pitkää ja sitkeätä taistelua varten tarpeellisilla taisteluvälineillä.
Sen taistelukuntoisuutta lisäsi suuresti suomalaisten jääkärien
kotimaahan saapuminen helmikuun lopulla. Tämän joukon pääosa, tuhat
hyvin harjoitettua ja taisteluun tottunutta miestä, nousi maihin
Vaasassa 26 p:nä helmikuuta väestön riemulla ja syvästi liikutetuin
mielin vastaanottamana, sekä jaettiin eri joukko-osastoihin pitkin
rintamaa, osaksi upseereiksi, osaksi alipäällystöksi. Muutamat
pataljoonan saksalaisista upseereista astuivat myös suomalaiseen
sotapalvelukseen ja saivat edesvastuullisia paikkoja armeijassa sodan
aikana. Arvokkaan lisän armeijamme sai myös niistä ruotsalaisista
upseereista, jotka saapuivat Pohjois-Suomeen ottaakseen osaa
vapaustaisteluun, ja vapaaehtoisesta, Ruotsista avuksi rientäneestä
"ruotsalaisesta brigadista", joka miesluvultaan muodosti noin
pataljoonan. Muutamilla ruotsalaisilla upseereilla oli sodan kestäessä
korkeita päälliköntehtäviä valkoisessa armeijassa.
Rintama oli sodan ensi viikkoina muodostunut seuraavasti, noudattaen
suuntaa lännestä itään: Merikarvia--Ikaalinen--Virtain pitäjä--Ruovesi
--Vilppula--Jämsä--Lusi--Mäntyharju--Savitaipale--Vuoksenniska--Rautu
Laatokan rannalla. Se jaettiin nyt rajoitettuihin osastoihin. Läntisin,
Satakunnan rintama, asetettiin eversti, sittemmin kenraali E. Linderin,
Hämeen rintama eversti, sittemmin kenraali M. Wetzerin, Savon rintama
kenraali E. Löfström-Tollin ja Karjalan rintama kapteeni, sittemmin
eversti A. Sihvon johdon alaiseksi.
Vapaussodan jatkuessa yhtenäisen johdon alaisena maan pohjois- ja
itäosissa ja voimakkaan kansanarmeijan muodostuessa ryhtymään
taisteluun vihollista vastaan myöskin oman alueensa ulkopuolella, oli
koko Etelä- ja Lounais-Suomi punaisten ja heidän venäläisten
liittolaistensa vallassa. Kaikki vastarinta oli siellä tuomittu
epäonnistumaan. Ne yksityiset "valkoiset" suojeluskunnat, jotka siellä
liittyivät yhteen paikallista vastarintaa varten, voitettiin pian tai
hajaantuivat. Niin kävi itäisellä Uudellamaalla, missä paikallisten
suojeluskuntien jäännökset, jouduttuaan alakynteen, hakeutuivat
Pellingin saaristoon ja sieltä jäitse Viroon, kun taas läntisellä
Uudellamaalla n.s. Kirkkonummen joukko, noin 500 miestä, joutui
vangiksi ja säilytettiin vangittuna Helsingissä. Kumpaankin näistä
joukoista oli liittynyt ylioppilaita ja muita nuorukaisia Helsingin
suojeluskunnista. Vaikeuksia ja seikkailuja sai myös Uudenkaupungin,
miesluvultaan 400:aan nouseva, suojeluskunta kokea. Se ei katsonut
voivansa ryhtyä taisteluun tässä osassa maata, missä punaisten valta
oli erittäin voimakas. Se lähti jäitse Ahvenanmaalle, missä se pakotti
yksityisiä venäläisen varusväen osastoja antautumaan ja aikoi, saatuaan
siten kunnollisen aseistuksen, koettaa tehdä koko saariston
venäläisen sotaväen vaarattomaksi. Tämä tuuma ei onnistunut, kun ne
ruotsinmaalaiset joukot, jotka helmikuun keskivaiheilla, kuten
uskoteltiin, ihmisystävällisessä tarkoituksessa, laskettiin maihin
Ahvenanmaalla, eivät asettuneet kummankaan taistelevan puolelle, vaan
vaativat aseiden riisumista. Pitkien neuvottelujen jälkeen suomalainen
joukko, ilman aseita, vietiin Ruotsiin ja lähti sieltä valkoiseen
armeijaan Pohjanmaalle.
Etelä-Suomen paikalliset taistelut, joskaan ne eivät vihollisen
ylivoimaisuuden tähden voineet johtaa pysyvään menestykseen,
vaikuttivat kuitenkin koko sodan kulkuun siten, että ne ensi aikoina
häiritsivät punaisten sodanjohtoa ja jossakin määrin sitoivat niiden
joukkoja, joten ne eivät tarpeellisen nopeasti ehtineet lähettää
lisäjoukkoja pohjoiseen. Välillisesti valkoisten joukkojen pyrkimys
koota voimiaan ja vahvistaa asemaansa pohjoisemmissa osissa maata sai
tukea Etelä-Suomen taisteluista.
Se toivo, että Pohjois-Suomessa muodostettu valkoinen kansanarmeija
kenraali Mannerheimin johdolla voisi murtaa vihollisen vastarinnan ja
että sen onnistuisi päästä eteläisen tai eteläisimmän Suomen avuksi,
oli kyllä vahva, varsinkin rintaman pohjoispuolella. Mutta katsoen
punakaartien mieslukuun, hyvään aseistukseen sekä rajattomaan aseiden
ja ampumatarpeiden saantiin Venäjältä, näytti tehtävä kuitenkin olevan
suurten ja arvaamattomien vaikeuksien takana. Nämä vaikeudet olivat
sitä arveluttavammat, kun venäläinen sotaväki täällä oli varsin
voimakas, eritoten pääkaupungissa, missä oli suurin osa Venäjän
Itämeren-laivastoa ja meriväkeä monin tuhansin. Nämä eivät varmaankaan
olisi jättäneet punaisia ystäviänsä pulaan. Ja jo punaisten
lisääntyvästä kurittomuudestakin saattoi ennustaa, että heidän
vastarintansa oli muodostuva yhä ankarammaksi ja epätoivoisemmaksi,
kuta kauemmas etelään heidät tungettiin. Kaikissa tapauksissa
eteneminen olisi vaativa hyvin pitkän ajan ja äärettömiä ihmishengen
sekä taloudellisten ja henkisten kulttuuriarvojen uhreja. Punaisten
painaminen eteläisimpään Suomeen, maan rikkaimpiin ja tiheimmin
asuttuihin seutuihin, olisi aiheuttava varmasti vielä kauheamman
hirmuvallan, kuin mikä siellä jo vallitsi. Siellä, ja eritoten
pääkaupungissa, missä mielivalta ja terrori vallitsivat, pidettiin
asemaa epätoivoisena, jollei ulkoapäin olisi apua saatavissa.
Jo helmikuun ensi päivinä saapui senaattori Svinhufvudilta, joka
pysyttelihe piilossa Helsingissä, Suomen Tukholmassa olevalle
lähettiläälle kehotus anoa sotilaallista apua Ruotsista tai Saksasta.
Ruotsin hallitus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi kaikesta muusta
taisteluun sekaantumisesta kuin ryhtymästä välittämään taistelevien
puolien kesken. Syynä tähän torjuvaan kantaan, jolle Ruotsi asettui
luopuen viimeisestä mahdollisuudesta aktiivisesti avustaa Suomea sen
taistelussa vapauden ja itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli osaksi
Ruotsin vasemmiston varovaisuuspolitiikka, osaksi se painostus
Englannin puolelta, jonka alaisena Ruotsi oli. Saksa oli nyt ainoa
ulkomainen valta, joka saattoi antaa Suomelle tukea ja apua, eivätkä
tähän kiinnitetyt toiveet joutuneetkaan häpeään.
Heti kapinan puhjettua oli Saksan hallitukselle ja ylimmälle
sodanjohdolle tehty selkoa Suomen vaikeasta asemasta sekä esitetty
pyyntö, että Saksa antaisi apuansa taistelussa, joka vihdoin oli
ratkaiseva Suomen kohtalon. Tätä pyyntöä noudatettiin heti sikäli, että
Brest-Litovskin neuvotteluissa uudelleen -- joskin ilman suoranaista
tulosta -- painostettiin Venäjän hallitusta kutsumaan pois venäläiset
joukot Suomen alueelta. Tämän lisäksi järjestettiin suurehko ase- ja
ampumatarvelähetys Suomeen ja suostuttiin suomalaisen pataljoonan
kotiinlähettämiseen. Helmikuun puolivälissä lähetykset voitiin
toimittaa matkaan käytettävissä olevilla suomalaisilla aluksilla, jotka
olivat olleet sotateloilla Ruotsissa. Onnellisesti kävi pitkä ja
vaaranalainen matka yli Itämeren ja halki Pohjanlahden jäiden
venäläisiltä uhkarohkeasti anastetun suomalaisen jäänsärkijän Sammon
avustamana, ja Suomen armeija sai, kuten jo on mainittu, erittäin
arvokkaan ja kaivatun lisän sotatarpeita sekä sodankäyntiin
harjaantuneita upseereja, opettajia ja sotilaita.
Helsingistä saapuneet tiedot ja hätähuudot ja Ruotsin torjuva kanta
kehottivat kuitenkin ponnistuksiin suoranaisen sotilaallisen avun
saamiseksi Saksalta. Ne saivat osakseen Saksan sotilaallisen johdon
täyden ymmärtämyksen, mutta Saksan hallitus asettui erittäin
epäröivälle kannalle sellaiseen yritykseen nähden, niin hyvin yleis- ja
sisäpoliittisista syistä kuin siksi, että sen arveltiin voivan
häiritsevästi vaikuttaa saksalais-venäläisiin rauhanneuvotteluihin.
Nämä keskeytyivät kuitenkin äkkiä 11 p:nä helmikuuta ja kaksi
päivää myöhemmin pidettiin Homburgissa suuri poliittinen
sotaneuvostonkonferenssi, johon keisarikin otti osaa. Tässä päätettiin
uudelleen ryhtyä aktiiviseen sotapolitiikkaan idässä ja ensiksi
aloittaa eteneminen Itämerenmaakunnissa, mikä tapahtuikin heti aselevon
päätyttyä 18 p:nä helmikuuta. Sotilaallisella johdolla oli nyt suurempi
toimintavapaus eikä sotaretki Suomeen ollut ristiriidassa, vaan
päinvastoin sopusoinnussa sen itäisten suunnitelmien kanssa. Jo 14 p:nä
helmikuuta, Homburgin konferenssin jälkeisenä päivänä, kenraali
Ludendorff lähetti Suomen Berliinissä olevalle lähettiläälle kehotuksen
tehdä uuden suoranaisen pyynnön saksalaisen sotilasapuretkikunnan
lähettämisestä Suomeen ja 21 p:nä helmikuuta oli hänet kutsuttu Saksan
päämajaan.
Kenraali Ludendorff ilmoitti, että sotilasretkikunnan lähettäminen
Suomeen nyt oli mahdollinen siinä tapauksessa, että Suomella oli siitä
etua ja että sitä siellä katsottiin tarpeelliseksi ja toivottavaksi.
Vastaus kuului, että maan hädänalaiseen tilaan katsoen niin hyvin
hallitus kuin yhteiskuntaa säilyttävät ainekset Suomessa ilolla
tervehtisivät sellaisen avun lähettämistä, ja niin oli Saksan
avustusretki periaatteessa päätetty toimenpide. Ensin oli lähetettävä
muutamia sota-aluksia Ahvenanmaalle, ja pian sen jälkeen laskettaisiin
sotajoukko, suuruudeltaan noin divisiona, maihin jollakin sopivalla
kohdalla Suomen länsirannikolla. Tietysti tämä retki ei tarkoittanut
yksinomaan ihmisystävällisen tehtävän täyttämistä. Niin pitkälle
menevään ritarillisuuteen ei Saksalla totta tosiaan siihen aikaan ollut
varaa. Se saksalais-sotilaallinen tehtävä, jota sillä tarkoitettiin,
oli lähinnä estää englantilaisia joukkoja etenemästä Muurmannin
rannikolta Pietariin ja ehkäistä siten uuden itäisen sotarintaman
muodostuminen. Samalla toivottiin saatavan mahdollisimman vapaa tie
Venäjän pääkaupunkiin sen varalta, että sen valloittaminen
osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta myöskin Suomen vapauttaminen
venäläisestä bolshevikkivallasta ja sen riippumattomuuden turvaaminen
oli Keski-Euroopalle niin poliittisesti kuin taloudellisesti ja
sivistyksellisesti tärkeätä.
Sodanjohdon taholla tehdyn päätöksen toteuttaminen kohtasi vielä
erinäisiä vaikeuksia, mutta ne voitettiin. Maaliskuun 3 p:nä
allekirjoitettu Saksan ja Venäjän välinen rauhansopimus ei myöskään
ollut asiaan vaikuttavana esteenä. Jo maaliskuun alussa saapui
saksalaisia sota-aluksia sekä pienehkö maihinnousujoukko Ahvenanmaalle,
jotavastoin pääretkikunta, n.s. Itämeren-divisiona, kenraali, kreivi
von der Goltzin johdolla vasta 1 p:nä huhtikuuta lähti yli Itämeren
pyrkimään Suomen mantereelle. Alkuperäisestä aikomuksesta laskea joukot
maihin länsirannikolla oli luovuttu pääasiallisesti strategisista
syistä, ottamalla huomioon Suomen silloinen sotatilanne, ja valittu
Hanko maihinnousupaikaksi. Retkikunta saapui sinne 3 p:nä huhtikuuta,
jonka jälkeen sotatoimet ja eteneminen Helsinkiin pitkin rannikkorataa
heti alkoivat. Punaisten heikko vastarinta murrettiin helposti -- jo se
tieto, että vastassa oli sotaan tottuneita saksalaisia sotureita,
herätti jonkun verran pelkoa. Heidän sotavoimansa olivat myös tässä
osassa maata heikentyneet, kun oli täytynyt lähettää lisäjoukkoja
Tampereelle, missä ratkaiseva taistelu parhaillaan oli käynnissä. Vasta
Helsingin edustalla kohtasi saksalaisia hieman ankarampi vastarinta. Jo
10 päivää maihinnousun jälkeen, 12 p:nä huhtikuuta, saksalaiset joukot
tunkeutuivat lännestä käsin pääkaupunkiin, samalla kuin saksalainen
laivasto-osasto amiraali Meurerin johdolla Tallinnasta tuli kaupungin
satamaan ja laski maihin pienehkön taistelujoukon. Venäjän laivasto,
josta osa jo silloin oli lähtenyt itää kohden, ei tehnyt mitään
vastarintaa. Hangossa saksalaisen päällystön kanssa tehdyn sopimuksen
mukaan sen tuli pysyä puolueettomana ja heti vesien auettua purjehtia
Venäjälle. Helsinki säästyi näin hävitykseltä, minkä Venäjän laivasto
siellä olisi voinut aikaansaada, ja todennäköisesti olisikin
toimeenpannut, jollei saksalaispelko olisi lamaannuttanut sen
toiminnanhalua. Viaporin linnoitus miehitettiin taistelutta.
Sitävastoin saksalaisten tunkeutuessa pääkaupunkiin syntyi
katutaisteluita, joihin myös otti osaa valkoinen kaarti, joka siellä
salaa oli aseistettu ja nyt sai mahdollisuuden päästä toimimaan. Jo
seuraavana päivänä, 13 p., kaupunki oli puhdistettu kapinallisista
aineksista ja kokonaan valkoisten käsissä. Riemulla väestö, joka nyt
kahden ja puolen kuukauden hirmupäivien jälkeen taas saattoi hengittää
vapaasti, ja lailliset viranomaiset, jotka jälleen voivat ryhtyä
toimimaan, tervehtivät saksalaisia sotureita vapauttajinaan. Suurin osa
punaisten sotavoimia, samoin kuin kapinan johtajat, olivat paenneet
itään päin ja osa niistä pelastautui Venäjälle, siellä yhä edelleen
avustaakseen venäläisten Suomen jälleenvalloittamispyyteitä.
Huhtikuun 6 p:nä oli toinen pienehkö saksalainen joukko-osasto
Tallinnasta kenraali Brandensteinin johdolla noussut maihin Loviisassa,
karkoittanut kaupungissa ja sen ympäristössä olevat punaiset joukot ja
lähtenyt etenemään pohjoista kohti. Tämän retkikunnan tarkoituksena oli
miehittämällä joku kohta Riihimäen--Viipurin rataosalla katkaista
punaisten peräytymistie itään. Kahakoiden ja taistelujen jälkeen, sekä
koettuaan muutamia vastoinkäymisiä, varsinkin Uudessakylässä, joka
vähän aikaa oli saksalaisten hallussa, tämä joukko-osasto valtasi 18
p:nä huhtikuuta Lahden, joka oli punaisten pääpesäpaikkoja.
Samoihin aikoihin kuin saksalaiset joukot saapuivat maahan ja
suorittivat ensimäiset sotatoimensa Etelä-Suomessa, oli tärkeitä
sotatapahtumia sattunut myöskin rintaman pohjoispuolella.
Asemataistelua oli siellä jatkunut eikä kapinallisten ja venäläisten
onnistunut, niin usein ja eri kohdista rintamaa kuin he yrittivätkin,
murtautua sen läpi tai saada sitä peräytymään. Ensi sijassa punaiset
olivat menestymättä pyrkineet ottamaan haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen
radan, siten katkaistakseen valkoisilta lännen ja idän välisen
yhteyden. Lukuisia, osittain ankaroita yhteentörmäyksiä oli sattunut
pitkin koko linjaa, Lavialla, Ruovedellä, Vilppulassa, Kuhmoisissa,
Sysmässä, Lusissa (Heinola), Savitaipaleella, Joutsenossa, Ahvolassa,
Kavantsaarella, Muolaassa, Raudussa, Valkjärvellä y.m., mutta
maaliskuun keskivaiheille saakka pysyi rintama jokseenkin muuttumatta.
Mutta 16 p:nä maaliskuuta alkoi yhtenäisen suunnitelman mukaisesti
valkoisen armeijan suuri rynnäkkö etelään päin, varsinkin
Pohjois-Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä Tamperetta kohti, joka oli
punaisen ja punavenäläisen armeijan lujimpia varustuksia ja tukikohtia.
Keskusta (Wetzer) rynnisti taistellen Vilppulasta Orihveden ja Suinulan
kautta Messukylään, itäinen sivusta (Wilkman) Jämsästä Orihvedelle,
Kangasalle ja Lempäälään ja läntinen osaksi Vaskivedeltä ja Kurusta
Teiskon kautta (Hjalmarsson), osaksi Ikaalisista Kyröskosken kautta
(Linder) Tampereelle. Jo 24 p:nä maaliskuuta laukaistiin ensimäinen
tykinluoti kohti kaupunkia, joka lähipäivinä joutui melkein
piirityksiin. Punaisten tehdessä epätoivon vimmalla vastarintaa
valloitettiin etukaupungit ja 3 p:nä huhtikuuta alkoi rynnäkkö itse
kaupunkia vastaan. Kaksi päivää myöhemmin se ankaran, katu kadulta ja
talo talolta käydyn taistelun jälkeen oli valkoisten hallussa.
Tampereen valloitus, valkoisen armeijan suurin ja loistavin uroteko ja
sodan verisin taistelu, oli vaatinut uhriksi lukuisasti kaatuneita ja
melkoiset osat kaupunkia olivat tuhoutuneet, mutta tärkeä tulos
vapaussodassa oli täten saavutettu. Punaisten valta oli tässä
ensimäisessä suuressa voimainmittelyssä saanut ankaran iskun ja alkoi
horjua, voimatta enää koskaan tointua. Osa Tampereelle kootuista ja
kaupungin puolustukseen osaa ottaneista punaisista joukoista onnistui
pelastautumaan etelään päin, mutta vankien lukumäärä nousi kuitenkin
10,000:een, minkä ohella 50 venäläistä tykkiä ja runsaasti muita aseita
ja ampumatarpeita joutui hallituksenjoukkojen saaliiksi.
Samoihin aikoihin kuin Tampereesta taisteltiin ja sen valloituksen
jälkeen eteni valkoisia joukkoja alituisesti taistellen (Karkussa,
Mouhijärvellä y.m.) pohjoisesta käsin Satakuntaan Tampeeren--Porin
radalle puhdistaen nämä seudut punaisista rosvojoukoista, jotka siellä
olivat harjoittaneet kauheaa terroria ja tehneet hirvittäviä rikoksia
(Noormarkussa, Suodenniemellä y.m.). Huhtikuun 11 p:nä valkoiset
miehittivät Porin, sen jälkeen kuin punaiset ryöstettyään ja tuhottuaan
omaisuutta olivat lähteneet kaupungista. Huhtikuun 18 p:nä vallattiin
Rauma samoin ilman taistelua.
Turun väestö oli niin hyvin ennen kapinaa kuin sen kestäessä saanut
paljon kokea. Punaisilla oli siellä rajaton valta eivätkä he
terrorisoinneet ainoastaan kaupungin porvarillisia, vaan myös
ympäristön rahvasta. Minkäänlainen vastarinta ei siellä ollut
mahdollinen. Osa kaupungin asekuntoisia miehiä oli kapinan alkaessa
lähtenyt pohjoiseen ja liittynyt jo mainittuun Uudenkaupungin
suojeluskuntaan, toinen osa oli vetäytynyt saaristoon ja sitten
Ahvenanmaalle (Vårdöhön) sekä siellä järjestänyt suojeluskunnan, n.s.
"saariston vapaajoukon". Se sai aseita ja opettajia sotaharjoituksia
varten Ahvenanmaan saksalaisilta joukoilta. Saatuaan vahvistukseksi
pienen saksalaisen sotilas-osaston tämä joukko oli taistellut
saaristoon sijoitettuja punakaartilaisia vastaan ja vallannut muutamia
sikäläisiä saaria (Houtskarin ja Korpon). Tampereen valloitus ja
Helsingin menetys sai punaisten sodanjohdon pelkäämään, että Turku ja
koko Länsi-Suomi joutuisivat eristetyiksi yhteydestä itäänpäin,
minkä lisäksi odotettiin hyökkäystä lännestä päin Ahvenanmaalla
maihinnousseiden saksalaisten joukkojen taholta. Alkoi yleinen, sekä
punaisen kaartin että punaisten perheiden pako itää kohden, päämääränä
Venäjä. Suuret määrät ryöstämällä saatua omaisuutta otettiin mukaan.
Huhtikuun 12 p:nä lähti viimeinen pakolaisjuna Turusta ja jo seuraavana
päivänä "saariston vapaajoukko" marssi kaupunkiin. Samaan aikaan kuin
Helsinki, vapautui näin Turkukin. Turusta länteenpäin olevat seudut
Turun--Toijalan rataosan ja rannikon välillä puhdistivat "saariston
vapaajoukko" ja muut erilliset suojeluskuntaosastot, kun taas
saksalaiset, noustuaan maihin Loviisassa ja vallattuaan Helsingin,
suorittivat saman tehtävän itäisellä Uudellamaalla. Tässä
puhdistustyössä oli muiden paikallisten suojeluskuntien ohella
osallisena entinen n.s. Pellingin joukko, joka Tallinnasta oli
kuljetettu Danzigiin ja sieltä oli saksalaisen Itämeren divisionan
mukana tullut Suomeen. Huhtikuun keskivaiheilla näin maan
eteläisimmätkin seudut, suurta osaa Viipurin lääniä lukuunottamatta,
olivat valkoisten hallussa.
Sotatilanne oli Suomessa parin viikon kuluessa täydelleen muuttunut.
Kenraali Mannerheimin suuri kansanarmeija oli pitkin koko rintamaa
lähtenyt liikkeelle ja painoi punaisten joukkoja etelään päin. Sieltä
taas tunkivat päälle saksalaiset sotavoimat. Nekin olivat kenraali
Mannerheimin ylipäällikkyyden alaiset. Näiden välillä ulottui huhtikuun
keskivaiheilla lännestä itään kapea kaistale, joka vielä oli
kapinallisten hallussa. Punaiset joukot oli kokoonpuristettu tälle
ahtaalle alalle, mistä ne tasaisena virtana vetäytyivät itäänpäin
tuhansittain heitä seuraavien pakolaisten seuraamina, päästäkseen
mikäli mahdollista Viipuriin ja etsiäkseen pelastustaan Venäjältä.
Osa kenraali von der Goltzin joukoista alkoi Helsingin valloituksen
jälkeen edetä pohjoiseen pitkin rautatielinjaa ja valtasi 22 p:nä
huhtikuuta Riihimäen rautatieristeyksen, missä punaiset epätoivon
vimmalla tekivät vastarintaa, sekä 26 p:nä Hämeenlinnan, juuri viime
tingassa estäen punaiset surmaamasta satakunnan kuolemaan
tuomitsemaansa kansalaista, jotka näin pelastuivat. Seuraavana päivänä
pohjoisen armeijan etujoukot marssivat kaupunkiin ja yhteys
Mannerheimin ja von der Goltzin joukkojen välillä oli tällä kohdalla
saavutettu. Nämä Tampereelta tulevat valkoiset sotajoukot olivat etelää
kohti tunkeutuessaan kohdanneet ankaraa vastarintaa. Varsinkin olivat
taistelut sitkeitä Lempäälässä, jonne punaiset olivat koonneet vahvoja
joukkoja, ja jossa seudun maantieteelliset suhteet tarjosivat
oivallisen puolustusaseman.
Lahdessa saksalaiset joukot olivat pitäneet puoliaan punaisten
hyökkäyksiä ja läpimurtautumisyrityksiä vastaan. Myöskin siellä oli
saavutettu yhteys saksalaisten ja pohjoisen armeijan välillä siten,
että Heinolan puolelta eräs joukko-osasto oli edennyt Lahteen saakka.
Punaisten läntinen armeija, joka nyt oli eristetty radasta ja jonka
peräytymistie Lahden luona oli katkaistu, täytti jäännöksillään
Hauhon--Tuuloksen ja Lahden--Vesijärven väliset seudut. Epätoivon
rohkeudella tämä pakolaisarmeija pyrki ulos ansasta, johon se oli
joutunut, mutta onnistumatta. Kaikki käytettävissä olevat saksalaiset
voimat siirrettiin näihin seutuihin ja kolme päivää, huhtikuun 30 p:stä
toukokuun 2 p:ään, kestäneen taistelun jälkeen punainen armeija oli
pakotettu antautumaan, -- se oli Suomen Sedan. Saalis oli noin 20,000
vankia, 20 tykkiä, 200 konekivääriä ja 4,000 hevosta.
Itä-Suomessakin loppuratkaisu tapahtui samaan aikaan tai vähän sen
jälkeen. Tampereen valloituksen jälkeen oli armeijan ryhmittelyä
muutettu, Karjalan ja Savon rintamat saivat apujoukkoja ja voivat nyt
alkaa lopullisen etenemisensä. Päämaja, joka suurimman osan sota-aikaa
oli Seinäjoella, muutettiin tämän vuoksi Mikkeliin. Itä-Suomessa
aloitti Karjalan rintama liikkuvan sodan. Kauimpana idässä, Raudussa,
valkoiset joukot olivat Tampereen valloituksen aikoihin saavuttaneet
huomattavan voiton pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannusta
suurilukuisesta vihollisjoukosta, joka melkein kokonaan tuhottiin.
Karjalan rintaman joukot aloittivat huhtikuun 20 p:n paikoilla
etenemisensä eteläisen pääradan erinäisiä seutuja kohti aina rajaan
(Terijokeen) asti, siten katkaisten Viipurin ja Pietarin välisen
yhteyden, jolla punaisten sodankäynnille oli ollut suuri merkitys.
Huhtikuun 25 p:nä valkoinen armeija, jota täällä nyt johti kenraali
K.F. Wilkman (Wilkama), eri puolilta ja alituiseen taistellen lähestyi
Viipuria ja ryhtyi kaupunkia valloittamaan, mikä suoritettiin 28 ja 29
p:nä. Viipurissa ja taisteluissa sen ympäristössä otettiin 15,000
vankia ja saatiin runsas sotasaalis, 300 tykkiä, 200 konekivääriä y.m.
Kaupungin asukkaat vapautuivat siitä terrorista, jota he olivat saaneet
kärsiä kolme kuukautta ja joka oli ilmennyt kauhistuttavina
joukkomurhina ja muina väkivallantöinä. Viipurin kukistuessa punaiset
menettivät viimeisen lujan turvapaikkansa ja venäläiset lähinnä
pääkaupunkia tärkeimmän tukikohtansa Suomessa.