pakottivat sen peräytymään ja etenivät toisella sivustallaan
Lappeenrantaan, toisella Kouvolaan, jotka muutamia päiviä myöhemmin
olivat valkoisten hallussa. Myöskin viimemainittu seutu ja sen
läheisyydessä olevat tehdasyhdyskunnat sekä koko Kyminlaakso
ympäristöineen ja varsinkin Haminan kaupunki saivat punaisten vallan
aikana kokea kauhun päiviä. Sielläkin oli toimeenpantu julmia
joukkomurhia. Täältä ja Viipurin tienoilta pakoon lähteneet laumat
pääsivät Kotkaan, mistä osa niistä siellä odottavilla laivoilla ehti
paeta Pietariin. Toukokuun 4 p:nä valkoiset joukot saapuivat Kotkaan,
samalla kuin sen satamaan ankkuroi saksalaisia sota-aluksia. Samana
päivänä vallattiin myös Hamina. Sota oli käytännöllisesti katsoen
lopussa. Viimeiset maassa olevat venäläiset joukot olivat ne, jotka
pitivät hallussaan maan kaakkoisimmassa kolkassa olevia Inon
pattereita. Ne lähtivät maasta vasta 14 p:nä toukokuuta, senjälkeen
kuin olivat räjähdyttäneet siellä olevat asevarikot ja tuhonneet
linnoitusten tykit. Suomi oli "venäläis-vapaa" ja vapaustaistelun
varsinainen päämäärä oli saavutettu. Kotoinen, maansa kavaltanut
punainen vihollinen oli tehty vaarattomaksi, mutta oli osittain
jäljellä maassa.
Tampereen valloitus oli punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa
tappion alkuna; sen päätti Viipurin ja Kouvolan valtaus sekä suuri
antautuminen Lahden luona, mikä kaikki tapahtui muutaman viikon
kuluessa. Nopea ja täydellinen voitto oli tulos noiden kahden, Suomen
vapautuksen puolesta taistelleen valtavan voiman: isänmaallisen
innostuksen kannattaman kansanarmeijan ja sotaan harjaantuneiden
saksalaisten joukkojen yhteistoiminnan tulos. Ulkoapäin tuleva
apu ei vähentänyt ensinmainitun suuren ja kauniin, vapautuksen
pääedellytyksenä olleen isänmaallisen työn merkitystä ja kunniaa, mutta
se säästi maamme monilta ja pitkällisiltä kärsimyksiltä, se pelasti
meille suuren osan nuorta voimaamme ja helpotti mahdollisuuksiamme pian
korjata sodan tuottamat vauriot.
Toukokuun 16 p. oli valkoisen armeijan päivä. Silloin pääkaupungin
viranomaiset ja väestö juhlivat voitokasta kansanarmeijaa ja sen
päällikköä suoritetun vapautustyön johdosta. Armeijaan, joka sinä
päivänä juhlallisesti marssi Helsinkiin ja siellä toimeenpani paraatin,
kuului joukkoja kaikista armeijaosastoista ja rykmenteistä. Se oli
uuden ajan, vanhojen unelmien ja toiveiden toteutumisen ulkonainen
ilmaus, ilmaus siitä, että Suomen kansa nyt oli isäntä omassa
talossaan.
Sodan jälkeen.
Vapaussota oli historiallinen välttämättömyys. Ilman kansannousua ja
yhteistä, idästä tullutta sortoa vastaan suunnattua voimanponnistusta
ei maamme todennäköisesti olisi voinut saavuttaa pysyvää vapautta ja
täyttä riippumattomuutta. Kuva tästä ottelusta, jossa Suomen kauan
kestänyt taistelu kansallisen olemassaolonsa ja täydellisen
itsenäisyytensä puolesta saatettiin loppuun, sumentui kyllä siitä, että
oli taisteltava omia maanmiehiäkin vastaan. Mutta se ei kuitenkaan
ollut sisällinen sota tavallisessa mielessä, ei verinen ottelu eri
yhteiskuntaluokkien tai poliittisten puolueiden välillä, vaan jatkoa
Suomen taistelulle idän barbariaa vastaan, joka nyt oli pukeutunut
bolshevismin hahmoon ja johtanut harhaan osan maamme väestöä. Taistelu
ei ollut varsinaisesti suunnattu tätä, vaan sitä myrkkyä vastaan, jota
itä oli pyrkinyt ja osaksi onnistunut valamaan tietämättömimpään ja
siveellisesti alimmalla tasolla olevaan kansamme osaan ja joka oli sen
saattanut isänmaanpetoksen pimeälle polulle itsekkäiden tarkoitusperien
saavuttamiseksi. Sota karkoitti myrkyttäjät tehden henkisen myrkyn
sillä kertaa tehottomaksi ja pelastaen isänmaan jo uhkaavasta
perikadosta tai sivistyksentuhosta, mutta myrkkyä ei sodan keinoin
voitu poistaa. Tämä Venäjän yhteyden viimeinen perintö esti Suomen
yhteiskunnan nopean toipumisen ja ehkäisi monessa suhteessa uuden ajan
vaatimaa kehitystä. Myöskin suuri elintarpeiden puute, mikä vuonna 1918
vallitsi maassa ja melkeinpä lähenteli nälänhätää -- sekin osaltaan
puna-venäläisen anarkian seuraus -- vaikeutti suuresti säännöllisiin
oloihin siirtymistä.
Mutta Suomen kansa saattoi kuitenkin nyt, joskin suurten poliittisten
ja taloudellisten vaikeuksien vallitessa, käydä rauhantoimiin ja
lujittamaan maan ulkonaista riippumattomuutta ja sisäistä asemaa.
Hallituksen jäsenet -- niiden joukossa myös sen päämies Svinhufvud,
joka maaliskuussa tekemänsä uhkarohkean pakoretken jälkeen oli Saksan
kautta saapunut Vaasaan -- kokoontuivat jälleen toukokuun alussa
Helsinkiin. Eduskunta, joka ryhtyi jatkamaan kapinan keskeyttämiä
istuntojaan, oli jäsenluvultaan huomattavasti supistunut. Melkein
kaikki sen sosialistiset jäsenet olivat poissa. Osaksi he olivat
paenneet, osaksi kapinaan osallisina vangitut tai syytettyinä
valtiorikoksesta. Eduskunta päätti toukokuun 18 p:nä luopua korkeimman
vallan käytöstä, mikä siirrettiin valtionhoitajaksi valitulle
hallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille. Hallitus uusittiin ja
J.K. Paasikivi tuli sen varapuheenjohtajaksi.
Nyt ryhdyttiin toteuttamaan niitä hallintotoimenpiteitä, joita
muuttuneet olot vaativat. Valtiolliset hallintoelimet havaittiin olevan
pääasiassa sellaisinaan valmiit ja tarvitsevan vain eräissä kohdin
täydentämistä. Varsinkin oli näin laita sotalaitoksen, jonka järjestely
sodan aikana oli ollut aivan tilapäistä. Yleinen asevelvollisuus
määrättiin toimeenpantavaksi niissäkin osissa maata, missä kutsuntoja
ei oltu voitu aiemmin suorittaa, ja niin luotiin pysyvä sotavoima.
Järjestelytyöhön saatiin apua saksalaisilta yliesikuntaupseereilta ja
harjoitustehtäviin käytettiin neuvojia saksalaisista joukoista, jotka
hallituksen toivomuksen mukaisesti jäivät maahan. Suomen täytyi olla
varustautunut idästä mahdollisesti tulevien hyökkäyksien varalle ja
valmis puolustamaan riippumattomuuttaan. Myöskin Englannin silloinen
epäselvä sotapolitiikka Vienanmeren seuduilla, missä osa Suomesta
paenneita punakaartilaisia otettiin Englannin palvelukseen, pakotti
olemaan valmiina puolustukseen. Ulkomaanedustus oli maallemme uusi ala,
mikä tuli hallituksen erikoisen huomion esineeksi, ei ainoastaan
poliittisten näkökohtien vuoksi, vaan myös siksi, että saataisiin
poistetuksi maassa vallitseva ja tuottavaa toimintaa lamauttava
elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden puute. Varsinaisimmin Saksaan
orienteerattu ulkopolitiikka oli luonnollinen seuraus Saksan
vapaustaistelussamme antamasta avusta ja vastasi Suomessa yleisesti
vallitsevaa mielialaa. Tätä piti yllä saksalaisten joukkojen jatkuva
oleskelu maassa ja myötätunto, minkä ne täällä olivat saavuttaneet.
Länsivaltain vihollisuudeksi tämä politiikka ei kehittynyt --
puolueettomuuden rikkomishalua maassa tuskin olikaan -- mutta Englanti
ja myöskin Ranska suhtautuivat sangen kylmäkiskoisesti Suomen
riippumattomuuteen. Englanti ei vielä ollut halukas lopullisesti sitä
tunnustamaan ja Ranska teki aiemmin antamansa tunnustuksen Suomen
poliittisesta hallitussuunnasta riippuvaksi.
Valtiomuotokysymys kohosi nyt etualalle. Suomi oli hallituksen
julistuksella 4 p:ltä joulukuuta 1917 ja eduskunnan hyväksyttyä sen
julistautunut riippumattomaksi tasavallaksi, mutta uutta, siihen
perustuvaa valtiosääntöä eduskunta ei vielä ollut säätänyt, ennenkuin
kapina puhkesi, ja muodollisesti Suomi oli, perustuslakiensa
mukaisesti, vielä monarkia, joskin vailla hallitsijaa. Mikään muu
valtiomuoto kuin tasavaltainen ei itsenäisyysjulistuksen ja silloin
vallitsevan vallankumouksellisen hurmion aikana ollut ajateltavissa.
Sota ja vallankumouksen täydellinen kukistaminen oli kuitenkin tässä
kohden tehnyt aseman toisenlaiseksi, ja monarkistinen mieliala oli
maassa vapaustaistelun kestäessä varttunut voimakkaaksi. Maan
ulkopoliittiselle asemalle ja ulkokohtaiselle turvallisuudelle
katsottiin monarkian sisältävän suurempia takeita, ja myöskin
sisäisille olosuhteille näytti luja hallitusvalta tarpeen vaatimalta.
Hallituksessa monarkistinen kanta oli vallitseva, eduskunnassa
mielipiteet kävivät sangen eri suuntiin. Pienellä enemmistöllä
eduskunta periaatteellisesti teki päätöksen monarkistisen valtiomuodon
voimaansaattamisesta, mutta tälle pohjalle laadittu ehdotus ei
eduskunnan istunnossa 7 p:nä elokuuta saavuttanutkaan päätöksen heti
voimaanastumiselle laissa säädettyä enemmistöä, mistä seurasi, että
asia oli jääpä lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. Vanhat
ruotsinaikaiset perustuslait jäivät näin ollen voimaan. Välttääkseen
hallitsijan valinnan lykkäytymistä tuonnemmaksi eduskunta 58 äänellä
44:ää vastaan päätti hallitukselta anoa, että se ryhtyisi tarpeellisiin
toimenpiteisiin sellaista kuninkaanvaalia varten, jota v:n 1772
hallitusmuoto edellytti kruununperimyksen katketessa. Hallituksen
neuvottelut hallitsijaehdokkaasta johtivat siihen, että Hessenin
prinssi Friedrich Karl, Saksan keisarin lanko, asetettiin Suomen
kuninkaanvaltaistuimen ehdokkaaksi. Suuresti epäröityään oli hän siihen
suostunut. Kuninkaanvaali suoritettiin kuitenkin vasta 9 p:nä lokakuuta
ja Suomessa valmistauduttiin ottamaan vastaan valittua hallitsijaa.
Ennenkuin tämä ehti tapahtua, tuli Saksan vallankumous ja keskusvaltain
suuri luhistuminen, mikä yhdellä iskulla mursi Saksan valta-aseman.
Tämän kautta muuttui poliittinen asema myöskin Suomeen nähden kokonaan.
Sen jälkeen kuin länsivallat olivat tulleet Euroopan rajattomiksi
herroiksi, ei Saksa enää voinut olla meidän ulkonaisena tukenamme.
Englanti ja Ranska selittivät, etteivät ne tunnustaisi valittua
saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi, ja ehtona maamme
varustamiselle elintarpeilla vaativat he saksalaisten joukkojen
poissiirtämistä. Varsinkin tämä leipäkysymys pakostakin teki Suomen
aseman länsivalloista riippuvaksi. Joulukuun alussa saksalaiset joukot
lähtivät Suomen mantereelta Suomen kansan vilpittömien kiitollisuuden
ja kaipauksen tunteiden saattamina. Muuttunut poliittinen tilanne vei
siihenkin, että kuninkaanvaali oli peruutettava. Joulukuun lopulla
Hessenin prinssi kieltäytyi hänelle tarjotusta kruunusta, ja siten
monarkistisen aatteen toteuttaminen Suomessa jäi sikseen.
Muuttuneen poliittisen orienteerautumisen johdosta Svinhufvud luopui
valtionhoitajan toimesta 12 p:nä joulukuuta, minkä jälkeen eduskunta
valitsi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka jo toukokuussa
oli luopunut ylipäällikön tehtävästä. Myöskin hallituksessa tehtiin
eräitä, uusia olosuhteita vastaavia henkilömuutoksia. Uudet
eduskuntavaalit suoritettiin maaliskuussa 1919 ja johtivat varmaan
tasavaltalaisenemmistöön, kun sosialistien 80 edustajapaikkaa otettiin
lukuun. Toukokuussa eduskunnalle annettiin tasavaltaiselle pohjalle
laadittu valtiosääntöesitys. Pitkien neuvotteluiden ja eräiden
muutosten jälkeen tämä uusi perustuslaki hyväksyttiin 21 p:nä kesäkuuta
ja sai valtionhoitajan vahvistuksen 17 p:nä heinäkuuta, joten Suomi
lopullisesti sai tasavaltaisen valtiosäännön, missä entisen
yksikamarisen eduskunnan käsiin annettiin laaja parlamenttaarinen
valta. Uuden lain mukaisesti tuli eduskunnan suorittaa valtakunnan
ensimäisen presidentin vaali. Vaali tapahtui 25 p:nä heinäkuuta 1919,
jolloin Suomen tasavallan ensimäiseksi presidentiksi valittiin kahden
keskustapuolueen, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten
ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg.
Oikeistopuolueet äänestivät kenraali Mannerheimiä.
Niiden valtojen lisäksi, jotka aikaisemmin olivat tunnustaneet Suomen
itsenäiseksi valtioksi, oli kevään ja kesän kuluessa tullut useita
muita, kuten Englanti, Yhdysvallat ja Japani toukokuussa, Romaania,
Belgia, ja Italia kesäkuussa y.m. Näin ollen Suomen kansojen kesken
yleisesti tunnustettu täysivaltaisuus oli kansainvälis-oikeudellinen
tosiasia, jota myöhemmin vielä vahvisti sen ottaminen jäseneksi
Kansainliittoon. Diplomaattisia suhteita ulkovaltoihin oli vähitellen
kehitetty, ja myöskin kauppayhteys oli muuttunut vilkkaammaksi.
Venäjään nähden Suomi yhä edelleen oli sotakannalla. Rauhanneuvotteluja
oli Saksan turvin yritetty Berliinissä elokuussa 1918, mutta
tuloksitta. Neuvottelut alettiin uudelleen Tartossa keväällä 1920 ja
johtivat lopultakin 14 p:nä lokakuuta tehtyyn rauhansopimukseen. Suomen
alue lisääntyi Pohjoisen Jäämeren rannalla sijaitsevalla Petsamolla.
Mutta eräiden Itä-Karjalan väestöltään suomenkielisten osien
yhdistäminen Suomeen raukesi. Tätä yhdistämistä olivat laajat piirit
maassamme, samoin kuin mainittu väestö itse toivoneet, ja sen
vapauttamiseksi Venäjän vallasta olivat suomalaiset vapaaehtoiset
joukot taistelleet Aunuksessa. Näin haipui viimeinen jäännös niistä
"suursuomalaisista" toiveista ja unelmista, jotka sodan jälkeen olivat
elähdyttäneet suurta osaa Suomen yhteiskuntaa.
Maailmansodan myrskyn mainingit eivät vielä ole asettuneet eikä uuden,
täysivaltaisen Suomen asema ole voinut saavuttaa sitä lujuutta ja
vakiintumusta, mikä on välttämätön rauhalliselle kehitykselle. Mutta
tässä suhteessa sen laita ei ole huonompi vaan pikemmin parempi kuin
toisten maailmansodan yhteydessä syntyneiden tai sen koskettamien
pienten valtioiden. Se voi rakentaa vanhan valtiollisen järjestyksen
pohjalle, joskin uuden valtiomuodon turvin. Länsimainen sivistys oli
maahamme lujasti juurtunut jo kauan ennenkuin se otti kohtalonsa omiin
käsiinsä, eikä tätä sivistystä idästä tullut vaikutus ole voinut tai
ehtinyt tukahduttaa tai muuksi muuttaa. Pitkä, sitkeä taistelu
kansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta on lisännyt sen
itsenäisyysliikkeen siveellistä ja poliittista oikeutusta, ja kansamme
on osoittautunut pystyvänsä itse hallitsemaan itseänsä. Mutta Suomen
vapaata ja itsenäistä valtiota uhkaavat kuitenkin sekä sisäiset että
ulkoiset vaarat. Ensinmainitut eivät ole etsittävissä vain jyrkistä
luokkaeroavaisuuksista ja bolshevistisen hapatuksen vaikutuksista,
jotka yhä edelleen uhkaavat yhteiskuntaa, vaan myös siitä
puoluehajaannuksesta ja niistä väritykseltään kiihkokansallisista
puolueriidoista, jotka sisäisesti ja ulospäin ehkäisevät ja lamauttavat
yhteistyötä ja jotka varsinkin tulevat näkyviin puoluekomennossaan
tasapainoa vailla olevassa eduskunnassa. Niiden juuret ovat vähemmän
vallitsevissa yhteiskuntaoloissa kuin eräissä suomalaisen
kansanluonteen ominaisuuksissa eivätkä ne sen vuoksi voi olla vain
ohimenevää laatua. Se kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien voimien
kokoomus, se yksimielinen ja luja tahto, josta vapaussota todisti, ei
kauan kestänyt; se särkyi pian -- oire, joka tulevaisuuteen nähden ei
ole ilahduttava. Ulkoiset vaarat johtuvat ensi sijassa maamme asemasta.
Sen kaukaisuus suojelee sitä tosin jonkun verran joutumasta suurten
poliittisten intressien leikkiin, mutta se antaa myös maalle eristetyn
aseman, missä se on vailla toiveita saada tukea ja apua miltään
Euroopan nyt mahtavalta valtiolta, jos sen kimppuun jälleen hyökätään
ja se pakotetaan taas ryhtymään taisteluun itäistä naapuriaan ja vanhaa
sekä ainoata vihollistaan vastaan. Sen on melkein yksinomaan
turvauduttava omaan voimaansa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta
siksipä olisikin sisäinen kokoomus ja luja, puolueista mahdollisimman
riippumaton hallitusvalta sitä välttämättömämpi.
Suomen ulkopolitiikka ei vielä ole vakiintunut. Sitä määräävät hetken
todelliset tai luulotellut edut. Historiallinen ja sivistyksellinen
yhteys germaanisen maailman ja lähinnä skandinavisten Pohjoismaiden
kanssa ynnä maamme maantieteellinen asema näyttää, huolimatta Ruotsin
kanssa sattuneista tilapäisistä etujen vastakohdista, olevan omansa
määräämään sen pohjan, jolle Suomen ulkopoliittiset pyrkimykset
pitempää tulevaisuutta silmällä pitäen varmimmin voidaan perustaa, ja
valtakunta siten myös yhä lujemmin kiinnittää länsimaihin. Tämän ehtoja
on, että Suomen kansa yhä enemmän, joskin kaikessa vaatimattomuudessa,
osaa pysyttäytyä todellisena, katsantotavoissaan ja pyrkimyksissään
ylevyyttä etsivänä sivistyskansana ja uutteralla työllä ja
säästäväisyydellä lujittaa taloudellista voimaansa, sekä pyrkii
vapaaksi sellaisista yltiökansallisen kiihkomielen ja omahyväisyyden
vioista, jotka ovat nousukaskansojen ja itsenäiseen valtiolliseen
elämään kypsymättömien yhteiskuntien tunnusmerkki. Tähän on meidän
politiikkamme pyrittävä. Suomen valtakunnan tai "suomalaisen
kansallisvaltion" eristäytymistä germaanisesta maailmasta ei voi
korvata keinotekoinen liittyminen Suomenlahden eteläpuolella oleviin
uusiin valtioihin, joiden olemassaolo, niin hyvin sivistyksellisesti
kuin taloudellisesti ja poliittisesti, on paljoa epävarmempi ja
heikompi kuin Suomen.
Mutta joka tapauksessa, sen hitaan, asteittaisen kehityksen, sen
ihmeellisen onnellisten olosuhteiden yhtymisen, jotka ovat ominaisia
itsenäisyytemme historialle ja jotka todistavat korkeamman johdon
ilmenemistä kansamme kohtaloissa, täytyy herättää se turvallinen tunto,
että saavutettu päämäärä, Suomen kansan itsenäisyys, jää pysyväiseksi,
joskin monia vaikeuksia, pettymyksiä, taisteluja ja uhrauksia vielä on
edessä, ennenkuin tämä päämäärä on lujitettu.