Kun ruumista on pidetty kolme vuorokautta pirtissä, saatetaan se
_kalmismoahan_.
Jo aamulla aikaisin ovat _hauvankaivajat_ lähteneet hautausmaalle
haudan tekoon. Hautaa ei näet saa kaivaa yöksi avoimena olemaan. Ei
myöskään saa jättää kaivettua hautaa yksikseen; jos hauta tulee
valmiiksi, ennenkuin kuollut tuodaan siihen, pitää jonkun jäädä sen luo
vartioimaan. Arat henkilöt eivät uskalla jäädä, mutta rohkealuontoiset
eivät pelkää, kun asettavat pari lapiota ristiin haudan yli. -- Kun
haudankaivajat lähtevät työhönsä, itketään heille:
"Elköä viluilla pohjolan viimapuolusilla visan loajitelko
vieslöveä hyvästäni Tuonelan vierisijasilla [tark. hautaa] näinä
päivävierennäisinä.
Voikoa lämpimillä puolusilla vieslövie ilmasie visan loajitella,
jotta ei vieslövän hyväseni pitäis vieslövis syntysis viluilla
viimapuolusilla kaiken aikasin visan koalella.
Elköä, kyhän olovat omakuntaset, kylmillä kyytäpuolusilla
[kyytäilma = pohjoinen tuima viima] kyhän asetelko kyllä hyvästäni
kyhän polvuhisilla kylkisijasilla [ikuisilla makuusijoilla],
jotta ei pilaisi kyllä hyväseni kyhän alituisista [alituisesti,
aina] kyytäpuolusilla kyllä ilmasie kyhän koalella kuulu
syntysissä.
Voikoa lämpymillä puolusilla kyllä ilmasie kyhän asetella, jotta
ei niistä tulis kyhelmäiset [suuret mielipahat] kyhelmällä
vartuollani kaikeks kyllä ikäseksen' kyhän alenneltavaisiks.
Voikoa, oimun olovat omakuntaset, oikiella puolella orhien
Spoassusen Otavatähtösie ['oikiella -- -- -- Otavatähtösie' =
suvipuolelle Otavaa] orhien hyväseni olentosijaset oimun
loajitella orheih syntysih näinä päiväoprennaisina.
Eikö orhie Spoassusen' orhieta hyvästäni orheis syntysissä oikiella
puolella Otavatähtösie oimun asettelis oimun eloistelomah. Kun oli
osien alla ['osien alla' = hyväosainen, varakas] ilmojen peällä
koalelijaini, jotta ei orhie Spoassusen' orheis syntysissä
osattomih osaeloksih ['osattomih osaeloksih' = huonoille
osille] oimun otplahoslovis [asettelisi] orhieta hyvästäni."
Kuolleen kantajiksi rupeavat ketkä vain ovat saapuvilla. Nuoret
kantavat nuoria, vanhat vanhoja, miehet miehiä, jopa naiset naisia,
tytöt tyttöjä. Mutta läheiset sukulaiset eivät ota kantamiseen osaa.
Siitä vainaja taas olisi pahoilla mielin, luulisi, että "he niin
suvaitshisivat hänen moah mänövänsä". Myöskään ne, jotka ovat
heikkoluontoisia ja pelkäävät, eivät mene kantamaan; jotkut eivät
uskalla mennä vainajaa _kaimoamahkana_, saattamaankaan. Niinpä esim,
raskaana olevat vaimot pysyvät pois koko kuolinkulkueesta. Vainajan
leski kyllä saattaa miestään kalmistoon, jos kykenee.
Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puoltapäivää.
Iltapäivällä, sen jälkeen, kuu päivä kääntyy luoteelle [länteen], ei
vainajaa enää saa panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle
ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa
pimeydessä. Muuten ei kalmistoonkaan saa iltapäivällä mennä, eikä sitä
uskalletakaan tehdä. Sillä kalmiston asukkaille on iltapäivällä
annettava rauha. Häiritsijälleen, puolenpäivän jälkeen kävijälle, ne
voivat suuttua, jopa saattaa hinkautuman, ellei kävijä osaa väkeä
asettaa.
Ennen hautausmaalle lähtöä on jo toimitettu _lähtöstola_, katettu
pöytä, jossa on syötäviä kaikenkaltaisia, teetä ja kahviakin,
jollakulla viinaakin. Mutta ennen kalmistossa käyntiä ei pöydän antimia
nautita.
Arkkua kannetaan _orrella_. Arkun kumpaankin pääpuoleen sidotaan nuorat
ja nuoriin mutkat, joihin pujotetaan orsi arkun pituussuuntaan. Orsi on
niin pitkä, että kuusi henkeä voi yhtaikaa olkapäillään olla
kantamassa, kolme kumpaisestakin päästä. Arkkua matkaan laiteltaessa
itketään:
"Min vallallisilla vasrityöhysillä [töihin, ulkotöihin]
valmisteleka valkieta hyvästäni, vallan olovat omakuntaseni ta
valivot voalijaini lapset, kuin että ole näihe loatusie eloksie
koko valkiessa ikäsessäni minkänä vallallisilla varsityöhysillä
valmissellun?
Min tunnollisilla tuontatiehysillä [kauppamatkoille, ansiotöihin]
tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni, tunnon olovat omakuntaseni
ta tuomekset [pojat] tuuvittajaini lapset, kuin että ole näihe
loatusie koko tuvehessa ikäsessäni tunnon loajitellun?
Niin alkoa äijiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuo turtivolla
vartuollani. Onnakko tulemattomilla Tuonelan tuontatiehysillä
tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni tunnon jälkimäiset
kertaset."
Sitten otetaan orsi olkapäille ja lähdetään kantamaan. Ovesta vietäessä
_prostiudutaan_ (pyydetään anteeksi) vainajan puolesta. Hän on ehkä
eläessään ovissa pahoin sanoin liikuskellut. sentähden on anteeksi
aneltava. Se toimitetaan itkusanoin:
"Prostikkoa [antakaa anteeksi] valkieta hyvästäni nämä omat vallan
assuntasijaset vallan jälkimäiset kertaset!
Et tiijä, valkeijen ilmojen peällä oloaikasina, on niin
vallallisien vaimaloijen sanojen ['vaimaloijen sanojen' =
kirosanojen] keralla vallan koalellun omissa vallan
assuntasijasissah.
Elköä kiirähäisistä [kiireesti] kirasta [armollinen, hyvä]
hyvästäni omista kiran assuntasijasistah kiran koalatelkoa!
Anna ois kiras hyväseni omissa kiran assuntasijasissah omien
kiiromaisieh keralla kiran olovammat aikasie.
Voikoa aikoja alennellen ['aikoja alennellen' = hitaasti]
assutella armasta hyvästäni omista assuntasijasistah aijan
polvuhisilla Tuonelan tiehysillä.
Anna visan olovammat aikasie ['visan -- -- -- aikasie' = kauan
aikaa] omissa visan assuntasijasissah omien viihyttämäisieh
keralla visan koalelis.
Vet, tuloo viihyttämäisilläh visan suuret ikävien vieronaiset
hänen vieslövyisieh kuin jeähäh visan armottomiks vieslövien
ilmojen peällä visan koalelomah."
Samoin prostiudutaan _sintshissä_;
"Prostikkoa vetristä hyvästäni nämä omat vestokattoset
[veistetyistä laudoista tehdyt katot], sadoin verskoin
vejetyt [sadoin verskoin vedetyt = monista laudoista laaditut],
verran jälkimäiset kertaset!
Et tiijä on vetrehien ilmojen peällä oloaikasina min visallisien
vieronoijen sanojen [vieronoijen sanojen = kirosanojen] keralla
visan koalellun näitä vestokattosie visan loajitellessah."
Ulos vietäessä lasketaan arkku kolmannelle kynnykselle, _vajan_
kynnykselle. Vainajalla voisi olla paha mieli, jos häntä kulotettaisiin
vallan kiireesti, pysähtymättä. Täällä taas vajoilla, sintshin edessä
olevilla katosrappusilla, pyydetään _proskenietä_ (anteeksi):
"Prostikkoa valkieta hyvästäni omat vajovieryöt vallan jälkimäiset
kertaset valkeijen ilmojen peällä oloaikasina!
Et tiijä, on omilla vajovierysilläh min vallallisien vaimaloijen
sanojen keralla vallan koalellun valkeijen ilmojen peällä
oloaikasinah."
Sitten taas _pihamaalle_ päästyä:
"Prostikkoa loatu hyvästäni nämä lastupihaset [pihalla on
tavallisesti kaikenlaisia lastuja, varsinkin syrjäpuolessa
veisto- ja pinopaikalla] loavun jälkimäiset kertaset, kun loatu
syntysih loavun koalellah!
Et tiijä, min laittojen sanojen ['laittojen sanojen' = kirosanojen]
kera on loavun koalellun omilla lastupihasillah loatu ilmojen
peällä oloaikasinah."
Arkku viedään kantamalla hautausmaalle asti, ellei kalmisto ole varsin
kaukana, -- se onkin tavallisesti kylän laidassa. Välillä vain
käytetään ruumista kirikössä, jossa arkku keritetään nuorista,
lasketaan lattialle papin käsiteltäväksi ja sitten taas toimituksen
päätyttyä uudestaan nuoritetaan ja otetaan kanto-orteen, jonka jälkeen
lähdetään hautausmaata kohden. Mutta ne, jotka asuvat etempänä, tuovat
vainajansa talvella hevosella ja reellä. Silloin sidotaan vempeleeseen
valkea vaate ja hevosen kaulaan asetetaan kello, mistä nähdään, että
siinä viedään vainajaa. Sillä kelloissa ei muuten saa ajella.
"Tshillissä [pieni tiuku] mieholah,
kellossa Tuonelah".
sekä:
"Tshipi tshillissä ajaa,
kuoloma ajaa kulkusessa"
sanotaan. Kellona käytetään isoa hevosen tai lehmän kelloa. Kun vainaja
on viety kelloissa, ei hän palaa enää takaisin, sillä
"Kerta on kelloissa viety,
ei tule takaisin enää."
Ajeltaessa istuvat vainajan lähimmät sukulaiset arkun kannella
jalkapuolessa, pääpuolessa ei saa istua, vainajalla kun on pyhäinkuva
ryntäillä. Miestä hautaan saatettaessa istuu vaimo arkun kannella, ja
isän tai äidin arkulla istuvat tavallisesti lapset. Jos taas on
järvimatkaa kalmistolle, viedään arkku kesällä veneellä. Tällöin
asetetaan kaksi venettä rinnakkain yhteen, koska pelätään, että vainaja
voi vesillä heittäytyä kovin painavaksi; toiseen veneeseen lasketaan
arkku ja kumpaistakin soudetaan ulkolaidalta.
Vainaja voi joskus heittäytyä hyvin painavaksi, _jyventäytyö_ niin
_jykieksi_, ettei saadakaan liikkeelle. Jotkut painavat niin paljon,
että pitää olla neljä, viisi kantomiestä orren kummassakin päässä.
Ennen vanhaan oli Nokeuksessa suurtietäjä, Noki-Jussi, heittäytynyt
niin painavaksi, että oli pitänyt monella hevosella vedättää
kalmistoon, ja hautaan laskettaessa oli arkku pudonnut pohjaan, niin
että koko hautausmaa oli tärähtänyt. Vainajan näin "jyventäytyessä"
pitää vasemman jalan kantapäällä taaksepäin "potata" (potkaista) arkun
pääpuolta kolme kertaa taikka yhtä monesti paukauttaa kirvespohjalla,
jopa oikein vihapäissään. Silloin kaikkoavat painajaiset ja muut pahat
vintiöt. "Jyventäytyvän" vainajan on kovin vaikea lähteä täällä toiseen
elämään, siksi hän heittäytyy niin painavaksi. Vainaja saattaa myös
"jyventäytyä", jos jälkeen puolenpäivän lähdetään ruumista viemään.
Jos kuollutta hautaan saatettaessa sattuu sade- tai pyryilma, on se
hyvä merkki: vainaja viedään silloin "tsarsvah", koska jumalat näin
"jälet kallah". Ken kuollutta pelkää, voi vainajaa hevosella vietäessä
katsoa hevosen jalkojen välitse arkun yli, sitten ei enää peloita.
Vainajan pihasta lähdettäessä prostiudutaan _nurmilla_:
"Prostikkoa vieslöveä hyvästäni omat viikatehvainivoiset visan
jälkimäiset kertaset vieslövih syntysih visan assutteluaikasina!
Et tiijä, min visallisien vieronoijen sanojen [kirosanojen]
kera on visan koalelluh omilla viikatehvainivoisillah omien
viihyttämäisieh keralla."
Ja taas peltojen laitoja kuljettaessa:
"Prostikkoa kyllä hyvästäni omat kylvöpeltosieh laitaset kyhän
jälkimäiset kertaset kyllä syntysih kyhän assutteluaikasina!
Et tiijä, on kyllä ilmojen peällä oloaikasina min kyhällisien
kyhelmöijen sanojen ['kyhelmöijen sanojen' = kirosanojen]
keralla kyhän koalellun omilla kylvöpeltosillah.
Prostikkoa valkien hyväseni omat vakopeltoset vallan jälkimäiset
kertaset!
Et tiijä, min vallallisien vaimaloijen sanojen kera on vallan
koalellun omien vakopeltosieh peällä valkeijen ilmojen peällä
oloaikasinah."
Vainajaa kuljetetaan samoja polkuja ja samoja kylän kujasia myöten,
joita rahvas tavallisesti liikkuu. Etumaisena kannetaan ristiä ja arkun
kantta -- jotkut läheiset miessukulaiset ovat niitä kantamassa --,
niiden jälessä arkkua, ja perässä käyvät _kaimoajat_, saattajat, miehet
ja poikaset edellä, naisrahvas jälessä [naiset eivät saa milloinkaan
kulkea edellä], sukulaiset etupäässä. Astutaan rinnakkain "kuin
kuolienkaimoajat" ainakin. Kaikki, jotka vain pääsevät, liittyvät
ruumissaattoon. Sillä niin monta kuin kaimaat tuonelaan, niin monta
tulee siellä sinua vastaan ottamaan, kun sinne kerran joudut. Jos et
ole ketään kaimannut, niin ei kukaan tule sinua vastaankaan tuonelan
porteilla.
Kujasia käytäessä anellaan jumalan ilmoiltakin anteeksi:
"Prostikkoa kuulu hyvästäni kaikki kuulu ilmojen alustaiset kujin
jälkimäiset kertaset, kukali lienöy kuulu ilmojen alustaisie
kuleksennellun kuulu ilmojen peällä oloaikasinah!
Et tiijä, on min kujillisien kurjien sanasien ['kurjien sanasien' =
kirosanojen] kera kujin koalellun kuulu ilmoja myöten."
Naapurien _aitoperiä_ [aitojen vieriä] astuskeltaessa valitellaan:
"Voi suojauvuksennella [piilottautua], sukie hyväseni, näihe
suventamien [naapurien] suimun assuntasijasih ta i suimun
olovien omakuntasien [naapurien] suimun assuntasijasih, jottei
sukeih syntysih suimun assuteltais siun sulavuisies näinä
päiväsuoveroisina!
Mie, surento vartuoni, hotj toisin aikasin käisin siun sulavuisies
suimun silmittelömäs suventamien suojapuolusista [piilopaikoista].
Voi, armas hyväseni, asetteliutuo salapuolusih [salaisin puolin]
aikomien [naapurien] aitovierysillä, hotj ei armahih syntysih
siun armahuisies assuteltais näinä päiväarveksuisina!
Mie, ankeh vartuoni, hotj aikomien aitojen alasin puolusin
[aitojen vierillä piilotellen] kävisin siun armahuisies aijan
silmittelömässä hotj toisin aikasin."
Mutta saateltaessa _lasta_, joka eläessään on jo kyennyt ulkona
juoksentelemaan, prostiudutaan:
"Prostikkoa nämä kujavieryöt kuvoamaistani kujin jälkimäiset
kertaset!
Et tiijä, on kummakukkasieh kera kujin koalellun näillä
kujavierysillä [kujavieret].
Voi soarnumaisen salmojen [nurkkien] suojasih salauvuksennella
[piilottautua], jottei soavehih syntysih soarnan assuteltais
näinä päiväsoalostisina!
Mie, sammu vartuoni, siun soavehuisies salapuolusista soarnan
silmittelisin.
Prostikkoa aikomien aitovieryöt aikomaistani aijan jälkimäiset
kertaset!
Et tiijä, on aikomaiseni näillä aitovierysillä aijan koalellun,
hos aijan vähäset aikaset ilmojen peällä assuksenteli."
Naapurien _ikkunoin alatse_ vainajaa vietäessä valitellaan:
"Elköä kylkipuolusin [ohitse käyden, pysähtymättä] kuletelko
kuulu hyvästäni kuvoamien kujin assuntasijasista tai omien
kujin olovien omakuntasien kujin assuntasijasista!
Voikoa kuletella kuvoamien kujin assuntasijasih kujin jälkimäiset
kertaset!
Vet, kujin rikenih kertasih kuulu ilmojen peällä oloaikasina
näissä kuvoamien kujin assuntasijasissa kuleksenteli
kutsuvierahaisena.
Elköa aitojen alasin puolin armasta hyvästäni assutelko aikomaisien
assuntasijasista tai olovien omakuntasien assuntasijasista!
Voikoa aikoja alennellen assutella armasta hyvästäni armahih
syntysih!"
Saapuvaa hautajaissaattoa kohti ei kylän ikkunoistakaan saa katsoa eikä
saaton jälkeenkään, jollei lähdetä saattamaan. Ikkunalle, sille
puolelle, josta kuollutta kuletetaan, asetetaan jokin rautakapine,
jottei vainajasta kalma hinkautuisi.
Arkkua kuletetaan hiljalleen, kuollutta ei pidä kiireesti viedä maahan.
Joka veräjällä, mistä mennään, pysähdytään ja suitsutetaan, joka talon
pihallakin, jonka läpi käydään, seisahdutaan, lasketaan arkku maahan ja
suitsutetaan. Teiden risteykseen jos joudutaan, pysähdytään niinikään
ja suitsutetaan. Kun vainaja on siitä kulkenut monet kerrat ennen, niin
siinä heitellään hyvästit sekä tielle että tien kävijöille. --
Jälelleen eivät saattajat saa katsoa; jos katsoo, niin vainaja ikävöi
pahemmin kotiin. [Samoin, jos pitkälle matkalle lähtiessä katsoo
taakseen, tulee kovemmin koti-ikävä.]
Kun hautajaissaatto saapuu rantaan -- jos nimittäin on venematkaa --,
prostiudutaan _venevalkamoilla_:
"Prostikkoa valkieta hyvästäni omat venevalkamoisetki vallan
jälkimäiset kertaset, kun on vallan rikenih kertasih näihih
venehvalkamoisih vallan koalellun vallan myöhäsien
iltavarreksuisien vaivunta-aikasinakin [auringon laskeutuessa,
yön joutuessa].
Et tiijä, on min vallallisien vaimaloijen sanasien kera vallan
koalellun omissa venehvalkamoisissah, kun on vakavien
valtavetysien [järvien] peältä omilta varsityöhysiltäh vallan
koalellun vallan myöhäsien iltavarreksuisien vaivunta-aikasina
omih venehvalkamoisih, kun oli omilla varsityöhysilläh
vaivuksennellun [väsynyt] ta voatehuksennellun [uupunut], kun
oli valkie hyväseni vaipuva ikäni [ikäloppu].
Kun sitten päästään _vesille_, niin sielläkin anellaan anteeksi:
Prostikkoa nämä vieslövän Spoassusen viljavetyötkin [kalavedetkin],
kun visan jälkimäiset kertaset vieslövän Spoassusen viljavetysie
vieslövih syntysih visan assutellah näinä päivävierennäisinä!
Et tiijä, on vieronoijen sanojen kera visan koalellun näijen
viljavetysien peällä, kun on visan rikenih kertasih näijen
viljavetysien peällä visan koalellun.
Prostikkoa kaunehen Spoassusen kaunehet karivetyöt [kariset,
karirantaiset vedet] kaunista hyvästäni kajon jälkimäiset kertaset,
kuu kaunehih syntysih kaunehie karivetysie kajon koalatellah
kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla! [Veneillä. Voi veneissä
muuten olla enemmänkin kuin kahdeksan kaarta.]
Vet on kajon rikenih kertasih kaunis hyväseni niitä kaunehie
karivetysie myöten kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla koalellun
kaunehien ilmojen peällä oloaikasinah.
Et tiijä, on min kaihojen [pahojen] sanojen kera seäjellyn kaunehen
Spoassusen karivetysien peällä.
Prostikkoa kuulu hyvästäni kuulu Spoassusen kuvasvetyöt kujin
jälkimäiset kertaset, kun kuulu syntysih kuvasvetysie myöten kujin
assutellah kuusikoarisilla vesien kuplatuksilla! [Veneillä, jotka
'kupluavat' veden pinnalla.]"
_Veneestä_ pois astuttaessa itketään:
"Prostikkoa kaunehempiosasien [parempiosaisien, onnellisempien]
kannettuisien kaheksikoariset vesien kannatuksuot kajon jälkimäiset
kertaset!
Prostikkoa voalimien venehvalkamoisetkin vallan jälkimäiset
kertaset, kun valkeih syntysih vallan assutellah valkieta hyvästäni
vallan jälkimäiset kertaset!
Voikoa, tunnon olovat omakuntaseni, yksillä tukkusilla ['yksilllä
tukkusilla' = yhteen joukkoon] tunnon koalella tuvista hyvästäni
tuvehih syntysih tunnon assuttelomah!"
Entiseen aikaan oli tapana soittaa kuolinkelloja, _svonie_, koko ajan
kun kuollutta kannettiin kotoa kalmistoon, kunnes ruumis saatiin
hautaan peitetyksi. Nykyään aletaan soittaa vasta sitten kun kirkosta
lähdetään, ja soittajina, on läheisiä sukulaisia, joko miehiä taikka
naisia. Kelloja soitetaan sen takia, että sanoma kuuluisi taivaaseen.
Soittoa "käsetäh" (käsketään) itkuvirsin:
"Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, vaskipankasie voakahutella
[kelloja liikutella, 'vaskipankasie' = kelloja] vallan jälkimäiset
kertaset, jotta vallan olova narotakuntani [heimokuntani (ven.
narod = kansa)] niistä kaikki vaimalaisikseh vallan silmittelis,
jotta valkieta hyvästäni nyt valkeih syntysih vallan koalatellah
vallan jälkimäiset kertaset valkeijen ilmojen peältä.
Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kuusikielisie kultapankasie
kutvahutelia [heilautella] näinä päiväkuuroksuisina, jotta kaikki
kuulu narotakuntani niistä kummasikseh kuuloistelis, jotta kuulu
hyvästäni kuulu ilmojen peältä kujin koalatellah kuulu syntysih
kujin jälkimäiset kertaset."
Kuolinkellojen "kutvahellessa" muistetaan myös niitä vainajan omaisia,
jotka ovat niin etäisien matkojen takana, etteivät ole voineet saapua
vainajaa kalmistoon saattamaan, eivätkä monesti ole ennättäneet saada
edes sanomaakaan. Niinpä kehoitetaan _svonijoita_ [soittajia]:
"Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kultapankasie kutvahutella!
Anna kuvoamaiseh niistä kuuloistelis, jotta kuulu hyvästäh kuulu
syntysih näinä päiväkuuroksuisina kujin assutellah. Eikö niistä
hotj kummasikseh kujin silmittelis?
Voikoa, kajon olovat omakuntaseni eli kalevat kantajaini lapset,
kaheksikielisie ilokanteluisie [kelloja] kajahutella näinä
päiväkaunistoisina! Eikö kajon olovan tshoarisen kansakuntasissa
koalelija kannettuiseh ['kajon olovan tshoarisen -- -- --
kannettuiseh' tarkoittaa keisarin sotaväessä palvelevaa poikaa]
niistä kaihosikses katshahtelisi, jotta kaunehen hyväseh
kallehuisie näinä päiväkaunistoisina kaunehih syntysih kaunehien
ilmojen peältä koalatellah.
Voi, kuulu Spoassusen' kumeita kuusikkometshäsie kutvahutella
niillä paikkasin kuin hänen kuvoamaiseh kujin koaleloo näinä
päiväkuuroksuisina! Eikö niistä kummasikseh kujin silmittelis.
Et tiijä, ei voi näitä kultapankasien kutvahuksie kuuloistella,
kun on kujin etähäisien matkojen peässä.
Voi, kaunis Spoassusen' kaunehie katajikkometshäsie
kaltauvuksennella [kallistella, heilutella] kahtoanne kolmienne
peähysie niillä paikkasin kuin hänen kannettuiseh koaleloo näinä
päiväkaunistoisina kajon etähäisien matkojen peässä! Eikö niistä
kaihosikseh kajon silmittelis, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie
kaunehih syntysih koalatellah näinä päiväkaunistoisina.
Ei asninnun [tietää, käsittää] kaunehen hyväseh ilmojen peältä
puuvunta-aikasina näillä puolin kaunehie ilmasie koalella.
Ei tiijä, ei voi kaheksikieliset ilokantelehuot kajahella kajon
etähäisien matkojen peähysih."
Kirkossa panee pappi vainajalle _ventshän_ otsalle ja _molivanan_
käteen. [Vainaja näin "ventshätäh", vihitään, toiseen elämään, ilman ei
siellä otettaisi häntä vastaan. Molivana = paperi, jossa on rukouksia.]
Kirkossakin vainaja _hyväisselläh_, pappi hyvästelee ensin, sitten
saattajat; ruumiin rinnalla olevaa pyhäinkuvaa suulassetah ja sanotaan:
"prossi milma, pokoiniekka!" Arkku viedään hautausmaalle avoimena,
siellä vasta pannaan kansi kiinni. Kirkosta lähdettäessä on kaikilla
saattojoukossa kulkevilla vainajan sukulaisilla palava tuohus kädessä
-- jos on niin vakava ilma, että tuohus voi palaa. Niitä kannetaan ja
niiden annetaan palaa, kunnes hauta on luotu umpeen.
Kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan siellä lepääviä vainajia tulijaa
vastaan ottamaan:
"Tulkoa valkeista syntysistä vastoalomah valkieta hyvästäni,
vallan olova omakuntaseni ta i kaikki Tuonelan valaistikuntaset
[Tuonelan eläjät (ven. volost = hallintopiiri, kunta)], omih
valkevuisihih näinä päivävarreksuisina!
Tulkoa kaikki tuvehista syntysistä, tunnon olovat omakuntaseni,
tuvista hyvästäni tunnon silmittelömäh yksillä tukkusilla omih
tuvehuisihih!
Tulkoa omastelomah [omaiseksi tuntemaan], kaikki olovat Tuonelan
omakuntaset, orhieta hyvästäni omih omusih, omat ottamaiseh ['omat
ottamaiseh' = omat lapset, jotka jo ovat kuolleet] oimun
ensimäisiks orheijen ilmojen peältä!"
Jos vainaja on pieni lapsi, niin kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan
vastaan ottajia:
"Tulkoa miun voalimaistani vallan silmittelömäh omih valkevuisih
omat voalimaiseni vallan ensimäisinä, kun on valkie Spoassuni
vaivutellun valkeijen ilmojen peältä voalimaiseni sulat valkevuot!
Voi, valkeih ilmoih seätelijä voalijaiseni, valkeista syntysistä
valveuvuksennella vastoalomah miun voalimaistani ['Voi valkeih
-- -- -- voalimaistani' = Maamoni, tule ottamaan vastaan
vaalimaistani] omih valkevuisih, kun valkie Spoassusen' vallan
hullusina ['vallan hullusina' = aivan pienenä] vaivutteli valkeijen
ilmojen peältä sulat valkevuot miun voalimaiseltani.
Voi, kauneih ilmoih seätelijä kantajaiseni, kaunehista syntysistä
kajon yleneksennellä ta kaikki kajon olovat Tuonelan kansakuntaset
miun kannettuistani katsahtelomah omih kallehuisih kaunehien
ilmojen peältä, kun kaunis Spoassusen' miun kannettuiseni kallehuot
kajon puuvutteli kajon yhettömiks."
Avonaisena odottaa Tuonelaan tulijaa jo kalmistoon kaivettu hauta. Sitä
lähestyttäessä kuullaan itkijän valittavan:
"Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani vieslövän
hyväseni Tuonelan visan assuntasijaset!
Voi kuin kylmiltä kyettelöö kyhelmästä vartuostani kyllä
hyväseni kyhän assuntasijaset näinä päiväkypenyisinä!"
Aivan haudan vierellä oltaessa itketään:
"Katshokkoa kuin kamaloilta koavasteloo kaihosta vartuostani
kaunehen hyväseni kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina!
Voi, kuin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani orhien
hyväseni olentosijaset, kuihe orhie hyväseni oimun loajitellah
näinä päiväoprennaisina oimun polvuhisih Tuonelan olentosijasih!
Katshokkoa, kuin ikäväisiltä innon silmittelöö inhusta vartuostani
istarinnoitta [oikein ikivanhat] ikipolven aikuhiset Tuonelan
ikisijaset!"
Hauta on kaivettu _koillini--luuve_ [itä--länsi. Pääilmansuunnat:
pohjoni, suvi, koillini, luuve] suuntaan, jalkopuoli koilliseen käsin.
Niin tulee kuollut katsomaan koilliseen päin ja olemaan kohti
kesäpäivän nousua, päivä kun kesällä nousee koillisen pohjoiskorvasta.
Ja koillisessa se on myös kallehin risti, "kultani risti". Lisäksi
siellä ovat pyhät manasterit (luostarit) ja kaikki kalleimmat jumalat:
"Isossima, Savatei ta Solovetshkoi". Hauta on kaivettu kolmea kyynärää
syväksi, pituutta ja leveyttä on tarpeen mukaan. Ennen kyllä jätettiin
hauta paljon matalammaksi, jopa tuskin parin kyynärän syvyiseksi.
Avonaiseen hautaan on ennen joskus heitetty jokin raha, ennenkuin
ruumis siihen laskettiin. Maa on siten tullut ostetuksi kuolleen
sijaksi, ja näin hän saa siinä vapaasti ja rauhassa levätä. Väliin ovat
vainajat näet tulleet unissa valittamaan, ettei saa haudassa lepoa,
vaan pitää olla vieraassa kodissa, kun ei ole maata ostettu.
Haudan yli asetetaan poikittain kanget taikka lapiot, joilla on hautaa
kaivettu, ja arkku lasketaan niiden varaan. Siinä se saa olla avoimena
siksi kunnes _muisteliaiset on jaettu_. Vainajan kotiväki ja muutkin
sukulaiset, ketkä vain ovat saattamassa kuollutta, ovat varanneet
mukaansa kaikenmoisia antimia: piirakkaa, kalittaa, sankeja,
kalakukkoa, leipää, suolaa -- suola se onkin kaikkein "kallehinta" --
rinkilöitä, ruista, ohraa, sen mukaan kuin varat sallivat, jopa
vaatetta ja rahaakin. Jotkut varakkaat voivat vainajansa
muisteliaisiksi jakaa, paitsi muuta hyvää, noin puolisen tynnyriä
rukiita sekä ohria. Ne jaetaan vähävaraisille ja köyhille -- itse kukin
antaa omille sukulaisilleen ja tuttavilleen -- ja antaessa aina
kehoitetaan muistelemaan vainajaa. Tarkoitus on etupäässä juuri jakaa
omille köyhille sukulaisille, mutta kun yhdelle omaiselle antaa, saa
samalla osittaa yhdeksälle vieraalle. Vähintäänkin kolmelle henkilölle
pitää olla jotakin antamista, vaikka jakaja olisi kuinkakin köyhä.
Muisteliaiset viedään kalmistoon _savipatasilla, tuohiropeilla ja
vakkasilla_. Kun ne tulevat tyhjiksi, eikä kukaan niitä halua,
heitetään ne kalmistoon, asetetaan pohja puhkaistuna tai kylki
rikottuna kumolleen haudalle. Kalmistosta ei pidä mitään tuoda takaisin
siitä, mikä on vainajan varaksi pantu matkaan. Astiat rikotaan, koska
vainaja ei muuten koskaan saisi niitä rikki. Muisteliaisia ei
kalmistossa syödä, vaan ne viedään kotiin ja nautitaan siellä omaksi
tyydytykseksi ja vainajan muistoksi.
Paitsi vainajan sukulaisia ottavat muutkin saattajat mukaansa
hautausmaalle ruokatavaraa, vaatetta ja rahaa, joita he sitten vainajan
mukana lähettävät tuonelaan tuomisiksi sinne jo joutuneille
omaisilleen. Nämäkin muisteliaiset jaetaan vain tuttaville ja köyhille,
ja samalla pyydetään muistelemaan niitä vainajia, joiden takia tavarat
on annettu. Tuonelassa tämä kaikki mainitaan, "on niinkuin kirja
työnnettäis, jotta teällä häntä mainitah hyvällä... jotta heänkin siitä
voipi auttoa, kun myö lähetäh kaloa pyytämäh ta lintuo metshästä ta
mihin vain".
Voidaanpa vainajan mukana lähettää tuonelaan oikein suullisiakin
terveisiä. Itkien valitetaan terveisvirsi:
"Voikoa viestisie vieritellä vieronasta vartuostani vieslövih
syntysih, sen visallisie, kuihe loatusie, vierona vartuoni,
vieslövien ilmasien peällä visan elostelen!
Et tiijä, tuloo vieslövien ilmojen peällisie viestisie
vietuvoiksentelomah [kyselemään] vieronasta vartuostani.
Voi sateijen lyömättömie soavehien ilmojen peällisie vereksie
sanomaisie soatella! [Niin tuoreita, ettei ole vesisade turmellut.]
Et tiijä, tuloo vereksie sanomaisie soahustelomah [kyselemään]
soavehis syntylöissä sammusta vartuostani.
Voi valkeista syntylöistä valivopolkkasista vallan etshitellä
vaimalan vartuoni vallan kohtalahista! Niin, vaimala vartuoni,
olen valkeijen ilmojen peällä vallan monenloatusien Tuonelan
vaimalaisien valtivoiksentelijaisina [kärsijänä].
Ei ole ollun minkänä vallallisien vaimaloijen miel'alasien
valotuksie [vaimennuksia] niistä aijoista soahen, kun on hänen
valkehuot valkehih syntylöih valkie Spoassusen' vallan puuvutellun.
En ole kuitana voalimaisieni vassen voinun valotella [vaimennella]
vaimaloita miel'alasieni enkä ole voinun valitella kuillana
voalimaisilla.
Anna, vaimala vartuoni, hotj siun valkeih syntysih vallan
puuvunta-aikasina valittelen vaimaloijen vetysieni keralla!
Etkö valkeis syntysissä miun vaimalan vartuoni vallan
kohtalahisella valittelis näihe loatusie, kun vaimalan vartuoni
valkeijen ilmojen peällä valittelen siun valkehuisie vassen."
Kun sitten muisteliaiset on jaettu ja pappi haudan siunannut sekä
vainajan _pokrepainnut_, valmistanut hautaan, otetaan aluskanget pois
ja arkku lasketaan nuorilla hautaan. Silloin itketään:
"Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani,
tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan turpeiden turvutuksiks
[turvotettavaksi] tunnon loajitelko!
Voikoa turpiet tuomituhjuset [tuomipehkot] tunnon etsitella
tuvehen hyväseni sijoih tuvehih syntysih!
Anna miun tuvis hyväseni tunnon elosteloo tuvehien ilmojen
peällä tunnon olovat aikasie.
Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, voara voaroilta valitut
valivokivyöt [valitut, tasaiset kivet, joita voi liikutella]
valkeihsyntysih valkien hyväseni sijoih vallan loajitelia!
Voikoa, verran olovat omakuntaseni ta versojaini lapset, vesien
vellomat venkkien pohjissa venynehet vesihakoset verran loajitella
vetrehen hyväseni sijoih vetrehih syntysih!
Anna vetrehen hyväseni vetrehien ilmojen peällä verran elossella
verran olovammat aikaset."
Kun arkku on laskettu hautaan ja joku läheinen sukulainen naapurista,
vävy tai joku muu, on laskeutunut naulaamaan kantta kiinni, itketään:
"Elköä soavehen hyväseni soavehuisie satojen Tuonelan
tshasohka-rautojen [salpojen] toakse salpoalko soavehih syntysih!
Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani,
tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan kriepostirautasien [lukkojen]
toakse tunnon loajitelko näinä päivätuomeksuisina!
Voikoa tuomiset tulostupenjaiset [tulorappuset (ven. stupenj =
porras)] tunnon loajitella tuvehella hyväselläni näinä
päivätuomeksuisina, kuita myöten tuvis hyväseni tuvehista
syntysistä tunnon yleneksentelis turtivoa varruttani ta i
tuuvittamaisieh tunnon silmittelömäh hotj tunnon ainuot kertaset!
Voikoa, vallan olovat omakuntaseni ta i valkie narotakuntani,
valmissella vaskiset Tuonelan tulentovajaset [tulorappuset,
karjalan 'vajaset' = rappuset talon edessä] valkeista syntysistä
valkiella hyväselläni!
Eikö niitä myöten valkie hyväseni vallan yleneksentelis valkeijen
ilmojen peällä valkeista syntysistä hotj vallan ainuot kertaset
vaimaloa varruttani ta omie voalimaisieh silmittelömäh."
Kun arkun kansi on naulattu, ladotaan arkun peitoksi _tuohi- taikka
petäjänkuorilevyjä_, jottei multa pääsisi suorastaan arkkua
koskettamaan.
Joskus on, niin kerrotaan, joku vainaja haudattu _kumollah_ eli
kasvoilleen. "Onnakko on, jotta kun rupieu hyvin paljo kuolomah väkie,
elikkä ken naini lapsie soa ta kaikki järkieh kuoloo, niin kumollah kun
lapsi hauvatah, niin siitä jeä toiset elämäh."
Ennenkuin ruvetaan luomaan hautaa umpeen, heittävät saattajat arkun
kannelle multaa, taittavat puusta oksan, jolle kolmasti sirauttavat
sitä haudan reunalta. Paljaalla kädellä ei uskalleta kalmiston multia
kosketella. Kun multaa on näin pirautettu vainajan "silmille", ei siitä
ole enää tuonelasta tulijaa, ja hänet on helpompi silloin unohtaakin.
Saattajat, naisetkin, ellei ole tarpeeksi miehiä matkassa, täyttävät
haudan. Hautaa umpeen luotaessa itketään viimeinen itku:
"Elköä kaunehen hyväseni kallehuisie kauheijen kalmamultasien
kaunistoisiks kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina. Voikoa
katajapehkoset niih sijoih kajon etshitellä!
Niin alkaa kamaloilta koavassella kaihosta vartuostani, kun
kaunehen hyväseni kallehuot kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks
kajon loajitteletta.
Voi, kaunis hyväseni, kaislapeä-heinäsiks [kaislankaltainen
nurmella kasvava heinä] kajon yleneksennellä kaunehien ilmasien
peällä! Mie niistä hotj siun kallehuisies koalelisin katsahtelomah
toisin aikasin kajon suurissa ikävien kaihosissa.
Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kukkapeä-heinäset kujin
ylenneitä kurjista seänalasistas kuulu ilmojen peällä! Mie,
kurja vartuoni, niistä siun kukkahuisies kävisin hotj kujin
silmittelömäh kuulu Spoassusen kesäkuuroksuisina, kun
kukkapeä-heinäset kukiksenteloo kurjista seänalasistas.
Mie, kurja vartuoni, niitä kukkapeä-heinäsie vassen kuulu
ilmojen peällisie kurjasieni kujin alennuttelisin.
Voi, ihala hyväseni, innon aivosina, huomenesihalmoisina
ilmanvuksennella ihaloina ilman lintusina omilla iltapihasilla
iluolemah! Enkö niitä vassen vois, inhu vartuoni, iltasijasilta
innon yletä, kun ei ole innon ylentelijäisie iltasijasilta, kun
ihalan hyväseni ihaluot ihaloih syntysih innon loajiteltih.
Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kuuritsoijen nenissä istujiks
kummalintusiks kujertelomah kujin yleneksennellä! Enkö, kurja
vartuoni, vois kuuritshasijasilta kujin yletä, kun kummalintusina
kujertelet, kun kuulu Spoassusen' siun kukkahuot kujin puuvuttel'
kuulu ilmojen peältä."
Pitkän itkuvirren aikana on hauta täytetty ja jalkopuoleen on asetettu
risti seisomaan. Lopuksi mullat silitellään ja tasoitellaan kummuksi.
Arkun laatija tekee myös ristin, mutta sen voivat valmistaa kyllä
omaisetkin, m.m. pojat vanhemmilleen. Risti koetetaan tehdä "kelle vain
min kaunehempi osattais". Varsinkin ennen aikaan pantiin niiden
valmistamiseen vaivaa ja huolta, niihin tehtiin silloin viilot ja
katot, "solomat" ja "kuuritshat", sekä koristellut tuulilaudat katon
reunoihin. Pari kolmekin poikkipuuta salvettiin päärunkoon, alimmainen
venäläiseen tapaan viistoon. Nykyään ei hautapatsaita enää viitsitä
veistoksilla kaunistella, enimmäkseen ne tehdään vain aivan sileät,
joskus maalataankin. Vainajan puumerkki leikataan patsaaseen, toisinaan
kuolinvuosikin. Ristin juuren ympärille maahan kääräistään tuohi
lahoamista hidastuttamaan.
Pyhäinkuva, joka on ollut vainajan ryntäillä, kiinnitetään ristin
päärunkoon vainajan puoleiselle sivulle. Ristin poikkipuille asetetaan
ne tuohuksien palaset, jotka saattajilta ovat jääneet palamatta.
_Tuulipaikkoja_ (liinoja) sitovat naiset heti ristiin, jotta tämä olisi
"kaunehempi". Tavallisesti ovat ne valkeita, noin puolen korttelin
levyisiä, uudesta, "solkivaatteesta" poikkisarkaan leikattuja
vaatesuikaleita. Tuulipaikat sidotaan ristin poikkipuuhun
vaatenauhalla; niiden sanotaan olevan pokoiniekan _käspaikkoja_
(pyyhinliinoja). Orsi, jolla arkku on kannettu hautausmaalle, asetetaan
ristin viereen haudalle pitkälleen.
Myöhemmin rakennetaan haudalle _kropnitsha_, pienoinen hautakammio. Se
on tehtävä pian, jottei vesi pääse valumaan hautaan ja mädättämään
arkkua ennen vainajaa, koska ruumis silloin joutuisi lahoamatonna
multien sekaan. [Jos hautakummussa mullat painuvat maaemään, on vainaja
onneton kuolija, joka joutuu oatuun. Mutta jos kummulla mullat kohoavat
ylös ja heinittyvät, on kuolija onnellinen, hänellä on tsharsvan elos.]
Kropnitshan laativat sukulaiset taikka omaiset. Ennen se
tehtiin hirsistä, salvettiin pyöreistä hirren kappaleista pari-,
kolmekerrokselliseksi ja _viiloniekaksi_ niinkuin huone. Lautakatto oli
kahtaalle kallistuva, harjalla soloma kuuritshoineen. Tehtiinpä
sivuseinän pääpuoleen pieni ikkunakin lasiruutuineen, kuten arkkuunkin.
Siitä saattoi vainaja "silmitellä valkeih ilmoih" taikka tulla ulos
"kuuritshoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah".
Nykyään tehdään kropnitshoita myös turpeista. Kropnitsha tehdään haudan
pituinen ja levyinen, ja se on hautakummulla kuin vainajan suojaksi ja
kodiksi tehty pikkuinen pirtti. Se estää myös kalmistossa kävijöitä
tallaamasta hautakumpua ja suojelee hautaa sadevedeltä.