Aamulla sinä päivänä, jona vainaja saatetaan kalmistoon, ei maisteta
ensinkään mitään syötävää, teetä vain juodaan ja vieraillekin
tarjotaan. Jos saattajat nauttisivat suurusta, niin ei vainajalle
loisessa elämässä sinä päivänä annettaisi syötävää. Vasta kun
hautausmaalta palataan, syödään ja juodaan. Koko saattoväki kokoontuu
kuolintaloon viettämään _moahanpaniaisia_. [Nykyään myös _hautajaiset_.
Tunnetaan myös sana _peijaiset_. Sanotaan esim.: "En lähe häihen enkä
peijahaisih", ja "En ole kaynyn häissä enkä peijahaisis."]
Syömiset ja juomiset laitetaan valmiiksi jo vainajaa hautaan
hankittaessa. Jokainen koettaa varojensa mukaan saada kaikenmoista
parempaa syötävää siksi kerraksi. Pöydällä on silloin _leipää_, sekä
ohuempaa että paksumpaa, ja vielä erittäin ohraista _rieskaa_.
Leivän rinnalla on _kakkaraa, sultshinaa, kalittaa, sankia ja
rieskaista_. [Kaikki karjalaisia leipä- ja piirakkalajeja.] Sitten on
kalakukkoa monista kaloista: lohesta, siiasta, säynäästä, harjuksesta,
ahvenesta ja mujeesta, joka kalalajista, mitä on, varsinkin parhaista.
_Lihaakin_ on keitetty, ja lopuksi on suurimoista monenlaatuista
_putroa_, [suurimoista (ryyneistä) on keitetty putroa, mutta jauhoista
keitetty huttua] lisäksi vielä _lintaa_ [maitovelliä]. Näin on arkena,
kun ei tarvitse paastota, mutta _pyhäissä aikana_ on pöydällä vähän
erilaatuiset suurukset: _kolatshut_ [rinkeli], _potakkapiiraat,
suurimopiiraat, nakrispiiraat, kohahuspiiraat_ [hapatetut piiraat,
ohrasta sydän, ruistaikinasta "suoravaiset", kuoret] vielä
_potakkakukkoa, nakriskukkoa, marjakalittaa, hautasankia
[naurishaudikkaista], mämmisankia_, rieskaista, kalakukkoa sekä
potakkaa kapakalan kera. Siis tavallisia karjalaisia arkiajan juhlan
antimia taikka pyhäisen paastoajan syötäviä.
Mitään eläintä ei tavallisesti maahanpaniaisiksi teurasteta, ellei satu
juuri olemaan syksyinen teurastusaika. Mutta papille antavat ne, joilta
vain liikenee, lampaan tai vasikan, jopa pohatat lehmänkin taikka
härän; tämä lahja annetaan kuin vainajan muisteliaisiksi. Pappi
tavallisesti teurastaa sen heti. Myös on papille maksettava
laulantapalkka, jopa heti kirkossa, toimituksen päätyttyä. Sillä
vainajalla ei ole maassa sijaa, ellei hänelle ole laulettu ja
laulantapalkkaa maksettu. [Rauhattomasta ihmisestä sanotaankin:
"kävelöö kuin laulamaton kuolija."] Jos papille annetaan jokin eläin,
viedään se hänelle samoin heti haudalta kotiin päästyä.
Ruokapöytään on vainajalle varattu tyhjä istuinsija ja sen kohdalle
pöydälle asetettu lusikka. Sukulaiset ja vieraat suurustavat ensin,
vasta sen jälkeen talonväki, viimeksi köyhät ja halpa-arvoiset vieraat.
Miehet anastavat aina pöydässä samoin kuin muuallakin -- ensi vuoron ja
ensi sijan. Syömään ruvetessa _pominaijah_ eli muistellaan vainajaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa!
Antoah, Jumala, tsharsvoa nepesnöitä
[ven. nebesnyj = taivaallinen],
roajuo spassenjoa
[ven. spasenie = autuus],
tuon ilmaista lämmintä sijoa,
tuon ilmasie metisie ruokasie!"
Myös voidaan sanoa:
"Anna, Jumala, tuon ilmasiks hyvikseh,
ja tuon ilmasiks metisikse ruokasikseh,
tänäi peänä, tälläi tsheässyllä!"
[Ven. tshas = hetki, tunti.]
Maahanpaniaisiin kutsutaan sukulaisia ja tuttavia, sekä naapureita että
etempääkin toisista kylistä. Jos joku jää pois eikä tule saattamaan
vainajaa eikä maahanpaniaisiin, niin se on hänen oma "reähkänsä". Siitä
saattaa kyllä joskus olla ikävät seuraukset, jos nimittäin vainaja
panee sen pahakseen. Siitä voi terveys vioittua, voi ruveta
_pakottamaan hammasta_, taikka alkaa _verissä kuvatella_ taikka tarttua
jokin muu tauti: _päätä alkaa humata, jalkaa kolottaa, kättä pakottaa_.
Nämä taudit ja kivut alkavat sillä lailla, että yöllä unissa näyttäytyy
vainaja ja on vastuksina, päivällä taas varauttelee ja muistuu mieleen,
että tuolta ja tuolta tulee vainaja. Siitä voi arvata, että vainaja
vaatii "käymäh peälläh" taikka antamaan muisteliaisia. Vaivanalaisen
täytyy silloin antaa muisteliaisia sukulaisille sekä käydä haudalla
suitsuttamassa ja sitomassa _tuulipaikka_ hautaristiin. Tuulipaikkaa
asetettaessa anellaan:
"Prosti, milma, pokoiniekka,
mitä lienen pahoin loatin,
veärin ajatellun!
Milma kun lienet voatin peälläs käymäh."
Sen, joka on niin heikko, ettei kykene haudalle käymään, täytyy luvata:
"Milma kun vaivannet, pokoiniekka,
ni prosti milma, pokoiniekka!
Niin kun voatinet,
niin tulen peälläs käymäh
ta tuon tuulipaikan,
ta annan muisteliaisie
ta koajin mullillas.
Vain ei ole aijalla meäreä,
ei päivällä liittuo,
tulen konsa kyhöytynen."
Vainaja voi hyvin helposti ruveta vaivaamaan, jos hänen suhteensa
jotakin lyödään laimin. Niinpä muuan vanha Vuonnisen ukko-vainaja kävi
vuosittain aina talostaan lehmän surmaamassa. Perilliset eivät olleet
raskineetkaan antaa lehmää papille, vaikka olivat luvanneet, kun vaari
oli kuolinvuoteellaan määrännyt. Vasta kun vainaja alkoi ahdistella,
tulivat omaiset huomaamaan, että "kyllä kuollut omansa perii", ja
lupasivat teurastaa lehmän _muissinsuovatuksi_ sekä kutsua sukulaiset,
rikkaat ja köyhät _muissinlehmämurkinalle_. Nyt vasta vanha vaari
leppyi.
Joskus, varsinkin sananparsin puhuttaessa, mainitaan maahanpaniaisia
häiksi. Sanotaan esim. "Kahitsi häitä pietäh: kerta männessä mieholah,
toini hautah pannessa", sekä: "Yhet heät on pietty, toiset on vielä
pitämättä". Puhutaan myös "iloisista häistä" ja "surullisista häistä".
Niinpä sanotaan: "Iloiset on elävän heät, surulliset kuollehilla", ja
"Ennen oisin elävän häissä, ennenkuin kurja kuollehilla". Vieläpä
nimenomaan sanotaan hautajaisista: "Ne heät on pietty, toista kertoa ei
niitä enää pietä." Jos häitä joku tahtoo moitiskella, voi toinen
huomauttaa: "Heät piettih! toini kerta vielä pietäh, ei kavokkana. Ei
auta moittimiset toisih häiheh", tai: "No kerta heät on pietty, toini
kerta ammoin pietäh, ei auta moittimiset." Tytölle, joka kuolee, tulee
"Nurmi-Niikkanan poika sulhasiks".