmalle määrättyyn paikkaansa eikä enää palaa
takaisin.
Murkinapöytää hankittaessa ja vainajan tuloa odottaessa jo taas
vierähtää itkuvirsikin:
"Voikoa, kaikki vallan alovat omakuntaseni, varusteliutuo
valkiesta hyväsestäni jeänehien valjuskastolasien peällä yksillä
valjuskaverosilla!
Mie toivelen, vaimala vartuoni, eikö valkie hyväseni vallan
koalelis vallan jälkimäisillä valjuskaverosilla.
Mie hotj niillä aikasin hänen valkehuisie vallan silmittelisin
vallan jälkimäiset kertaset omissa vallan assuntasijasissah.
Voikoa, kujin olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kujin
loajitteliutuo kujin aivosina huomeneskuuroksuisien kujin
ylenentäaikasina kuulu hyväsestäni jeänehien kujin
tovolnoisien kunnivostolasien peällä kunnivoverosilla
[hyvillä ruoka-aterioilla].
Eikö kuulu hyväseni kujin koalelis yksillä kunnivoverosilla,
kuin olen, kurja vartuoni, niitä varten kujin loajitellun
kuusitoistakymmen-loatuset kujin tovolnoiset kunnivoveroset.
Mie niillä aikasin hotj hänen kukkahuisie kujin silmittelisin
kujin jälkimäiset kertaset omissa kujin assuntasijasissah kujin
olovien aikojen oltuo.
Voikoa, visan olovat omakuntaset, viljatteliutuo [ravita itsensä.
Sanotaan joskus: "ei ole nälkä eikä kovin viljakana."] visan
aivosien huomenesvierentäisien visan ylenentäaikasina.
Eikö vieslövä hyväseni ilmauvuksentelis vieslövistä syntysistä,
visan koalelis omien viljastolasieh peällä yksillä viljaverosilla.
Mie hotj niillä aikasin, vierona vartuoni, hänen vieslövyisieh
visan silmittelisin visan jälkimäiset kertaset."
Aamulla päivän saapuessa käydään kirkossa rukoilemassa ja sitten
mennään hautausmaalle. Pappikin tulee laulamaan, mutta jos pappia ei
ole saatavilla, käydään haudalla ilman häntä, ristitään silmiä,
suitsutetaan ja heitetään haudalle kaatuneesta puusta katkottuja oksia.
Suitsuttamista varten viedään kalmistoon savipatasella hiiliä, ja
palaset, pohja puhkaistuna tai laita lohkaistuna, heitetään haudalle.
Kalmistossa taas jaetaan muisteliaisia varojen mukaan; köyhille
sukulaisille ja tuttaville annetaan rahaa, vaatetta ja kaikenlaatuista
syötävää, ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajaa. Kun näin annetaan
muisteliaisia ja vainajaa mainitaan, ei tälle tule toisessa elämässä
puutetta rahasta, ravinnosta eikä vaatteista.
Kalmistossa vainajaa "nossatetah" valitusvirsin:
"Kajon vähäsen aikoo oltuo lähin, kaiho vartuoni, kaunehen
hyväseni kallehuisie katsahtelomah, kuin et kuillana aikasin
omih kajon assuntasijasih koalellun näinä kajon monina
netälikaunis-toisina.
Niin olen toivellun, kaiho vartuoni, hotj olen kajon monet
vuosikaunistoiset siun kallehuisittas kajon elossellun. Kuin
et ole omissa kajon assuntasijasissas koalellun ni kuillana
aikasin, hos minun kaiho vartuoni kajon rikenih kertasih on
katshahellun siun kallehuisies kamoaikkunaisien korvasissa
kaihojen vetysieni keralla.
En ni kuihe loatusih voimin, kaiho vartuoni, aikasieni kajon
alennella. Läksin siun kallehuisies kajon etshittelömäh kauheista
kalman multasista kaihojen vetysieni keralla.
Etkö voi, kaunis hyväseni, kajon yleneksennellä kaihoja
vetysieni vassen kaunehista syntysistä kajon vähäsiks aikasiks
kalovehkätysies varasih?
Mie hotj, kaiho vartuoni, niistä siun kallehuisies silmittelisin,
kajon monenloatusien ikävieni kaihosie kajon alennuttelisin. Eikö
hotj niiks aikasin alettais minun kaihoista miel'alasistani kajon
suuret Tuonelan kaihoset."
Puolisen tuntia, tuntikin viivytään haudalla. Pois lähdettäessä
ristitään silmiä ja prostiudutaan:
"Prosti milma, pokoiniekka!"
Kun murkinat on syöty, kalmistot käyty ja vieraat lähtevät pois,
kiitellään heitä käymästä ja osanotosta:
"Spassipo, kun että osattomien peähysin ['osattomien peähysin' =
halveksien] oimun silmitellyn orhien hyväseni opinjastolasie.
Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni oli niillä
aikasin yksillä opinjaverosilla oimun koalelomassa omissa
olentosijasissah.
Oli orhiemmat miel'alaset niillä aikasin onehella vartuollani.
Spassipo, visan olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kun
visan koalelija kaksien vieslövästä hyväsestäni jeänehien
visan omattomien visan assuntasijasih visan aivosina
huomenesvierennäisien visan ylenentäaikasina yksillä
viljaverosilla.
Mie toivelen, jotta vieslövä hyväseni oli niillä aikasin
omien viljastolasieh peässä viljatteliutumassa visan olovien
omakuntasien kera visan jälkimäiset kertaset.
Oli niillä aikasin niinkuin vieslövämmät miel'alaset näinä
huomenesvierennäisinä."
Pois lähtiessä sanotaan: "Viimeiset heät on pietty, ei enämpi enää sen
häitä pietä."
Kuuteen viikkoon ei vainajalle toisessa elämässä anneta ruokaa, vaan
hän saa olla nälissään, ellei täältä käsin ruokita. Siksi juuri
jaellaan muisteliaisia: ruokitaan vainajaa. Vasta sitten, kun vainaja
kuuden viikon murkinalta palattuaan saatetaan hänelle määrättyyn
sijaan, saa hän siellä ruokinnankin.
Mutta jos äidiltä kuolee rintalapsi, ei äiti saa kuuteen viikkoon
maistaa suuruksia ennen päivän nousua. Jos hän syö vähänkin, ei
lapselle toisessa elämässä anneta sinä päivänä ruokaa. Vielä pitää
äidin antaa rintaa joka päivä toisien vaimojen pikku lapsille, jotta
hänen lastaan tuonelassa samalla lailla kohdeltaisiin. -- Jos äiti
makaa unissaan lapsensa kuoliaaksi, tuodaan hänelle toisessa elämässä,
kun hän aikoinaan sinne joutuu, lapsensa ruumis "rautakalakukkona"
[rautaisena kalakukkona] syötäväksi. Syötävä on vaikka hampaat eivät
pystykään.
Kuuden viikon murkinan jälkeen on vainajan erikoinen muistopäivä vasta
vuoden kuluttua, kuolinpäivän vuosipäivänä, jolloin taas syödään
murkina ja muistellaan vainajaa, vaikka ei niin suurta juhlaa pidetä
kuin kuuden viikon päivänä. Samoin taas muistellaan kahden, kolmen ja
neljänkin vuoden kuluttua ja niin edelleen, joskus aina kymmeniinkin
vuosiin. Niinpä yhdeksissäkymmenissä elävä Saaren Okahvie [Okahvie
Bogdanov, kuulun runolaulajan Ontrei Malisen pojantytär, Anni Lehtosen
äiti] on jo neljättäkymmentä vuotta "vallan kohtalahistaan" joka vuosi
muistellut ja murkinoinut sekä heimokuntaansakin kutsunut. Ja niin
pyhänä pitää mummo muistipäivää, että pukeutuu parhaisiin vaatteisiinsa
eikä tee silloin mitään työtä.
Paitsi kunkin vainajan erikoista kuusiviikkoismuistopäivää ja
vuosipäiviä, on karjalaisilla vielä vuoden varrella useita yhteisesti
kaikkien vainajien muistoksi vietettäviä muissinpäiviä. Suurin niistä
on muissinsuovalla, syksyllä vietettävä vainajain juhla, meidän vanhaa
kekriämme sekä viettämistavaltaan että -ajaltaan vastaava merkkipäivä.
Muistinsuovatta vietetään, kuten nimikin ilmoittaa, suovattana,
lauantaina, lokakuun lopulla vanhaa lukua [meidän marraskuun
alkupäivinä]. Mutta jo sen edellisetkin päivät ovat "kalliita" pyhiä
sekä tärkeitä valmistuspäiviä. Maanantaista asti aletaan suovattaa
varten tehdä valmistuksia. Pestään huoneet, pestään vaatteet, kaikki
puhdistetaan ja ruokavaroja hankitaan, syötäviä varustetaan, "mitä vain
parahie, mitä henkivallasta löytyy". Edellisellä viikolla jo on
laitettu talkkunajauhoja, sillä _talkkunaa_ pitää muistinsuovattana
olla. Vähistäkin ohravaroista koetetaan saada säästetyksi edes
muistinpäivän talkkunukset. Samoin _maitoa ja voita_ säästetään siksi
päiväksi. Vielä pitää muistinsuovatan pöydällä olla _lihaa_ ja
kaikenlaista _kalaa_, sekä tietysti myöskin kaikkia edellä lueteltuja
piirakka-, leipä- ja kakkulajeja.
Syysteurastukset toimitetaan juuri muistinpäiväksi. Kukin teurastaa
mitä hänellä on teurastettavaa: lammasta, pokkoa (pässiä), lehmää,
härkää. Ainakin ne eläimet, jotka on vainajille uhriksi luvattu, on
teurastettava, jos oma ja karjan menestys on kallis. Sillä jos jättää
lupauksensa täyttämättä, voi menettää koko karjansa. Ja sille aterialle
on kutsuttava sekä heimolaiset että kylän köyhät, heitä pitää ensin
syöttää, sitten vasta saa itse käydä ruokiin käsiksi. Vuotta nuorempia
eläimiä ei teurasteta, semmoisen lihan syömistä kun pidetään
"reähkänä".
Serola [ven. sreda = keskiviikko] ja peätintshä [ven. pjätnitsa =
perjantai] eli keskiviikko ja perjantai muistinsuovattaviikolla ovat
kallehet päivät, varsinkin viimemainittu, muistinsuovatan synninpäivä.
Silloin ei pestä eikä kylvetä, ei jauheta eikä kehrätä, ei sahata eikä
tehdä yleensä mitään rysketöitä. Naiset tekevät vain hiljaisia
käsitöitä, ompelevat, tikuttavat [kutovat kudinta] ja miehet kutovat
verkkoa taikka käyvät kylää. Jos näinä päivinä toimitettaisiin
pesuloita, joutuisi likavesi "iesmännehillä sukulaisilla tuolla ilmalla
juotavaksi". Samoin kehrätessä sylki, jolla näppejä kostutetaan,
päräjäisi vainajain silmille. Maanantaina, tiistaina ja torstaina sen
sijaan kyllä tehdään töitä ja toimitetaan pesuja. Kylyssä käydään
tiistai- tai torstai-iltana.
Muistinsuovattana noustaan jo puolelta yöltä ylös ja aletaan laittaa
syötävää pöydälle, lusikat ja stuulat (tuolit) ja kaikki laitetaan
paikoilleen. Keskelle pöytää asetetaan kaksi pientä _rehennysrieskaa_
päällekkäin. Rieskoille pannaan muutamia kourallisia suoloja ja sitten
peitoksi _skoalteri_ (pöytäliina). Huomenkoiton lähestyessä aletaan
sitten pyhäinkuvain edessä muistella vainajia: "keillä mitä olloo
sukulaisia pokoiniekkoja, niitä muissellah". Ensin muistellaan talon
vanhinta eli ensimäistä kuolijaa, "ken on sen moan haltia", sitten
järjestään kaikkia, koko heimokuntaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoi,
moan soajie, kojin kokuojie,
pellon hankkijie,
yheksäst polvest yheksäh polveh!
Muistetut ta i muistamattomat,
tietyt ta i tietämättömät,
ruven rutjomat, tauvin tappamat,
vejen viemät, sovan sortamat,
ospitshan ottamat,
kaikki suurta sukukuntaa,
helietä heimokuntaa!"
Tunnin verran kestää muisteleminen, jokainen muistelee ja "pominoi",
ainakin silmiään ristien "molii".
Mutta sillaikaa kun heitä muistellaan, käyvät vainajat suurustamassa
valmiiksi varatussa ruokapöydässä, johon ei kukaan ole vielä saanut
koskea. Vasta muistelemisen loputtua ja vainajien suurustettua käyvät
talon eläjät murkinalle. Murkinalta päästyä, päivän koitteessa,
korjataan ruuat pois ja pöydälle jääneet murut pyyhitään pöytäliinalle
ja pannaan _ropeeseen_ tallelle patsaan päähän, kesällä lehmille
annettaviksi.
Jo ennen murkinaa juoksutetaan lähimpiin naapuritaloihin lämmintä
rieskaa muisteliaisiksi. Murkinan jälkeen käydään töihin, verkon
kudontaan ja muihin tupatöihin, jotkut ulkopuuhiinkin. Päivän tultua
käydään kalmistolla ja sielläkin "muissellah ta pominoijah".
Kun köyhiä käy muistinpäivänä talossa, tarjotaan heille joka laatua
syötävää ja kehoitetaan muistelemaan vainajia.
Seuraava muistinpäivä on _vieristänä_, vanhan luvun loppiaisena.
[Meidän ajanlukumme mukaan 19:ntenä tammikuuta]. Silloin on vainajain
_rostuo_ eli joulupäivä, ja muistinsuovattana oli heillä _pyhänlasku_.
Vainajain ajanlasku nimittäin liikkuu aina viikkoa, paria
jälempänä ristirahvaan ajanlaskua. He näet seuraavat vanhaa
juhlapäiväjärjestystä, jolloin pyhät olivat pitempiä kuin nykyään, ne
kun on "uuven testamentin aikah lyhennetty".
Vieristää vietetään samalla tavalla kuin muistinsuovattaakin. Sen
"synninpäivä" on jo hyvin "kallis" päivä, jopa yhtä "kallis" kuin
"äijänpäivän peätintshä" [pitkäperjantai. Äijäpäivä = pääsiäinen].
Vieristäksi tehdään juhlavarustukset samoin kuin muistinsuovataksikin,
ja samoin puolelta yöltä laitetaan ruokapöytä valmiiksi vainajille,
jotka sillä aikaa murkinoivat, kun talon rahvas muistelee heitä
tuohuksilla valaistujen pyhäinkuvain edessä. Ja päivän tultua käydään
taas kirkossa ja kalmistossa. Samalla tavalla menetellään sitten
muinakin vainajien muistinpäivinä: jo puolelta yöltä noustaan ylös ja
murkina syödään ennen päivän tuloa, muistellaan vainajia, poltetaan
tuohuksia pyhäinkuvain edessä ja pimeänä aikana kynttilää pöydällä, ja
päivän tultua käydään kalmistossa. Eläintä vain ei täksi päiväksi
teurasteta eikä laiteta talkkunaa kuten muistinsuovataksi.
Kolmas muistinpäivä on _lihanpyhänlaskuna_, joka on seitsemisen viikkoa
ennen pääsiäispäivää ja vastaa meidän läskisistämme. Silloin alkaa
pitkä pyhäaika, jolloin ei saa liha- eikä maitoruokia syödä. Neljäs
vainajainpäivä on _roatintshoina_, jolloin _suovattana_ "roatintshojen
kesellä", viikkoa jälkeen äijänpäivän, vainajia muistellaan ja
murkinoitetaan. Tämän jälkeen vasta alkaa vainajoille arki, kun
on kahdeksan, yhdeksän viikkoa kestänyt yhtämittaista pyhää
lihanpyhänlaskusta asti. Viides vainajain päivä on _troitshan_,
helluntain, _suovatta_ (lauantai) kevätkesällä ja kuudes keskikesällä
heinäkuussa, _petrunpäivä_ [uuden luvun 12. heinäk.], joka on vainajain
juhannus, sekä seitsemäs syyskesällä elokuulla, _pohorotshanpäivä_
[uuden luvun 28. elok.]. Kolmena viimeksi mainittuna pyhänä, jotka ovat
kesäjuhlia, mennään pyhänä varsin isoin joukoin hautausmaalle vainajia
muistelemaan ja muisteliaisia jakelemaan. Troitsana viedään haudalle
_virvonvitshoja_. [Haudalle mentäessä pitää aina olla jotakin viemistä,
jollei muuta, niin on oksa puusta katkaistava ja heitettävä haudalle
merkiksi siitä, että on käyty.] Ne ovat papin kirkossa siunaamia ja
niillä on seuraavana aamuna toisiaan vuoteelle käsin virvottu sanellen:
"Virvon, varvon, tuoreheks, terveheks,
vuueks vapahaks, netäliks velkapääks!
Siulla vitsa, miulla kakkara!"
Vitsat pistetään haudalla ristiin "tuulipaikan" alle. Ennen noudettiin
vitsat itse metsästä ja ne pyhitettiin asettamalla peränurkkaan
pyhäinkuvien alle.
Petrunpäivänä viedään hautausmaalle _huttua_ ja muuta ravintoa.
_Pohorotshana_, pyhän äidin päivänä, taas kannetaan uutisesta keitettyä
huttua sekä monenlaisia uutisista, ohrasta ja rukiista, laitettuja
piiraita ja leivoksia kaksin kolmin lautasin kutakin. Jo aikaisin
aamulla ennen murkinaa mennään kalmistoon, sinne mennään koko
kyläkunnin, perhe kokonaisuudessaan, kukin omille haudoilleen.
Ruokalautaset asetetaan haudan mullille lasketulle pöytäliinalle. Koko
pyhä kalmalehto on täytenään ristirahvasta. Toiset syövät, toiset
suitsuttavat, toiset itkevät "eänellä", toiset silmiään ristien
muistelevat vainajia. Jos "kylkehisie", sivullisia, joille voisi
muisteliaisia antaa, ei ole niin paljoa, että tuomiset tulisivat kaikki
jaetuksi, syödään ne mitä jää, itse kalmistossa. Ennenkuin itse mitään
maistetaan, on syötävistä kumminkin jaettava osa sivullisille
vieraille.
Haudalla aterioitaessa rupeaa joku vainajaakin ruokaveroille
herättelemään ja hän valveuttelee itkuvirsin valittaen:
"Anna rupielen, vaimala vartuoni, valkieta hyvästäni vaiveuttelomah
vallan polvuhisilta Tuonelan varsisijasilta ta valkeista
syntysistä.
Etkö voi vallan yletä, valkie hyväseni, hotj vallan vähäsiksi
aikasiks vaimaloa varruttani vallan silmittelömäh ta vallan
olovie omakuntasieni?
Myö läksimmä siun valkehuisies vallan etshittelömäh.
Voi, kaunis hyväseni, kamalat kalmamultaset kahtoanne kolmionne
peähysie kahoalla ta voi kajon yleneksennellä hotj kajon
vähäsiksi aikasiks kajon silmittelömäh kaihuo varruttani!
Mie, kaiho vartuoni, kannikkaverosie kajon koalattelin.
Eikö ole kaunehella hyväselläni kannikkaverosien kaihoset
['kannikkaverosien kaihoset' = ruuan mielihalu], kun et ole
kajon olovih aikasih koalellun omissa kajon assuntasijasissas?
Niin on ikävien kaihoset kaiholla vartuollani siun kallehuisies.
Läksin, kaiho vartuoni, kajon etshittelömäh ta katshahtelomah siun
kallehuisies ta kannikkaverosie koalattelomah.
Etkö hotj kannikkaverosien kaihosissa koaloale?
Anna mie, kurja vartuoni, kymmenien kyynelvetysieni keralla kyhän
ylentelen kyllä hyvästäni kyllä syntysistä.
Etkö voi kylmänehien kyynäspeähysies varoih kyhän yleneksennellä
miun kyhelmöitä eänysieni vassen?
Etkö voi, kaunis hyväseni, kaunehista syntysistä kajon
yleneksennellä kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih
['kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih' = kalvenneiden
kantapäittesi varaan] kajon vähäsiks aikasiks?
Mie läksin, kaiho vartuoni, siun kallehuisies kajon etshittelömäh
kaihojen vetysieni kera.
En ni kuihe loatusie voinun aikasieni kajon alennutella, kun
ei ole siun kallehuisies ollun kajon Olovien aikojen oltuo.
Ei voi vieslövä hyväseni visan yleneksennellä vieslövistä
syntysistä vieroneita vetysieni vassen.
Voi, vieslövä Spoassusen', vilujen merien peältä visan ankarat
viimatuuluot visan loajitella ta Tuonelan vierimultaset
vieslövän hyväseni peältä vierrätellä, hotj visan vähäsiks
aikasiks! Mie hotj niillä aikasin vieslöveä hyvästäni
silmittelisin vieslövistä syntysistä.
Enämmiksi kaihosikseni kajon loajittautuu kaiholla vartuollani,
kun ei kaunis hyväseni kajon yleneksennellyn kaunehista syntysistä.
Enämmiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuu turtivolla vartuollani,
kun on tuvis Spoassusen' tulomattomilla Tuonelan tiehysillä tunnon
loajitellun tuvehen hyväseni.
Ei ni kuillana aikasin valveuvuksentele valkieni hyväseni valkeista
syntysistä, jos kuihe loatusih, vaimala vartuoni, valveuttelisin."
Petrunpäivä ja pohorotsha ovat niin "kalliita" juhlapäiviä, ettei niinä
päivinä tehdä mitään työtä. Pohorotsha on viimeinen vainajain
muistinpäivä. Siitä taas syksyiseen muistinsuovattaan saakka
"muinoiset on muissinpäivät,
ollehet ta männehet."